Jokaisella ihmisellä on oikeus turvalliseen elämään. Vaikka perheväkivalta on yleistä, se on mahdollista myös kitkeä. Tässä neuvot uhrille, uhkaajalle ja sivullisille.

Onko vain puolison lyöminen perheväkivaltaa?

Lyöminen on väkivaltaa mutta niin ovat töniminen, repiminen, läpsiminen, tavaroiden heitteleminen ja uhkailukin. Nöyryyttäminen, mitätöinti, eristäminen, kontrolli ja aiheeton, korostunut mustasukkaisuus ovat henkistä väkivaltaa. Samoin vähättely, välinpitämättömyys ja toisen sivuuttaminen.

Väkivalta ei ole vain tekoja, vaan myös tekemättä jättämistä, laiminlyöntiä ja kaltoinkohtelua, joka saa toisen tuntemaan olonsa turvattomaksi. Ihminen osaa käyttää monenlaisia asioita hyväkseen, jos hän haluaa tehdä toiselle pahaa.

Mitä seurauksia perheväkivallasta on uhrille?

Perheväkivalta voi tuhota ihmisen sekä henkisesti että fyysisesti. Väkivalta herättää pelkoa, häpeää, epävarmuutta, hämmennystä ja voimattomuutta. Se syö luottamusta ja murentaa itsetuntoa. Pahimmassa tapauksessa väkivallan uhri luopuu kokonaan omista tavoitteistaan ja tavallaan omasta elämästäänkin.

Mitä se tekee käyttäjälle?

Myös väkivaltaa käyttävä tuntee syyllisyyttä ja halveksii itseään. Häneltä menee maine. Hän myös menettää läheisensä, sillä parisuhde voi huonosti. Sitä sävyttää epäluottamus. Pari etääntyy toisistaan ja erouhka leijuu yllä.

Miten väkivalta kotona vaikuttaa lapsiin?

Lapset ovat lähes aina tietoisia perheväkivallasta. Sen näkeminen vahingoittaa lasta. Lapsi saattaa myös syyttää itseään tapahtuneesta. Osa lapsista toistaa kokemaansa myöhemmin. Vaarana on, että lapsi oppii itsekin lyömään tai alistumaan.

Perheväkivaltaan liittyy usein myös lasten pahoinpitelyä. Lapsia kuritetaan fyysisesti esimerkiksi tukistamalla, läpsimällä ja lyömällä kasvatuksen nimissä. Heihin kohdistuu myös henkistä väkivaltaa, kuten selkäsaunalla tai hylkäämisellä uhkailua, mitätöintiä ja laiminlyömistä.

Miten perheväkivallasta pääsee eroon?

Väkivaltaisesta tilanteesta voi olla vaikea selvitä yksin kuiville. Yleensä väkivalta kovenee vähitellen. Väkivallan uhan alla eläminen voi alkaa tuntua jopa normaalilta: sekä uhri että tekijä vähättelevät pahoinpitelyä tai pitävät sitä oikeutettuna käytöksenä. Uhri saattaa tuntea olevansa ainoa, jolle tapahtuu tällaista. Hän syyttää herkästi itseään ja pitää tapahtuneen omana tietonaan.

Pitkään jatkuessaan perheväkivalta murentaa uhrin voimavaroja ja toimintakykyä. Siksi kannattaa puhua ongelmasta mahdollisimman pian läheisille ja muille perheen ulkopuolisille ihmisille sekä kääntyä ammattiauttajan puoleen. Apua saa esimerkiksi terveyskeskuksista, poliisilta, kriisikeskuksista, turvakodeista ja perheneuvottelukeskuksista.

Moni perheväkivaltaan apua hakenut on katunut sitä, ettei tehnyt sitä aikaisemmin. Häpeä ja syyllisyys rajoittavat avun hakemista. Samoin se, ettei parisuhdeväkivaltaa mielletä vakavaksi rikokseksi.

Mitä jos pelkää omaa väkivaltaisuuttaan?

Kuka tahansa voi suuttua ja menettää malttinsa, mutta jokainen valitsee itse, käyttääkö väkivaltaa. Vaikka olisi miten vihainen, ihminen käyttää väkivaltaa vain silloin, kun hän ei ymmärrä, miten vahingollista se on eikä ole opetellut hillitsemään raivoaan ja reagoimaan väkivallattomalla tavalla.

Jokainen ihminen voi myös lopettaa väkivaltaisen käyttäytymisensä, jos hän suostuu näkemään asian toisen silmin sekä ottamaan vastaan apua. Ensimmäinen askel on myöntää oma väkivaltaisuutensa. Pitää myös ymmärtää, miten syvästi väkivalta vahingoittaa toista.

Kun tiedostaa vaarallisimmat tilanteet, voi ryhtyä toimiin väkivallan ehkäisemiksi. Pariskunnan kannattaa myös tehdä turvasuunnitelma, jossa yhdessä sovitaan, mitä tapahtuu, jos toinen käyttää väkivaltaa.

Väkivaltaisesta käytöksestä ei voi syyttää esimerkiksi alkoholia. Jos tietää, että viina tekee aggressiiviseksi, pitää miettiä kannattaako juoda ja ottaa riski.

Entä jos pahoinpitelijä on nainen?

Parisuhteessa pahoinpitelijä on useammin mies kuin nainen, mutta myös naiset käyttävät väkivaltaa. Miehen voi olla naista vaikeampi puhua asiasta ulkopuolisille ja hakea apua.

Naisten väkivalta kohdistuu myös lapsiin. Fyysisen väkivallan käyttö ei ole kasvatuskeino. Silti on vanhempia, jotka kuvittelevat, että lapsi oppii ja kehittyy, kun suurempi ja vahvempi satuttaa häntä. Näin siitä huolimatta, että lapsen kurittaminen on kielletty lailla.

Olipa lapsi sitten väkivallan kohde tai sivusta seuraaja, vanhempien kannattaa puhua lapsen kanssa suoraan ja avoimesti asiasta, jottei siitä tule hänelle ylivoimaisen suurta, ahdistavaa salaisuutta.

Onko anteeksianto mahdollista?

Oman väkivaltaisen käytöksensä myöntäminen ei ole mikään kertasuoritus. Muuttuminen edellyttää rehellisyyttä ja avoimuutta itseään kohtaan. Vastuun ottaminen omasta käytöksestä sisältää myös anteeksi pyytämisen ja sovittamisen.

Väkivaltaa käyttäneen kannattaa kysyä puolisoltaan, miten voi sovittaa tekemänsä vääryydet. Tämä saattaa tuntua ensin hämmentävältä ajatukselta, mutta hyvittäminen on molemmille osapuolille tärkeää.

Kyse ei ole kaupankäynnistä vaan aidosta halusta sovittaa paha tekonsa. Anteeksi pyytäminen ja antaminen hoitaa koko perhettä.

Miten toimia, jos epäilee perheväkivaltaa naapurissa?

Kynnys puuttua toisen perheen asioihin on korkea, mutta se kannattaa ylittää. Perheväkivallalla on taipumus uusiutua ja raaistua, jos siihen ei puututa. Naapurit tai sukulaiset voivat yhdessä miettiä, kuka on paras luottohenkilö tarttumaan asiaan ja puhumaan parille. Asiaa kannattaa kysyä suoraan ja kertoa, ettei hyväksy väkivallan käyttöä. Uhattuna olevan kanssa pitää tehdä heti turvasuunnitelma: hänen elämäänsä helpottaa jo tieto siitä, että naapurissa on turvapaikka hätätilanteen varalta.

Asiantuntijana lahtelainen Jussi-työntekijä Jukka Ihalainen.

Lue lisää mustasukkaisuudesta.

Neuvoja uhrille

  1. Väkivaltaa ei tarvitse sietää. Se ei ole sinun syytäsi.
  2. Kenelläkään ei ole missään tilanteessa oikeutta käyttäytyä väkivaltaisesti toista kohtaan.
  3. Puhu asiasta ulkopuolisille.
  4. Hae apua. Joka paikkakunnalla on ihmisiä, jotka voivat auttaa sinua.
  5. Vaadi puolisoltasi toimia väkivallan lopettamiseksi.
  6. Tee turvasuunnitelma: varaudu ennalta väkivaltaiseen tilanteeseen.
  7. Puhu asiasta lapsen kanssa. Lohduta häntä ja kerro, mitä aiot tehdä tilanteen estämiseksi.
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.