Vain itseään voi muuttaa, mutta muuttaako se toista. Testasimme, voiko parisuhteen pelastaa yksin.

Kannattaako kumppanille olla tarkoituksella mukava? Hyötyikö suhde siitä, että viisaampi ottaa kiistatilanteessa entistä rakentavamman roolin?

Otin riskin, puoliso oli testaamisesta tietämätön. Kokeilin erilaisia konsteja tovin ja kirjasin kokemukseni päiväkirjaan. Lähetin päiväkirjan asiantuntijalle. Väestöliiton pariterapeutti, psykologi Keijo Markova analysoi, onnistuinko.

”Voisitko ojentaa vatupassin?”

Mökkikautemme ei ala lupaavasti, niin kuin ei tämän päiväkirjan pitokaan. Venematkalla mies on rysäyttää meidät karille, vaikka ajolinjat ovat tuttuja ja piilokari tiedossa. Huidon ja huudan varoitukseksi, ei vaikutusta. Ohitamme karin täyttä vauhtia puolen metrin päästä. Säikähdyksissäni, perillä rannassa, annan näytteen alatyylisestä solvaussanastostani, joka ei ole niukka.

Mies on selvästi loukkaantunut mutta pahoillaan, koira tärisee laiturilla pelosta. Vaikenen ja häpeän purkaustani ja mietin, pitäisikö pyytää anteeksi jos ei muun niin terveysjournalismin nimissä. En pyydä.

Tunnelma kireällä alamme iltapäivällä suunnitella kesän suururakkaa, terassin tekoa. Yhteisestä, kevättalvisesta innostuksestamme ei ole tietoakaan. Olen tainnut pilata paljon.

Otan käyttöön varovaisen liennytystaktiikan. Kun tavallisesti tokaisen, että tee tuo tai anna tämä, ryhdynkin viljelemään konditionaaleja: tekisitkö, voisitko, hei mitä sanoisit, jos… Se näyttää tehoavan, sillä miehen ilme alkaa normaalistua ja pystymme katsomaan toisiamme pian jopa silmiin.

Pariterapeutin kommentti:
Vaaratilanteessa on luonnollista panikoitua ja huutaa. Reagoimme vaistomaisesti niin, jos terveytemme tai henkemme on uhattua. Se, että mies ajaa täyttä höyryä kohti karia, on primitiivisen paniikin paikka, samoin sitä seurannut räyhääminen laiturilla. Olit peloissasi.
Pyysikö miehesi anteeksi sitä, että teki virheen? Ei minun mielestäni sinulla ollut velvollisuutta pahoitella purkaustasi, jos miehesikään ei pahoitellut mokaansa. Tällaisista tilanteista olisi hyvä jälkeen päin puhua. Olisit voinut aloittaa sen vaikkapa näin: ”Sori, että haukuin sua, mutta koin, että meidän hyvinvointi oli siinä uhattuna. Mä varmaan ylireagoin.”

”Oletpa keittänyt hyvää kahvia”

Ystävällisempää puhetapaa on yllättävän vaikea omaksua ja ylläpitää. Kun vuosien mittaan on ehtinyt puhutella miestään siten miltä milloinkin tuntuu, tarkoituksellinen kohteliaisuus maistuu ensi alkuun ällön mairealta.

Mies ei ilmeisesti huomaa, että olen tekoystävällinen. Olen havaitsevinani, että sanomisiani kuunnellaan hieman tarkemmin kuin yleensä ja ehdotuksiani kommentoidaan virkeämmin. Keskustelemme tavallista vilkkaammin ja toverillisemmin kuin silloin, kun töksäyttelen tokaisujani.

Herää kysymys, onko minulla aina oikeus olla miehelleni juuri sellainen kuin olen, pelkkää teeskentelemättömyyttäni? Pääosin kai kyllä, mutta luultavasti vähempikin aitous riittäisi. Mies ansaitsee kivemman minut ja onhan minustakin mukavaa, kun mies on vastavuoroisesti kiva minua kohtaan.

Pariterapeutin kommentti:
Se, että pitäisikö suhteessa käyttäytyä yhtä hyvin kuin vieraiden kanssa, on sinällään hyvä kysymys. Käännetään asia ensiksi niin päin, että jos te riitelette, te voitte riidellä hyökkäävästi tai niin, että te huudatte huutamisenne siten, että riidassa on positiivinen ja välittävä pohjasävy.
Jokaisen ihmisen perustoive on löytää joku, joka arvostaa minua, hyväksyy ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Parisuhdepsykologiassa puhutaan neuraalisesta duetosta, jossa puolisot hyväksyvät toisensa kielteisetkin puolet. Jos olet aiemmin ollut töksäyttelevä ja se on sinulle luontaista, oletko kokenut tulleesi hyväksytyksi töksäyttelevänä itsenäsi?
Uskon, että olet miehesi kanssa käynyt suhteenne alkuvaiheen jälkeen läpi myös tämän kipupisteen. Jos miestäsi olisi jäänyt kaivelemaan se, että töksäyttelet, se olisi vaikuttanut selkeämmin vuorovaikutukseenne.
Tekoystävällinen tai turhaan kehuva ei kannata olla, sillä se tähtää johonkin, jota haluat toiselta saada. Se ei kanna suhdetta aidosti eteenpäin.

”Hymyhuulet huomataan...”

Edellisestä oppineena asetan itselleni astetta vaikeamman tehtävän: alan hymyillä miehelle useammin. Hankalaa, sillä en ole ikinä ollut varsinainen päivänsäde. Päinvastoin, olen luonnostani vakava jopa siihen mittaan asti, että se ärsytti aikoinaan ravintolassa jotakuta isokokoista kaljaveikkoa, joka käski minun hymyillä, siis siihen sävyyn että hymyile, perkele, muuten tulee turpaan.

Minusta ystävällismielisen vaikutelman voi antaa ilman hymyäkin, enkä usko väitteisiin, joiden mukaan aurinkoisen hymyn voi opetella luontevaksi perusilmeeksi. Hymyilyharjoitukseni tukee näkemystäni: mies ei vastaa hymyyni hymyllä, vaan vilkaisee minua hämmästyneenä ja lievästi nolostuneen näköisenä.

Minuakin nolottaa. Olenko näin huono antamaan kanssaihmiselle lämminsävyisen vaikutelman? Vaikutanko kestotympiintyneeltä?
Kokeilen hymyilyä mieheeni parin variaatioin. Nopea, huomaamaton, lähinnä rohkaisevaksi tarkoitettu hymynen, toisella kertaa silmiin ulottuva empaattinen tunnehymy.

Ei reaktioita, miehen naama pysyy peruslukemilla ja katse kylmänä. Mies ennemminkin ottaa etäisyyttä kuin läheisyyttä. Olen hänestä selvästikin outo.

Pariterapeutin kommentti:
Suhteessa painaa paljon se, miten turvalliseksi osapuolet sen kokevat. Jos tuntuu turvalliselta, voi olla oma itsensä. Jos suhde on turvaton, tavallisista asioistakin tulee isoja juttuja tyyliin ”mä pyysin sua tuomaan rahkapiirakoita tullessas mut ethän sä tuonut kun et ikinä ota mua huomioon”.
Taisit itsekin pitää tätä koetta melko epäonnistuneena ja miehesikin ihmetteli, että mitä ihmettä se tuolla tavalla muikailee. Halusit kai testata sitä, miten voisit ystävällisellä naamalla näyttää, että hyväksyt hänet tai ettet halua kaataa päivän pettymyksiä hänen niskaansa olemalla vaisu ja vakava?
Kaikilla meillä on stressiä ja tulemme aika ajoin kotiin naama mutterilla. Se pitää parisuhteessa kestää, ettei aina paista aurinko. Silloin toisen osapuolen kannattaa aloittaa stressinlievityskeskustelu: "Miten päiväsi meni, no olipa kurja juttu ja olen sun puolella.”

”Olet hieno mies”

Sisarentyttäreni on tullut Helsinkiin pääsykokeisiin ja yhtenä iltana istumme keittiössä juomassa teetä ja harrastamassa kyökkipsykologiaa. Teemme psykopatiatestiä, jossa annetaan luonteen sairaalloisuuspisteitä itselle ja toisille.
Meistä kolmesta mieheni näyttää olevan henkiseltä rakenteeltaan normaalein. Ei ainakaan epäluotettava, huithapeli saati patologinen valehtelija. Tunnekylmä? Jossain määrin. Voisi se pahan paikan tullen vähän enemmän lohduttaa tai kysyä edes kerran viikossa, miten minun päiväni on mennyt.

Hilpeä iltahupailumme panee minut kuitenkin miettimään mieheni ominaisuuksia tarkemmin. Yllättäen huomaan, että hänpä onkin aivan loistotyyppi ja omalla vaatimattomalla tavallaan ihailtavan hieno ihminen.
Tässä olisi aidosti kiitoksen paikka. Vaikka osaan kiittää tuntemattomia ja tuttuja, myös miestäni, ovat kiitoksen aiheet olleet yleensä konkreettisempia: tosi hyvä toi sun itikkaverkkoratkaisu, tai vitsi nää lattiathan rupes kiiltämään! Mutta sanoisinko miehelle suoraan, että hän on hyvä mies…
Sanon. Mies sädehtii.

Pariterapeutin kommentti:
Ensiksi: Meidän kuuluisi kyllä kysyä toisiltamme, miten päiväsi on mennyt. Se on perusrituaaleja parisuhteessa. Kun on oltu kymmenen tuntia erillään, on luontevaa hakeutua rakkauden kartalla siihen kohtaan, jossa koemme, että toinen välittää ja on kiinnostunut sinusta. Jos ei halua kysyä suoraan tai lause ei istu suuhun, voi ilmaista välittämisen muullakin tavoin. Lempeä huikkaus ”täällähän sä jo olet!” ajaa samaa asiaa.
Toiseksi: Sanotaan, että vain kissa kiitoksella elää. Puppua, kyllä me ihmisetkin elämme kiitoksella! Ihminenhän rakentaa vaikka avaruusraketin ja matkaa Kuuhun kuullakseen toiselta, että ”kiitos kun teit sen, olet minulle merkittävä ja rakas ja että olet hyvä ihminen”.

”Et olisi ikinä uskonut”

Minulla on kotona melkeinpä liian helppoa. Mieheni imuroi, pesee pyykin, tuulettaa petivaatteet ja ulkoiluttaa aamuisin koiran – minä laitan ruoan ja hoidan huonekasvit. Epäreilu työnjako, tiedän sen kyllä, mutta mikäs siinä, kun toinen on pikkutarkka jynssääjä ja toinen sotkuiita. Kai se valittaisi, jos sitä sapettaisi.

Tai niin luulin. Kun kuuntelen miestäni nyt vähän tarkemmalla korvalla, huomaan, että kyllä hän valittaakin. Olenko ollut tähän saakka omaan napaani tuijottava, piloille hemmoteltu prinsessa, joka on jättänyt huomioimatta sen, että toiselle tulee minun tekosistani ja tekemättä jättämisistäni epämukava ja ärsyyntynyt olo? Kyllä vain, pakko myöntää.

Päätän siivota kämpän niin sanotusti lattiasta kattoon. Siihen menee koko päivä. Kun mies tulee töistä kotiin, odotan tohkeissani eteisessä ja janoan ällistyneitä ensireaktioita.

Mies katselee ympärilleen hämillään ja tokaisee coolisti, että onhan täällä siistiä. Pettymys! Näinkö vähän raatamistani arvostetaan! Ymmärrän sitten, ettei yksi siivous kesää tee, ja lupaan vaisuhkosti ottaa vast'edes useammin osaa perheemme taloustöihin.

Kuluu tunti jos toinenkin. Illalla, ruoanlaittopuuhien lomassa, mies lähestyy minua hellyttävästi, napittaa vakavana kohti ja sanoo sitten painokkaasti, että onpa mukavaa, kun siivosit.

Pariterapeutin kommentti:
Yllättämällä miehesi positiivisesti viestität hänelle, että hän on sinulle niin tärkeä, että olet nähnyt kaiken sen vaivan ottaaksesi hänet huomioon. Kun siivosit, teit jotakin vain siksi, että arvelit hänen tykkäävän siitä.
Hyvässä suhteessa on myös turvallista olla luova ja keksiä kaikkea hauskaa jekkua. Se, että siivosit, on melkeinpä juhlan paikka. Kuten meidän perheessämme on tilaisuuden tullen tapana, sanoisin, että teilläkin oli siinä juhlakahvien paikka.

”Autathan, en jaksa yksin”

Äitini on pysyvästi laitoshoidossa, mutta käyn säännöllisin väliajoin neljän sadan kilometrin päässä hoitamassa häntä kotona. Puen, pissatan, pyyhin, syötän, siivoan, kävelytän, nostan, rauhoitan, voitelen, juotan ja saan nukutuksi usein vain muutaman tunnin yössä.

Joka kerran pyydän miestä mukaan, jos hän töiltään ehtii – vuorokaudeksi tai pariksi. Yleensä aina, paitsi jouluisin ja kerran kesässä, vastaus on ei, ja ihan perustellusti, sen myönnän. Vaikka mies tulisi mukaan vain ulkoiluttamaan koiraamme, hän sanoo olevansa omaishoitorupeaman jälkeen puhki uupunut ja tarvitsevansa lepoa ja rauhaa seuraavan työviikon koettelemuksiin.

En vänkää saati kiukkua, mutta silti sisintä joskus vihlaisee: tajuaako se, että juuri tässä kohtaa tarvitsisin apua ja tukea?

Kun seuraavan kerran alan valmistella lähtöä kotipuoleen, kokeilen uudenlaista taktiikkaa. Kerron miehelle, miten paljon minulle merkitsisi, että hän olisi mukanani henkisenä tukena ja että arvostaisin sitä kovasti, jos hän näin tärkeässä asiassa tulisi minua vastaan.

Mies ei sano mitään, mutta huomaan, että vilpitön pyyntöni on noteerattu ja että sen tekisi mieli jo myöntyä. Loppuillasta saan pakottomalta vaikuttavan vastauksen: okei, hän tulee.

On minun vuoroni kiittää täydestä sydämestä: tuntuu nyt kuule paljon helpottavammalta, kun tiedän että sinä lähdet myös. Ei sun tarvitse tehdä siellä muuta kuin koettaa olla stressaamatta, pääasia, että mennään yhdessä.

Pariterapeutin kommentti:
Minä-viestit sopivat moniin parisuhteen vakaviin keskustelunpaikkoihin, mutta ei sellaisiin, joissa huudetaan ja ollaan kovasti vihaisia. Minä-viestit vaativat pehmeän aloituksen, hyökkäyksellä ei minä-muodossakaan edetä mihinkään. Neutraalilla keskustelusävyllä lausutut ”minusta tuntuu” tai ”minä toivoisin” -viestit eivät loukkaa toista osapuolta tai uhkaa häntä millään tavoin.
Se, että kerroit tunteistasi miehellesi tähän sävyyn ja ilmaisit, miten hyvältä sinusta tuntuisi, jos hän lähtisi mukaan, oli itse asiassa rakkauden ele: kerroit hänelle toisin sanoen, että tunnet rakkautta häntä kohtaan ja tarvitset häntä.
Juuri tällaisissa paikoissa suhteet usein määrittyvät perusteellisesti. Ollaan kahden eri määritelmän psykologisella rajalla. Jos puoliso torjuu toisen, määritelmä voi olla tällainen: ”Jos sä jätät mut nyt yksin, kun mä tartten sua, mä en voi luottaa suhun ja mulla on jatkossa tosi hankala olo.” Mutta jos toinen vastaa toisen avunpyyntöön, määritelmä voi mennä näin: ”Sä olet luotettava ja turvallinen. Sun kanssasi mä haluan olla.”

Lue lisää Rakastu uudelleen puolisoosi

Asiantuntija pariterapeutti, psykologi Keijo Markova, Väestöliitto

Kauanko jaksoin?

Tietoista ystävällisyyttä ehkä pari päivää, aurinkoista lakkasin leikkimästä heti, kun paljastui, että näytän lähinnä ääliöltä. Muut testit solahtivat melkeinpä huomaamatta osaksi arkea niin, että käytin samoja konsteja myöhemminkin – ja ihan aidosti.

Se yllätti, että minä-viestit toimivat silloin, kun on oikeasti keskustelun paikka. Kun sanoo toiselle neutraalisti, miltä tuntuu, sanoma menee paremmin perille.

Muuttuiko jokin?

Jotenkin, kyllä. Aluksi piti keskittyä olemaan hitusen huomaavaisempi ja välittävämpi kuin yleensä, mutta lopulta melkeinpä unohti, että tässä on mistään testistä edes kyse.

Havaitsin selvästi, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Olemme lähentyneet toisiamme: käpälä hakeutuu hanakammin toisen käpälään – tukeudumme enemmän toisiimme myös henkisesti.
Myös huumoria on runsaammin ja teemme asioita enemmän yhdessä.

Mitä opin?

Välillä oli kuin peiliin katselisi: itseänihän minä tässä testaan! Minkä verran olen valmis muuttamaan toista ärsyttäviä, itsekeskeisiä tai pahoja tapojani, joiden tiedän olevan olemassa, mutta jotka on ollut niin helppo antaa olla?

Ei minusta todellakaan sukeutunut pyhimystä, mutta tiedostavampi suhteessa itseeni ja puolisooni kyllä.

Senkin opin, ettei kaikkia epämukavia asioita suhteessa voi muuttaa. Mutta niitä tylsimpiäkin juttuja katselee nyt positiivisemmin ja rakastavammin kuin ennen.

Sami 43v

Pelasta parisuhde vaikka yksin

"Pyysikö miehesi anteeksi sitä, että teki virheen? Ei minun mielestäni sinulla ollut velvollisuutta pahoitella purkaustasi, jos miehesikään ei pahoitellut mokaansa." Tuo on niin keskenkasvuisen näkemys että on pakko ainakin kyseenalaistaa ainakin 'pariterapeutin' ikä ja sen myötä elämänkokemus neuvoa ketään parisuhde asioissa jos ei myöskin kyky toimia minkäänlaisena neuvojana ylipäänsään. Jos on syytä olla pahoillaan niin silloin se tule osoittaa anteeksi pyytämällä siitä riippumatta että...
Lue kommentti
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.