Raiskauksesta selviää, jos saa tukea. Jo läheisen läsnäolo voi auttaa, mutta usein on syytä turvautua ammattiapuun.

Raiskatulle ensimmäinen ihminen, joka auttaa, on ratkaisevan tärkeä. Kun uhri on saanut tehtyä rikosilmoituksen, hänelle pitäisi tulla mahdollisimman pian tunne, että hän selviytyy. Siksi on tärkeää, että poliisi ei sano: ai, sä olit humalassa.

Seksuaaliterapeutti ja gynekologi Pirkko Brusila on hoitanut Väestöliiton vastaanotollaan Helsingissä seksuaalista väkivaltaa kokeneita naisia. Lohduttajan ei pidä koskaan vähätellä raiskatun tuntemuksia vaan kannustaa häntä hakeutumaan lääkäriin. Läheinen tai perheenjäsen voi auttaa päivittäisten asioiden hoitamisessa, kuten lastenhoidossa tai ruoanlaitossa. Selviytymisessä auttaa paljon jo se, että joku tuttu on koko ajan läsnä.

Tutkiminen ahdistaa

Raiskattu haluaisi päästä pian pesulle ja unohtaa koko asian. Suihkuun kannattaa kuitenkin mennä vasta lääkärintarkastuksen jälkeen. Gynekologinen tutkimus ja näytteidenotto on usein tuskallista ja siksi rauhallinen ja ymmärtäväinen suhtautuminen on tärkeää. Lääkärin on selitettävä, mitä tehdään ja miksi. On tärkeää, että raiskattu itse hallitsee tilannetta. Ja jos häneen tutkimuksia tehdessä sattuu, pidetään tauko.

– Parasta olisi, että akuuttitilanteessa paikalle saisi jonkun läheisen tai tutun. Ettei uhri jäisi yksin, Brusila sanoo.

Tutkimuksesta kotiin lähtiessä taskussa pitää olla vähintäänkin puhelinnumero psykologille tai muulle kriisiterapeutille. Jos uhri on lähetetty yksin kotiinsa keskellä yötä, voi vaikka terveydenhoitaja soittaa hänelle seuraavana aamuna ja tarkistaa voinnin.

Myös jatkosta on sovittava. Mitä apua hän tulee vielä tarvitsemaan? Brusilan mukaan raiskauksesta selviytymisessä keskeisintä on luopua syyllisyydestä ja häpeästä. Ne ovat lähes poikkeuksetta raiskatun ensireaktioita.

– Vaikka raiskaaja olisi hyökännyt pusikosta kimppuun, nainen kyselee itseltään, mikä sai hänet valitsemaan juuri minut, Brusila sanoo.

Tuomio voi auttaa

Raiskatulle on vaikeaa istua samassa käräjäsalissa raiskaajan kanssa, mutta kohtaaminen voi olla myös terapeuttinen. Brusilan mukaan tuomio voi helpottaa oloa, jos tekijä on tuntematon. Raiskatun on helpompi syyttää teosta raiskaajaa, kun oikeus vahvistaa asian eikä uhri syyllistä itseään. Jos raiskaaja on läheinen, ei oikeusprosessiin yhtä helposti lähdetä. Näissä tilanteissa syyllisyyden kuorma on vielä suurempi, sillä usein tekijä syyllistää uhria.

Syyllisyyden lisäksi raiskaus muuttaa naisen elämää. Varsinkin jos asiaa ei käsitellä, saattaa seksi ja seksuaalisuus muuttua raiskatun mielessä kokonaan kielletyksi tai vastenmieliseksi. Raiskattu haluaa ehkä muuttaa pois paikkakunnalta, paeta jopa ulkomaille. Kokemukset saattavat vaikuttaa ihmissuhteisiin ja heijastua työelämään. Luottamus muihin ihmisiin voi kadota. Raiskatuilla naisilla on monesti hallitsematonta paniikin tunnetta ja kipuja, joihin ei näytä löytyvän syytä. Myös synnytyspelko on erittäin yleistä raiskauksen joskus kokeneilla.

– Mitä nopeammin tapahtuneen jälkeen lähtee hakemaan apua, sitä varhemmin toipuminen alkaa, Brusila kertoo.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi lääkärintarkastuksen jälkeen tehtyä oikeuspsykiatrista lausuntoa ja muita juridisia asiakirjoja voi käyttää oikeudessa todisteena vielä kymmenen vuoden ajan tapahtuneesta. Siksi niiden tekeminen on tärkeää, vaikkei heti jaksaisikaan tehdä asiasta rikosilmoitusta.

– Raiskaus ei ole seksiä vaan äärimmäistä nöyryyttämistä, Brusila sanoo. Koskemattomuuden rikkoutuminen tuo niin voimakkaan turvattomuuden tunteen, että sen voittaminen vaatii aikaa.

Tekijänä puolituttu

Mielikuvat raiskauksista tulevat monesti uutisista, joissa väkivaltainen raiskaaja hyökkää kimppuun yllättäen. Ainakin suomalainen todellisuus on ihan toisennäköinen. Päällekarkauksia ja väkivaltaisia hyökkäyksiä on tilastojen valossa vähän. Suomessa raiskataan vuosittain arviolta 10 000 naista. Niistä ei tehdä uutisia, ja rikosilmoituksia kirjataan vain reilut viisisataa.

Suurimmassa osassa tapauksista raiskaaja on puolituttu, tuttu tai jopa läheinen. Rikoskonstaapeli Marja Vuento Helsingin poliisista kertoo, että ainakin pääkaupunkiseudulla puskaraiskauksia tapahtuu todella vähän. Yleisintä raiskaus on juhlissa tai jonkun luona jatkoilla.

Suomessa raiskaaja ei ole yleensä muuten väkivaltainen. Ulkomaalaisia on raiskaajista yli kolmasosa. Näissä tapauksissa kulttuurierot kärjistyvät. Marja Vuento kertoo, että toisenlaisesta kulttuurista tuleva mies voi ymmärtää flirttailun väärin. Pelkkä ”ei” ei ehkä riitä. Suomalainen nainen on tottunut olemaan tasavertainen ja itsenäinen. Sen kääntöpuolena nainen voi olla myös liian luottavainen.

Valtaosa raiskatuista on naisia. Tekijä ja uhri voivat kuitenkin olla molemmat miehiä. Raiskatulle miehelle on tarjolla samankaltaista apua kuin naisille.

Selkeät ohjeet auttajille

Joskus raiskauksesta jää pysyviä merkkejä. Nainen voi saada sukupuolitaudin tai tulla raskaaksi. Henkisten vaurioiden lisäksi terapiassa käydään läpi myös seurausten aiheuttamaa vihaa ja katkeruutta.

– Asiat pitää oppia hyväksymään. Oppia niihin uudenlainen asenne, Brusila sanoo.

Pirkko Brusilan mielestä seksuaalisesta väkivallasta on puhuttava. Osa hänen omaa työtään on kouluttaa eri viranomaisia kohtaamaan raiskattuja. Seksuaalisen väkivallan kohtaamiseen on kuntien terveyskeskuksille ja sairaaloiden päivystyksiä varten koottu ohjeet Raiskatun akuuttiapu -oppaaseen. Siinä on yksityiskohtaisesti kerrottu, miten raiskattua voi auttaa ja miten häntä esimerkiksi tutkitaan.

Selkeät käytännön neuvot auttavat toimimaan. Oppaassa on ohjeita, jotka pitäisi olla jo ennalta kaikkien viranomaisten tiedossa. Lääkärien ja muun hoitohenkilökunnan pitää esimerkiksi kirjata, ovatko uhrin vaatteet repeytyneet tai likaiset ja missä mahdolliset vammat sijaitsevat ja minkä kokoisia, värisiä ja muotoisia ne ovat. Mahdolliset erite- ja häpykarvanäytteet tarvitaan. Uhrin henkistä tilaa voi arvioida ulkoisilla merkeillä, kuten onko raiskattu jännittynyt, viluinen tai apaattinen.

Tärkeää on, että jokainen konstaapeli tai sairaanhoitaja osaa lausua oikeat sanat – eikä ainakaan niitä vääriä.

Kriisiapua ja ystäviä

Se, että seksuaalirikoksista puhutaan julkisuudessa, vaikuttaa asenteisiin.

– Noin kolmikymppisillä naisilla on rohkeutta puhua myös seksuaalisuuteen kohdistuvista loukkauksista toisin kuin esimerkiksi kuusikymppisillä, jotka vasta vanhempana alkavat työstää vuosia sitten tapahtunutta, Brusila sanoo.

Seksin kyllästämässä ympäristössä varsinkaan nuoret eivät aina tunnu tajuavan, missä menee raiskauksen ja seksin raja. Brusila on tavannut 15-vuotiaita tyttöjä, jotka luulevat etteivät pojat voi seksihaluilleen mitään.

Brusila ihmettelee raiskauksesta annettuja lieviä tuomioita. Hänen mielestään tuomarit ja juristit pitäisi saada ymmärtämään mitä seksuaalinen väkivalta uhrille merkitsee.

Vaikka naiset ovat kautta historian lohduttaneet toisiaan, raiskattu tarvitsee yleensä myös ammattiapua tunteidensa selvittelyyn.

– Ystävän voi olla vaikea pitää omat tunteensa poissa tilanteesta. Ei välttämättä auta, jos vaikeaa tilannetta ulvotaan yhdessä, Brusila sanoo.

Jos sinut raiskataan

  • Älä peseydy tai vaihda vaatteita.
  • Mene lääkäriin, vaikkei näkyviä vammoja olisi.
  • Hae kriisiapua, älä jää yksin.
  • Tee rikosilmoitus, kun jaksat.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.