Elokuun alku - myönnän että tähän vuodenkierron herkkään kohtaan sopisi jokin kaunis aihe.

Toisaalta, mihin kohtaan tämä minun aiheeni sitten sopisi? Talvella tämä kuulostaisi vielä synkemmältä.

Puhun nyt kuolemanpelosta.

Tutustuin aiheeseen alakouluiässä. Olin kiinnostunut avaruudesta, mutta aina kun yritin ymmärtää, mitä äärettömyys tarkoittaa, mieleeni tuli kuolema. Tajusin, että minäkin kuolen ja että minua ei sen jälkeen enää koskaan ole.

Muistan humahtavan kauhun tunteen edelleen.

Kului monta reipasta vuotta; seuraava kuolemanpelon vaihe saapui vasta, kun esikoisemme syntyi. Päättelin, että jos ihminen voi syntyä, ihminen voi kuolla.

Johtopäätös laukaisi bakteerikammon, luulosairauden ja silkan sekapäisyyden. Siirsin pinnasängyn pois ikkunaseinältä siltä varalta, että ikkunasta lentää pommi.

Pelkoni tuorein vaihe alkoi, kun isäni kuoli. Ensin surin isää, mutta sitten pian jo itseäni: Huomasin saaneeni tiedon omasta kuolemastani, siirtyneeni seuraavaan kotiutuserään.

Pelko otti omituisia muotoja. Vietin yöt netissä. Vertailin siellä käytettyjä autoja. Mikään yön hetki ei ollut liian myöhäinen klikata ruudulle vielä pari autoa.

Ajattelin ilmeisesti, että joku turvallinen ja vähän ajettu auto takaisi minulle elinaikaa.

Toisten ihmisten pelkoja on helppo hoitaa: "Pelko pois!" "Elämää päin!" Erityisen helppohoitoiselta tuntuu toisten ihmisten kuolemanpelko. Mitä järkeä on tuhlata elämäänsä pelkoon, joka toteutuu joka tapauksessa?

Mutta kumma juttu, omat pelot ovat aina aiheellisia ja oma kuolemanpelko on suorastaan vääjäämättömän aiheellinen. Totta kai kannattaa pelätä sellaista, joka toteutuu.

Pelko on yhteinen, mutta jokaisen on podettava omaansa yksin.

Vanha suomalainen sananlasku ja myöhemmin myös Sigmund Freud väittivät, että "ei elävä kuolevansa usko". Pelkoon näyttää kuitenkin riittävän jo valistunut arvaus.

Välillä tosin epäilen, että kuolemanpelko on yritys niputtaa pelot. Siis pelätä elämän kaikkia pelkoja ikään kuin kerralla.

Mikään toimiva konsti se ei siihen ole. Hyödyllisempää olisi ajatella, että kuolemanpelko on vain yksi monista peloista.

Kaukoidän viisausperinteessä ongelma on ratkaistu niin, että kuolemaa nimenomaan ajatellaan paljon. Koko elämä hahmotetaan yritykseksi sietää kuolemanpelkoa.

Perinteeseen kuuluu myös, että kukaan ei alunperinkään ole mikään minä, joka voisi kuolla. Vaan osa kaikkeutta.

Mutta entä jos ei ole Kaukoidän viisas? Vaan kotimainen kulkija. Kuinka tuon silloin käsittäisi?

Että sieni ei ole vain maasta nouseva ja maaksi jälleen muuttuva lakki vaan osa elävää, valtavaa rihmastoa?

Että sato kypsyy, jotta voi tulla uusia satoja, jotta voi tulla taas uusia satoja; että kaikki alkaa ja loppuu ja alkaa ja loppuu?

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.