Kuvat
Juha Salminen

Kun on kamalaa, ajattelen pingviinejä, syksyllä leskeksi jäänyt Anna-Stina Nykänen kirjoittaa.

Ihmiset ovat kuin pingviinit. Kun pingviineille tapahtuu jotain kamalaa, koko yhteisö vetäytyy yhteen rykelmään ja kaikki töpöttelevät pienin askelin tiiviisti ihan lähelle toisiaan.

Olen ajatellut pingviinejä tänä vuonna, kun niin moni on läheltäni kuollut. Ensin vuoden alussa isäni. Sitten seuraavana päivänä siskoni. Kun perhe palasi kesälomalta, lentokoneessa kuoli mieheni.

On ollut kamalaa. Rumia hetkiä ja hätää, ihan paskaa ja helvettiä. Silti päällimäisenä on ihmetys, hämmästys, kunnioitus ja kiitollisuus niitä pingviinihetkiä kohtaan, joissa etäisetkin ihmiset ovat tulleet lähelle. Mietin kirjeitä, kukkia, jaettuja kokemuksia: pari lausetta kopiokoneen luona, hissiä odottaessa tai keskellä ilmastomielenosoitusta. Somekeskustelu aamuyöllä. Bussikuskin halaus.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuolema on yhteinen uhka. Etäisetkin ihmiset voivat tulla liki kuin suojaksi, minun suojakseni, mutta ehkä he myös suojaavat itseään. Kuoleman läheisyydessä meidän elävien on parasta olla yhdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen oppinut paljon, eikö kuulostakin hienolta? Mutta en tarkoita (vain) viisastumista, kypsymistä ja henkistä jalostumista, vaan konkreettisia asioita. Monet vinkit olen saanut toisilta leskiltä:

Juo paljon vettä. Sureva unohtaa syödä, mutta ennen kaikkea unohtuu juominen, nesteytys.

Muista, että suuri osa perintöriidoista, myös niistä, joita ratkotaan raastuvassa, johtuu erilaisista suremisen tavoista. Yksi haluaa talon tyhjäksi, jotta kaikki olisi äkkiä ohi. Toinen tekisi siitä mausoleumin, jotta voisi vaalia muistoja vielä pitkään. Silti kummatkin surevat.

Puolison kuoleman jälkeen voi panettaa. Se liittyy evoluutioon, elämän on jatkuttava.

Iso oma oivallukseni: Katso joka päivä kaukaisuuteen, horisonttiin, maisemaan. Käyt pihalla ja katselet. Bussissa nostat pään ja katsot ikkunasta. Kauas katsominen vähentää stressiä, maadoittaa, tuo suhteellisuuden tajua ja toivoa.

Suuri pieni puute: Surunapit. Niistä puhuvat kaikki. Jos yhä olisi musta rintanappi surun merkkinä, muut ehkä tajuaisivat, miksi toi itkee, miten se ei muista, mitä se tossa ratikkapysäkillä yksin istuu kuin joku pultsari, tukka takussa, eikö se kuule eikö se ymmärrä onko se kännissä? Käytännöllinen olisi myös suruhuntu, jonka taakse voisi kätkeytyä, kun ei jaksa puhua kenenkään kanssa.

Sureminen on valtavan yksinäistä, yksityistä, kukaan toinen ei sure juuri samalla tavalla. Silti sureminen on myös ällistyttävän kehollista ja yhteisöllistä.

Voimia toivotetaan, koska oikeasti välillä voimat menevät niin, ettei kättä pysty nostamaan. Otan osaa sanotaan, koska tietoisuus toisten myötätunnosta oikeasti kannattelee. Jos kukaan ei ajattelisi, tuntuu kuin olisi kaivon pohjalla.

Sanotaan, että ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Se ei ole totta. Todella moni hajoaa, murenee, lyyhistyy taakkansa alle. Ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän jaksaa kantaa yksin. Tarvitaan toisia ihmisiä. Pingviinilaumaa. Tueksi, lämmöksi ja pitämään pystyssä.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä 14/2019. Tilaajana voi lukea maksutta lehteä myös digilehdet.fi-palvelusta.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Vierailija

JooJoo
Miten ilkeä kommentti. Mistä näitä ilkeitä ihmisiä riittää joka tilanteeseen. Äiti opetti että mölyt kannattaa pitää mahassaan. Opettele Sinäkin

Voimia Anna-Stiinalle

Sisältö jatkuu mainoksen alla