Vain itseään voi muuttaa, mutta muuttaako se toista. Testasimme, voiko parisuhteen pelastaa yksin.

Kannattaako kumppanille olla tarkoituksella mukava? Hyötyikö suhde siitä, että viisaampi ottaa kiistatilanteessa entistä rakentavamman roolin?

Otin riskin, puoliso oli testaamisesta tietämätön. Kokeilin erilaisia konsteja tovin ja kirjasin kokemukseni päiväkirjaan. Lähetin päiväkirjan asiantuntijalle. Väestöliiton pariterapeutti, psykologi Keijo Markova analysoi, onnistuinko.

”Voisitko ojentaa vatupassin?”

Mökkikautemme ei ala lupaavasti, niin kuin ei tämän päiväkirjan pitokaan. Venematkalla mies on rysäyttää meidät karille, vaikka ajolinjat ovat tuttuja ja piilokari tiedossa. Huidon ja huudan varoitukseksi, ei vaikutusta. Ohitamme karin täyttä vauhtia puolen metrin päästä. Säikähdyksissäni, perillä rannassa, annan näytteen alatyylisestä solvaussanastostani, joka ei ole niukka.

Mies on selvästi loukkaantunut mutta pahoillaan, koira tärisee laiturilla pelosta. Vaikenen ja häpeän purkaustani ja mietin, pitäisikö pyytää anteeksi jos ei muun niin terveysjournalismin nimissä. En pyydä.

Tunnelma kireällä alamme iltapäivällä suunnitella kesän suururakkaa, terassin tekoa. Yhteisestä, kevättalvisesta innostuksestamme ei ole tietoakaan. Olen tainnut pilata paljon.

Otan käyttöön varovaisen liennytystaktiikan. Kun tavallisesti tokaisen, että tee tuo tai anna tämä, ryhdynkin viljelemään konditionaaleja: tekisitkö, voisitko, hei mitä sanoisit, jos… Se näyttää tehoavan, sillä miehen ilme alkaa normaalistua ja pystymme katsomaan toisiamme pian jopa silmiin.

Pariterapeutin kommentti:
Vaaratilanteessa on luonnollista panikoitua ja huutaa. Reagoimme vaistomaisesti niin, jos terveytemme tai henkemme on uhattua. Se, että mies ajaa täyttä höyryä kohti karia, on primitiivisen paniikin paikka, samoin sitä seurannut räyhääminen laiturilla. Olit peloissasi.
Pyysikö miehesi anteeksi sitä, että teki virheen? Ei minun mielestäni sinulla ollut velvollisuutta pahoitella purkaustasi, jos miehesikään ei pahoitellut mokaansa. Tällaisista tilanteista olisi hyvä jälkeen päin puhua. Olisit voinut aloittaa sen vaikkapa näin: ”Sori, että haukuin sua, mutta koin, että meidän hyvinvointi oli siinä uhattuna. Mä varmaan ylireagoin.”

”Oletpa keittänyt hyvää kahvia”

Ystävällisempää puhetapaa on yllättävän vaikea omaksua ja ylläpitää. Kun vuosien mittaan on ehtinyt puhutella miestään siten miltä milloinkin tuntuu, tarkoituksellinen kohteliaisuus maistuu ensi alkuun ällön mairealta.

Mies ei ilmeisesti huomaa, että olen tekoystävällinen. Olen havaitsevinani, että sanomisiani kuunnellaan hieman tarkemmin kuin yleensä ja ehdotuksiani kommentoidaan virkeämmin. Keskustelemme tavallista vilkkaammin ja toverillisemmin kuin silloin, kun töksäyttelen tokaisujani.

Herää kysymys, onko minulla aina oikeus olla miehelleni juuri sellainen kuin olen, pelkkää teeskentelemättömyyttäni? Pääosin kai kyllä, mutta luultavasti vähempikin aitous riittäisi. Mies ansaitsee kivemman minut ja onhan minustakin mukavaa, kun mies on vastavuoroisesti kiva minua kohtaan.

Pariterapeutin kommentti:
Se, että pitäisikö suhteessa käyttäytyä yhtä hyvin kuin vieraiden kanssa, on sinällään hyvä kysymys. Käännetään asia ensiksi niin päin, että jos te riitelette, te voitte riidellä hyökkäävästi tai niin, että te huudatte huutamisenne siten, että riidassa on positiivinen ja välittävä pohjasävy.
Jokaisen ihmisen perustoive on löytää joku, joka arvostaa minua, hyväksyy ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Parisuhdepsykologiassa puhutaan neuraalisesta duetosta, jossa puolisot hyväksyvät toisensa kielteisetkin puolet. Jos olet aiemmin ollut töksäyttelevä ja se on sinulle luontaista, oletko kokenut tulleesi hyväksytyksi töksäyttelevänä itsenäsi?
Uskon, että olet miehesi kanssa käynyt suhteenne alkuvaiheen jälkeen läpi myös tämän kipupisteen. Jos miestäsi olisi jäänyt kaivelemaan se, että töksäyttelet, se olisi vaikuttanut selkeämmin vuorovaikutukseenne.
Tekoystävällinen tai turhaan kehuva ei kannata olla, sillä se tähtää johonkin, jota haluat toiselta saada. Se ei kanna suhdetta aidosti eteenpäin.

”Hymyhuulet huomataan...”

Edellisestä oppineena asetan itselleni astetta vaikeamman tehtävän: alan hymyillä miehelle useammin. Hankalaa, sillä en ole ikinä ollut varsinainen päivänsäde. Päinvastoin, olen luonnostani vakava jopa siihen mittaan asti, että se ärsytti aikoinaan ravintolassa jotakuta isokokoista kaljaveikkoa, joka käski minun hymyillä, siis siihen sävyyn että hymyile, perkele, muuten tulee turpaan.

Minusta ystävällismielisen vaikutelman voi antaa ilman hymyäkin, enkä usko väitteisiin, joiden mukaan aurinkoisen hymyn voi opetella luontevaksi perusilmeeksi. Hymyilyharjoitukseni tukee näkemystäni: mies ei vastaa hymyyni hymyllä, vaan vilkaisee minua hämmästyneenä ja lievästi nolostuneen näköisenä.

Minuakin nolottaa. Olenko näin huono antamaan kanssaihmiselle lämminsävyisen vaikutelman? Vaikutanko kestotympiintyneeltä?
Kokeilen hymyilyä mieheeni parin variaatioin. Nopea, huomaamaton, lähinnä rohkaisevaksi tarkoitettu hymynen, toisella kertaa silmiin ulottuva empaattinen tunnehymy.

Ei reaktioita, miehen naama pysyy peruslukemilla ja katse kylmänä. Mies ennemminkin ottaa etäisyyttä kuin läheisyyttä. Olen hänestä selvästikin outo.

Pariterapeutin kommentti:
Suhteessa painaa paljon se, miten turvalliseksi osapuolet sen kokevat. Jos tuntuu turvalliselta, voi olla oma itsensä. Jos suhde on turvaton, tavallisista asioistakin tulee isoja juttuja tyyliin ”mä pyysin sua tuomaan rahkapiirakoita tullessas mut ethän sä tuonut kun et ikinä ota mua huomioon”.
Taisit itsekin pitää tätä koetta melko epäonnistuneena ja miehesikin ihmetteli, että mitä ihmettä se tuolla tavalla muikailee. Halusit kai testata sitä, miten voisit ystävällisellä naamalla näyttää, että hyväksyt hänet tai ettet halua kaataa päivän pettymyksiä hänen niskaansa olemalla vaisu ja vakava?
Kaikilla meillä on stressiä ja tulemme aika ajoin kotiin naama mutterilla. Se pitää parisuhteessa kestää, ettei aina paista aurinko. Silloin toisen osapuolen kannattaa aloittaa stressinlievityskeskustelu: "Miten päiväsi meni, no olipa kurja juttu ja olen sun puolella.”

”Olet hieno mies”

Sisarentyttäreni on tullut Helsinkiin pääsykokeisiin ja yhtenä iltana istumme keittiössä juomassa teetä ja harrastamassa kyökkipsykologiaa. Teemme psykopatiatestiä, jossa annetaan luonteen sairaalloisuuspisteitä itselle ja toisille.
Meistä kolmesta mieheni näyttää olevan henkiseltä rakenteeltaan normaalein. Ei ainakaan epäluotettava, huithapeli saati patologinen valehtelija. Tunnekylmä? Jossain määrin. Voisi se pahan paikan tullen vähän enemmän lohduttaa tai kysyä edes kerran viikossa, miten minun päiväni on mennyt.

Hilpeä iltahupailumme panee minut kuitenkin miettimään mieheni ominaisuuksia tarkemmin. Yllättäen huomaan, että hänpä onkin aivan loistotyyppi ja omalla vaatimattomalla tavallaan ihailtavan hieno ihminen.
Tässä olisi aidosti kiitoksen paikka. Vaikka osaan kiittää tuntemattomia ja tuttuja, myös miestäni, ovat kiitoksen aiheet olleet yleensä konkreettisempia: tosi hyvä toi sun itikkaverkkoratkaisu, tai vitsi nää lattiathan rupes kiiltämään! Mutta sanoisinko miehelle suoraan, että hän on hyvä mies…
Sanon. Mies sädehtii.

Pariterapeutin kommentti:
Ensiksi: Meidän kuuluisi kyllä kysyä toisiltamme, miten päiväsi on mennyt. Se on perusrituaaleja parisuhteessa. Kun on oltu kymmenen tuntia erillään, on luontevaa hakeutua rakkauden kartalla siihen kohtaan, jossa koemme, että toinen välittää ja on kiinnostunut sinusta. Jos ei halua kysyä suoraan tai lause ei istu suuhun, voi ilmaista välittämisen muullakin tavoin. Lempeä huikkaus ”täällähän sä jo olet!” ajaa samaa asiaa.
Toiseksi: Sanotaan, että vain kissa kiitoksella elää. Puppua, kyllä me ihmisetkin elämme kiitoksella! Ihminenhän rakentaa vaikka avaruusraketin ja matkaa Kuuhun kuullakseen toiselta, että ”kiitos kun teit sen, olet minulle merkittävä ja rakas ja että olet hyvä ihminen”.

”Et olisi ikinä uskonut”

Minulla on kotona melkeinpä liian helppoa. Mieheni imuroi, pesee pyykin, tuulettaa petivaatteet ja ulkoiluttaa aamuisin koiran – minä laitan ruoan ja hoidan huonekasvit. Epäreilu työnjako, tiedän sen kyllä, mutta mikäs siinä, kun toinen on pikkutarkka jynssääjä ja toinen sotkuiita. Kai se valittaisi, jos sitä sapettaisi.

Tai niin luulin. Kun kuuntelen miestäni nyt vähän tarkemmalla korvalla, huomaan, että kyllä hän valittaakin. Olenko ollut tähän saakka omaan napaani tuijottava, piloille hemmoteltu prinsessa, joka on jättänyt huomioimatta sen, että toiselle tulee minun tekosistani ja tekemättä jättämisistäni epämukava ja ärsyyntynyt olo? Kyllä vain, pakko myöntää.

Päätän siivota kämpän niin sanotusti lattiasta kattoon. Siihen menee koko päivä. Kun mies tulee töistä kotiin, odotan tohkeissani eteisessä ja janoan ällistyneitä ensireaktioita.

Mies katselee ympärilleen hämillään ja tokaisee coolisti, että onhan täällä siistiä. Pettymys! Näinkö vähän raatamistani arvostetaan! Ymmärrän sitten, ettei yksi siivous kesää tee, ja lupaan vaisuhkosti ottaa vast'edes useammin osaa perheemme taloustöihin.

Kuluu tunti jos toinenkin. Illalla, ruoanlaittopuuhien lomassa, mies lähestyy minua hellyttävästi, napittaa vakavana kohti ja sanoo sitten painokkaasti, että onpa mukavaa, kun siivosit.

Pariterapeutin kommentti:
Yllättämällä miehesi positiivisesti viestität hänelle, että hän on sinulle niin tärkeä, että olet nähnyt kaiken sen vaivan ottaaksesi hänet huomioon. Kun siivosit, teit jotakin vain siksi, että arvelit hänen tykkäävän siitä.
Hyvässä suhteessa on myös turvallista olla luova ja keksiä kaikkea hauskaa jekkua. Se, että siivosit, on melkeinpä juhlan paikka. Kuten meidän perheessämme on tilaisuuden tullen tapana, sanoisin, että teilläkin oli siinä juhlakahvien paikka.

”Autathan, en jaksa yksin”

Äitini on pysyvästi laitoshoidossa, mutta käyn säännöllisin väliajoin neljän sadan kilometrin päässä hoitamassa häntä kotona. Puen, pissatan, pyyhin, syötän, siivoan, kävelytän, nostan, rauhoitan, voitelen, juotan ja saan nukutuksi usein vain muutaman tunnin yössä.

Joka kerran pyydän miestä mukaan, jos hän töiltään ehtii – vuorokaudeksi tai pariksi. Yleensä aina, paitsi jouluisin ja kerran kesässä, vastaus on ei, ja ihan perustellusti, sen myönnän. Vaikka mies tulisi mukaan vain ulkoiluttamaan koiraamme, hän sanoo olevansa omaishoitorupeaman jälkeen puhki uupunut ja tarvitsevansa lepoa ja rauhaa seuraavan työviikon koettelemuksiin.

En vänkää saati kiukkua, mutta silti sisintä joskus vihlaisee: tajuaako se, että juuri tässä kohtaa tarvitsisin apua ja tukea?

Kun seuraavan kerran alan valmistella lähtöä kotipuoleen, kokeilen uudenlaista taktiikkaa. Kerron miehelle, miten paljon minulle merkitsisi, että hän olisi mukanani henkisenä tukena ja että arvostaisin sitä kovasti, jos hän näin tärkeässä asiassa tulisi minua vastaan.

Mies ei sano mitään, mutta huomaan, että vilpitön pyyntöni on noteerattu ja että sen tekisi mieli jo myöntyä. Loppuillasta saan pakottomalta vaikuttavan vastauksen: okei, hän tulee.

On minun vuoroni kiittää täydestä sydämestä: tuntuu nyt kuule paljon helpottavammalta, kun tiedän että sinä lähdet myös. Ei sun tarvitse tehdä siellä muuta kuin koettaa olla stressaamatta, pääasia, että mennään yhdessä.

Pariterapeutin kommentti:
Minä-viestit sopivat moniin parisuhteen vakaviin keskustelunpaikkoihin, mutta ei sellaisiin, joissa huudetaan ja ollaan kovasti vihaisia. Minä-viestit vaativat pehmeän aloituksen, hyökkäyksellä ei minä-muodossakaan edetä mihinkään. Neutraalilla keskustelusävyllä lausutut ”minusta tuntuu” tai ”minä toivoisin” -viestit eivät loukkaa toista osapuolta tai uhkaa häntä millään tavoin.
Se, että kerroit tunteistasi miehellesi tähän sävyyn ja ilmaisit, miten hyvältä sinusta tuntuisi, jos hän lähtisi mukaan, oli itse asiassa rakkauden ele: kerroit hänelle toisin sanoen, että tunnet rakkautta häntä kohtaan ja tarvitset häntä.
Juuri tällaisissa paikoissa suhteet usein määrittyvät perusteellisesti. Ollaan kahden eri määritelmän psykologisella rajalla. Jos puoliso torjuu toisen, määritelmä voi olla tällainen: ”Jos sä jätät mut nyt yksin, kun mä tartten sua, mä en voi luottaa suhun ja mulla on jatkossa tosi hankala olo.” Mutta jos toinen vastaa toisen avunpyyntöön, määritelmä voi mennä näin: ”Sä olet luotettava ja turvallinen. Sun kanssasi mä haluan olla.”

Lue lisää Rakastu uudelleen puolisoosi

Asiantuntija pariterapeutti, psykologi Keijo Markova, Väestöliitto

Kauanko jaksoin?

Tietoista ystävällisyyttä ehkä pari päivää, aurinkoista lakkasin leikkimästä heti, kun paljastui, että näytän lähinnä ääliöltä. Muut testit solahtivat melkeinpä huomaamatta osaksi arkea niin, että käytin samoja konsteja myöhemminkin – ja ihan aidosti.

Se yllätti, että minä-viestit toimivat silloin, kun on oikeasti keskustelun paikka. Kun sanoo toiselle neutraalisti, miltä tuntuu, sanoma menee paremmin perille.

Muuttuiko jokin?

Jotenkin, kyllä. Aluksi piti keskittyä olemaan hitusen huomaavaisempi ja välittävämpi kuin yleensä, mutta lopulta melkeinpä unohti, että tässä on mistään testistä edes kyse.

Havaitsin selvästi, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Olemme lähentyneet toisiamme: käpälä hakeutuu hanakammin toisen käpälään – tukeudumme enemmän toisiimme myös henkisesti.
Myös huumoria on runsaammin ja teemme asioita enemmän yhdessä.

Mitä opin?

Välillä oli kuin peiliin katselisi: itseänihän minä tässä testaan! Minkä verran olen valmis muuttamaan toista ärsyttäviä, itsekeskeisiä tai pahoja tapojani, joiden tiedän olevan olemassa, mutta jotka on ollut niin helppo antaa olla?

Ei minusta todellakaan sukeutunut pyhimystä, mutta tiedostavampi suhteessa itseeni ja puolisooni kyllä.

Senkin opin, ettei kaikkia epämukavia asioita suhteessa voi muuttaa. Mutta niitä tylsimpiäkin juttuja katselee nyt positiivisemmin ja rakastavammin kuin ennen.

Sami 43v

Pelasta parisuhde vaikka yksin

"Pyysikö miehesi anteeksi sitä, että teki virheen? Ei minun mielestäni sinulla ollut velvollisuutta pahoitella purkaustasi, jos miehesikään ei pahoitellut mokaansa." Tuo on niin keskenkasvuisen näkemys että on pakko ainakin kyseenalaistaa ainakin 'pariterapeutin' ikä ja sen myötä elämänkokemus neuvoa ketään parisuhde asioissa jos ei myöskin kyky toimia minkäänlaisena neuvojana ylipäänsään. Jos on syytä olla pahoillaan niin silloin se tule osoittaa anteeksi pyytämällä siitä riippumatta että...
Lue kommentti
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.