"Vain sinä tiedät, mikä on sinulle parasta." Tämä lause toistuu nykyään monessa yhteydessä. Ajatus saa helposti kyseenalaistamaan esimerkiksi ravitsemussuositukset, kun oma sisäinen ääni niin sanoo. Mutta milloin omia ajatuksia kannattaa pitää ohjenuorana ja milloin ei?
Pitäisikö katkaista ihmissuhde? Aloittaisinko hot joogan vai kylmäuinnin? Tekisinkö suuren elämänmuutoksen, joka vaikuttaa lähipiiriinkin?
Omaa sisintä kuuntelemalla voi väitetysti löytää ratkaisuja mitä moninaisimpiin elämän ongelmiin. Jokainen meistä on nykyään oman elämänsä päällikkö, työntekijä, virkavalta ja tuomari.
Tämän ajattelun mukaan jokainen meistä pystyy mihin tahansa, vaikka miljonääriksi, jos vain tarpeeksi haluaa ja yrittää.
1980-luvulta lähtien länsimaissa on vahvistunut yksilökeskeinen kulttuuri, jota kutsutaan uusliberalismiksi. Se näkyy muussakin kuin vain siinä, että yhteiskunta vakuuttaa meille, että olemme kaikki oman elämämme asiantuntijoita.
Suositukset joutavat romukoppaan
Tämän ajattelun mukaan jokainen meistä pystyy mihin tahansa, vaikka miljonääriksi, jos vain tarpeeksi haluaa ja yrittää. Olemme vastuussa omasta terveydestämme, ja osaamme päättää, millaista sivistystä ja tietoa tarvitsemme ja millaista ruokaa on järkevintä syödä.
Keskustelupalstoilla trendi näkyy ärtymyksenä virallista ja viranomaistietoa vastaan. Oma kokemus ja näkemys elämästä ovat merkityksellisempiä kuin koko kansalle suunnatut suositukset.
Sosiaalisessa mediassa on lukuisia itseoppineita valmentajia ja coacheja, jotka neuvovat liikunnassa, ruokavaliossa ja erilaisessa henkisessä kehityksessä. Ja nimenomaan siitä lähtökohdasta, että sinä itse tiedät, mikä on parasta.
Onko omatunto sisäisen äänen vanha nimi?
Osa meistä on hyvin itsevarmoja eikä epäile oman sisimpänsä lähettämiä viestejä ja asiantuntemusta. Mutta olisiko terve epäilys joskus paikallaan? Mielessähän liikkuu koko ajan monenlaista ja sisäinen ääni pulputtaa jatkuvasti.
– Kun vähän aikaa sitten heräsin, sisäinen ääni sanoi, että nukkuisit vielä hiukan lisää. Sitten päähän tuli seuraava ajatus, että pitäisi soittaa eräälle henkilölle, psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen havainnollistaa.
Sisäinen ääni ei välttämättä ole muutenkaan mikään syvä viisauden lähde.
Se voi olla esimerkiksi varhaislapsuudesta saakka vääristyneitä käsityksiä omaksunut haitallinen höpöttäjä, joka näkee uhkia siellä, missä niitä ei ole ja pidättelee meitä toimimasta oikealla tavalla.
Ennen ympäristö saneli, miten kuului elää.
Sitä paitsi sisäisen äänen ja itsensä kuuntelemisen ajatukset ovat yhteiskunnassa melko uusia. Historian valossa pään sisäinen ääni ei ollut individualistinen neuvoja, joka ajatteli vain yksilön omaa parasta.
– Aiemmin sisäistä ääntä sanottiin omatunnoksi. Se kehittyi antiikin Kreikassa ja ihan viime aikoihin asti se oli yhteisön ääni, ei yksilön. Ruotsiksikin omatunto on samvete, yhteistunto, Ojanen sanoo.
Yksilöllisyys ja ajatus siitä, että minä olen oman elämäni päähenkilö, ovat vasta 1900-luvulla kehittyneitä trendejä. Sitä ennen ympäristö saneli, miten ihmisen kuului elää. Silloin ei puhuttu omasta tahdosta tai oman näköisestä elämästä.
– Kulttuuri, velvollisuudet ja auktoriteetit määräsivät, mitä tehdään. Vasta viime aikoina on ryhdytty puhumaan siitä, mitä minulle kuuluu ja on haluttu olla sisältä päin ohjautuvia. Psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudinkin suosittu käsite yliminä oli oikeastaan vanhempien ja kulttuurin ääni, joka pyöritti meitä.
Vahvistusharha vakuuttaa, että olen oikeassa
Usein ihminen alkaa kuuntelemalla kuunnella sisäistä ääntä, kun vastaan tulee hankala tilanne.
– Silloin sisäinen ääni yleensä puolustaa meitä ja vakuuttaa, että olemme oikeassa. Siinä mielessä se ei ole kovin luotettava puhekumppani, Ojanen sanoo.
Toisinaan puhutaan vahvistusharhasta. Se tarkoittaa, että hyväksymme mieluummin tietoa, joka jo vastaa ennakkokäsityksiämme kuin uusia ja erilaisia näkökulmia.
Mitä enemmän ihminen luottaa vain omiin ajatuksiinsa, sitä vaikeampaa hänen on omaksua ulkopuolelta tulevaa tietoa, vaikka se olisi kuinka asiantuntevaa ja tutkimuksiin perustuvaa.
Tästä kertovat esimerkiksi salaliittoteorioihin uskominen ja vaikkapa virallisten terveysneuvojen väheksyminen sillä perusteella, että oma kolesteroli ei ole makkaransyönnistä noussut.
Silloin unohtuu, että kyse ei ole vain minusta. Elämme yhteiskunnassa, jossa on paljon muita ihmisiä, eikä oma kokemus ole kovin pätevä vertailupohja monellekaan asialle.
Luontainen empatia auttaa
Sosiaalisen median hyvinvointivaikuttajat, jotka vannovat itsensä kuuntelun nimiin, ovat Ojasen mukaan silti ”puoliksi oikeassa”.
– Jos sisäinen ääni sanoo, että toimi omatuntosi mukaan, ole oma itsesi ja ole uskollinen itsellesi, niin on se puolitotuus. Olisi kamalaa olla muuta kuin oma itsensä. Mutta viisauksien lisäksi sisäinen ääni sanoo paljon muutakin. Se voi myös houkutella harhateille.
Ojanen sanookin, että kannattaa olla varovainen ajatukselle, että itsensä sisältä löytyisi aina vain hyvää.
– Kyllä omia ratkaisuja kannattaa arvioida myös ulkopuolelta. Kun sisäinen ääni kehottaa noudattamaan hyveitä, kannattaa kuunnella. Kun se tarjoaa perusitsekkäitä viestejä, neuvoja kannattaa kauhistella.
– Onneksi meillä on paljon luontaista empatiaa ja sympatiaa. Ihmisenä elämisessä kyse on yhteisestä hyvinvoinnista ja onnesta. Sisäistä ääntään kannattaa kouluttaa tällaista kohti.
Ojanen antaa esimerkkejä sisäisen äänen hyvistä neuvoista: ole ystävällisempi, kiitä enemmän, anna anteeksi, kuuntele muita ihmisiä.
Ajatusvinouma vääristää
Entä jos sisäinen ääni puhuu itsestä rumasti? Viime aikoina on puhuttu siitä, kuinka sisäinen ääni valittaa, haukkuu ja epäilee siinä määrin, että mieli on koko ajan paha. Se saattaa jopa estää tekemästä asioita.
Meillä on tapana uskoa omia ajatuksia siksi, että tavallinen, arkinen ajattelu on automaattista. Aivot haluavat säästää energiaa eivätkä jaksa vaivautua koko ajan pähkäilemään kaikkea uusiksi.
Jos pää tuputtaa koko ajan uhkia tai kritiikkiä, ensimmäisenä kannattaa tunnistaa ajatus ja koettaa olla reagoimatta siihen.
– Sen takia meille on kehittynyt paljon ajatusvinoumia tai oikoteitä, eikä tule mieleenkään kyseenalaistaa näitä uskomuksia, sanoo Johanna Koskimies, joka on ura- ja hyvinvointivalmentaja ja Suomen positiivisen psykologian yhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja.
Jos pää tuputtaa koko ajan uhkia tai kritiikkiä, ensimmäisenä kannattaa tunnistaa ajatus ja koettaa olla reagoimatta siihen.
– Esa Saarinen puhuu ajattelun ajattelusta. On hyvä oppia tunnistamaan näitä ajatuksia ja erottaa, mitkä ovat vinoumia ja mitkä totta, eikä lähteä kaikkeen mukaan, vaan antaa niiden mennä ohi. On korvaamattoman hieno taito, jos onnistuu kehittämään ajatuksen ja reaktion väliin jonkinlaisen ilmataskun, Koskimies sanoo.
Ojanen taas ajattelee, että itsestä rumasti puhuvaa sisäistä ääntä vähän liioitellaan.
– Enemmistö arvostaa itseään ja luottaa itseensä. Mutta on iso vähemmistö, jolle sisäinen ääni kuiskuttelee, että sinä et osaa.
Ojasen mukaan suomalaiset eivät olisi kansainvälisten tutkimusten mukaan niin tyytyväisiä elämään, jos kovin monella olisi liian kriittinen sisäinen ääni.
Työuupumus voi olla sisäisen äänen tekosia
Jos sisäinen ääni käskee vaikkapa jatkuvasti piiskaamaan itseään enemmän, syynä voi olla lapsuudessa omaksuttu käsitys, että kelpaa vain suoritustensa kautta. Koskimies on työssään nähnyt, kuinka se voi ajaa työuupumukseen.
– Silloin voi päättää, että olen aikuinen ihminen ja haluan kohdella itseäni hyvin. Mutta jos on kymmeniä vuosia kuunnellut ääntä, joka etsii vikoja, ei se tietenkään heti paikalla hiljene.
Siihen voi pyrkiä niin, että opettelee hyväksymään omat negatiiviset tunteensa ja antaa niiden mennä ohi. Ei takerru niihin, ei säilö sisäänsä eikä toimi niiden mukaan. Haasteena on, että aivan viime aikoihin asti ihmiset on kasvatettu tukahduttamaan negatiiviset ajatukset.
– Nehän eivät häviä minnekään tukahduttamalla, vaan kasaantuvat ja voivat pyrkiä pintaan ihan väärissä tilanteissa.
Katse ylös omasta navasta
Entä miten onnistuisi keskittymään muuhun kuin oman sisäisen äänen viesteihin? Monet asiantuntijat neuvovat, että kannattaa suuntautua itsestä ulospäin mieluummin kuin kaivella omaa napaansa ratkaisujen toivossa.
Oman pään sisällä kannattaa silti sen verran viettää tietoisesti aikaa, että opettelee itsemyötätuntoa. Samasta asiasta puhutaan myös elämäntapamuutosten yhteydessä.
Syyllistäminen johtaa vain harvoin siihen, että oma toiminta muuttuu – tulipa paine sitten itseltä tai jolta kulta muulta.
Emeritusprofessori Ojanen muistuttaa, että ystävällisyys ja toisten kiittäminen on meidän velvollisuutemme ja ihmisenä olemisen perusasioita. Ei siis vain väylä omaan onnellisuuteen, kuten näinä minä-keskeisinä aikoina helposti kaupitellaan.
Syyllistäminen johtaa vain harvoin siihen, että oma toiminta muuttuu
– Tuleehan siitä itsellekin hyvä mieli. Onnellisuuden tavoittelussa on ehkä hieman menty ylikin. Global Happiness -tutkimuksessa olemme tyytyväisin kansa. Kun on kysytty, oletko onnellinen juuri nyt, emme pärjää ollenkaan yhtä hyvin.
Onnellisuustutkimuksissa on selvinnyt, että elämäänsä tyytyväisimmät ja onnellisimmat ihmiset ovat tekemisissä toisten ihmisten kanssa ja tekevät esimerkiksi hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistyötä.
Yhteisön hyväksi toimiminen ja muiden ihmisten ajatteleminen ovat edelleen yksilön hyvinvoinnille parempia kuin itseensä keskittyminen.
Tämä juttu on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä 3/2025. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta.
