Kuvat
Shutterstock

Rakkaan kuolema ravisuttaa elämän perustaa ja muuttaa surijaa. Miten elämä voi edes jatkua?

Kuka minä olen, mihin voin tarttua, mikä on elämäni tarkoitus? Mihinkä minusta enää on, onko ylipäätään mihinkään? Kysymykset risteilevät surijan päässä kuin sähikäiset.

– Kun ihminen on menettänyt rakkaimman ihmisen, aikaisempi käsitys itsestä murenee, sanoo psykoanalyytikko Eila Honkanen.

Suru syö omanarvon tunnetta, kun kukaan ei sano niitä sanoja, joita tarvitset.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Olemme riippuvaisia rakastetun sanoista kuin ruoasta. Jo näkeminen on herättänyt meissä hyviä mielikuvia: tuossa se on, ja katsoo minua nätisti. Noista katseista ja kohtaamisista riippuu se, kuinka merkityksellisinä pidämme itseämme, pohtii Eila Honkanen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt yhtäkkiä kukaan ei katso, kukaan ei huomaa, emme ole enää olemassa. Suuren menetyksen jälkeen

Jokainen suree oikein

Äärimmäisessä surussa kaikki tavat reagoida ovat oikein. Kukaan ei voi sanoa toiselle, että suret väärin.

Kokemus voi olla yhteinen, mutta toisaalta se on aina jokaiselle myös yksityinen. Myös perheessä voidaan surra salaa, kun yritetään suojella toisia niin, ettei näytetä voimakkaita tunteita. Pelätään, etteivät toiset kestä niitä.

Vanhempi peittää surunsa lasten takia. Lapset eivät puhu surustaan, kun suojelevat vanhempiaan.

Joskus myös kovin vaikea menetys, esimerkiksi lapsen kuolema, voi olla sellainen kokemus, että siitä ei yksinkertaisesti osaa kertoa.

Jatkuvasti mielessä

Suru on salakavala, ja se muistuttaa itsestään jatkuvasti. Välillä voi olla melkein iloinen, mutta sitten jostain kulman takaa murheen puukko iskee yllättäen.

– Työssä voi olla keskittymisvaikeuksia, ja muistikin on epäluotettava.

Unettomat yöt pahentavat tilannetta: menetyksen kelaaminen yksinään on loputonta ja raskasta, kun mieli työstää taukoamatta valtavaa menetystä.

– Jos kyseessä on elämän tärkein ihminen, elämän keskus ja valo, tunteet voivat olla rajuilman kaltaisia, Honkanen sanoo.

Miten olen selvinnyt?

Kun suuri tyhjyydentunne iskee – ja se iskee taatusti – kannattaa tajunnastaan nostaa esille parantavia mielikuvia menneisyydestä.

– Pitkä elämä tuo myös kokemuksia selviämisestä. Nuorella ihmisellä näitä ei ehkä vielä ole ja hän haparoi eteenpäin aivan suojatta.

Jos on menettänyt aikaisemminkin, äidin, isän, sisaren. Sitä kautta on kokemusta myös surusta selviämisestä. Mitä tein aikaisemmin iskun saadessani. Miten silloin selvisin? Mikä silloin auttoi?

Tuttu runo, tietty paikka, lempimusiikki.

Auttoiko silloin raivokas käveleminen, kirjoittaminen, rukous, lämmin kylpy vai jääkylmä avanto?

Tyhjyys ei tapa

Kun on vähän saanut voimia, voi myös kysyä itseltään, mikä tyhjyydessä pelottaa.

Honkasen mukaan tyhjyyden kokemus on lähellä hajoamisen tunnetta. Siksi juuri tyhjyyden kokemus läheisen kuoleman jälkeen on niin murskaava. Tuntuu kuin pala itsestä olisi poissa.

Kuitenkin tyhjyys olisi uskallettava kohdata. Pakoon juoksevan tie on ikuinen: pako jatkuu ja jatkuu. Mutta kun on kohdannut tyhjyyden ja tajunnut, ettei se tapakaan, tulee vahvemmaksi.

Katkeroituminen vaanii

– Tärkeä on toiselle puhuminen, mutta kaikkein tärkeintä on oman mielen sisäinen prosessointi, Eila Honkanen korostaa.

Jos joutuu jatkuvasti vartioimaan tunnereaktioitaan, ne pakkaantuvat ja pyrkivät esille psykosomaattisina oireina.

Joku turvautuu alkoholiin, mutta se auttaa vain hetkellisesti. Pitemmän päälle juominen lisää vaikeuksia. Vaikkei ihmisestä kehittyisikään alkoholistia, masennus taatusti lisääntyy.

Pahimmillaan jähmettynyt suru aiheuttaa kroonisen masennuksen, missä ei ole toivoa, ei suunnitelmaa, ei mitään kurkotusta eteenpäin.

– Sen sijaan että eristäytyy ja katkeroituu, voi hakea apua. Kun menetys on vähän kauempana, psykoterapeutti voi auttaa kipeiden muistojen esiin kaivamisessa. Sitten menetystä voi tutkia itselle sopivassa tahdissa Honkanen sanoo.

Rutiinit pitävät pystyssä

Suruun auttaa konkretia, moni turvautuukin tekemiseen: siivoaa hysteerisesti, istuttaa kukkia.

Arjen rutiinit ovat hyväksi ihmiselle, kun voimat ovat vähissä. Niissä näkymätön muuttuu näkyväksi. Sain aikaan tuon narsissipenkin, sain tehtyä jotakin. Olen siis olemassa.

Omaisille touhua on tarjolla luonnostaan: hautajaiset ja niiden järjestäminen, myöhemmin kaikki paperiasiat vaativat tekoja.

Ongelma alkavatkin ehkä vasta sitten, kun almanakka huutaa tyhjyyttään.

On tärkeää tuntea olevansa merkityksellinen toisille.

Kun voimavaroja on vähän jo löytynyt, voi yrittää etsiä uusia ihmisiä tai kääntää katseen lähelle, omiin läheisiin, niihin, jotka ovat tarvinneet mutta joille on ollut sokea.

– On uusi mahdollisuus yrittää miettiä, mitä juuri minä haluan, mikä on minun tahtoni, mistä juuri minä saan voimaa, Honkanen sanoo.

Uuden, oman polun löytyminen voi viedä aikaa.

– Suru muuttaa ihmistä aina. Eihän sitä tuntisi, ellei olisi hyviä kokemuksia, kiintymystä, välittämistä, ystävyyttä ja rakkautta. Usein suru kasvattaa ihmisestä empaattisemman. Voi havahtua huomaamaan, ettei ole maailmassa ainoa, jota elämä on kurittanut.

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla