Täyteen tatuoitu, nimeään muuttava nainen pulpahtaa julkisuuteen joka vuosikymmen. Nyt Wilma Schlizewski pelastaa puolisonsa kanssa parisuhdettaan television Elämä pelissä -ohjelmassa.

Nuo jaksavat mitä vaan! Pikkutyttö Hannele Laine tuijottaa silmät ihastuksesta pyöreinä Kuusankosken paperitehtaan kartonkipuolella työskenteleviä naisia. Heitä kutsutaan paperiperhosiksi. He siirtelevät isoja arkkipinoja vahvat, kiiltelevät lihakset pullistellen. Kun naiset menevät baariin, he juovat miehet pöydän alle.

— Jos he löivät ukkoa turpaan, ukko lensi parkkipaikalla kymmenen metriä.

Hannele päättää, että hänestäkin tulee isona vahva.

Ensin oli ujo Hannele Laine, sitten tuli rääväsuinen trendisetteri-juontaja Hantta Krause. Nyt tatuointiliikkeessä häärää tahtonainen Wilma Schlizewski, 57.

Jos kypsyminen naiseksi alkoi vitkastellen, vauhti on vuosien myötä vain kiihtynyt. Suorasuinen puhe on kuljettanut hänet läpi monen kriisin.

— Kun asiat puhuu sanoiksi, ongelman uhka katoaa.

Wilma on totisesti käyttänyt puhelahjojaan. Toisille hän on punainen vaate, mutta monet, varsinkin aikuiset naiset, ovat ryhtyneet fanittamaan häntä. Wilma laukoo kommentteja, joissa on totuutta ainakin puolet.

Joskus omaa peilikuvaa ja minää on kuitenkin ollut vaikea kestää. Wilma on käynyt läpi monta identiteettikautta ja ulkonäön muokkausta. Tämä nykyinen, ulkoisestikin vahvaksi bodattu, tuntuu omimmalta, ainakin tällä hetkellä. Mutta ihminen on hauras ja elämä yllätyksellistä.

Aviopuoliso, Olli Väätäinen, on ohjannut Wilman uudelle tielle. Rakkaus ja siitä seurannut elämäntapojen muutos vastasi melkein uskoontuloa.

Entinen paksu äiti

Vähän päälle kolmikymppisenä syntyi esikoistytär ja heti perään toinen. Nelikymppisenä todettiin sidekudossarkooma. Syöpähoitojen jälkeen ja taudin hellitettyä Hantta oli muuttunut Wilmaksi ja alkoi syödä.

— Iso aamiainen, paljon leipää ja teetä. Sitten töihin, päivä syömättä ja kauppaan iltakuudelta. Kotimatkalla vetäisin paketillisen lauantaimakkaraa tai puoli kiloa paistijauhelihaa raakana. Kotona söin puolikkaan grillikanan ja leipää, leipää. Söin niin, että nukahdin. Nukuin kymmenen tuntia, mutta silti jaksoin juuri ja juuri herätä.

Lauantai-iltaisin Wilma lipitti siideriä. Takana oli epäonnistunut avioliitto ja muita päättyneitä parisuhteita.

— Naiselliset hömpötykset katosivat. Koin samanlaisen herpaantumisen kuin urheilija rankan suorituksen jälkeen. Jäin hankeen makaamaan. Olin vain paksu äiti muiden paksujen äitien joukossa. Tunsin kyllä kelpaavani sellaisena kuin olen, mutta minua ei kohdeltu naisena. Ennen Ollia elin yksinäni nelisen vuotta.

Täyteen tatuoitu lähes 90-kiloinen nainen oli kunnioitettava näky. Fyysisesti häntä ahdisti.

— Kun äitini sairastui kakkostyypin diabetekseen, lääkäri sanoi, että minulla on sama riski. Suvussani on myös syöpää ja sydän- ja verisuonitauteja.

Kohtalokas tv-ohjelma

Syksyllä 2010 Wilma osallistui tv-ohjelmaan, jossa tavoiteltiin painonpudotusta kolmessa kuukaudessa. Ohjelman loppuvaiheessa hän tapasi Ollin.

— Ollille sanottiin, että jeesaa toi kimma maaliin, niin saadaan ohjelma pakettiin. En ole koskaan tykännyt kauneuskäsityksestä, jossa määritellään sulavalinjainen fitnesskroppa.

Wilma tiesi heti Ollin nähdessään, että tuossa on mies, jonka hän haluaa ja jota tarvitsee. Miehen takia Wilma on luopunut paljosta muustakin kuin ylikiloistaan: ennen niin tärkeistä krääsän hamstraamisesta, harjakoiristaan ja siirtolapuutarhamökistään.

Kun Wilma haikailee lähtevänsä Pride-kulkueeseen, Olli toteaa, että onko sun pakko, aina?

Wilma sanoo melkein varovasti, että hänestä on kiva riehua ja puolustaa asioita, jotka tarvitsevat puolustamista. Pride-kulkue on hänestä sama kuin kävelisi veden puolesta.

— On vain hetki ja siitä selviytyminen. Syöpä opetti, että minä hetkenä tahansa kaikki voi olla toisin. En koskaan ajattele, että ”ensi jouluna” tai ”ensi keväänä”.

Naiseuden kaari näkyväksi

Työssään tatuointitaiteilijana Wilma kuulee monenlaisista ulkonäköpaineista.

— Monet nuoret naisasiakkaat haluavat olla pyöreitä, vähän kuin Jennifer Lopez. Yök! Usein ulkomuotoa halutaan vaihtaa poikaystävän toiveiden takia. Yksi tyttö otti isot bosat, koska poikakaveri tykkäsi sellaisista.No, seuraava pitikin sitten luonnollisista rinnoista.

— Jos tyttö kertoo minulle haluavansa isot silikonit, yritän sanoa, että ajattele miltä näytät, kun olet nelikymppinen. Silloin ne roikkuvat mahan päällä ja näytät vain lihavalta.

Wilman mielestä on surullista, ellei naiseutta pysty näkemään kaarena, johon kuuluu erilaisia vaiheita.

— Kaikki halutaan ilmaiseksi ja liian nopsaan. Sen sijaan, että kolmikymppinen alkaisi noudattaa ruokavaliota ja jumpata, hän menee laihdutusleikkaukseen, jotta olisi seuraavana päivänä laiha. Se kertoo vastuuttomuudesta. ”Tahdon tästä kymmenen kiloa pois, tahdon juoda kaljaa ja syödä pullaa.” 99,9 prosenttia muutoksesta pitää toteuttaa itse.

Nelikymppisenä Wilmakin vielä luuli, että silmäkulman rypyt olisivat maailmanloppu.

— Viisikymppisenä minulle tuli ikänäkö kuukaudessa ja hankin halpislasit. Olin hämmästynyt. Nytkö ruumis ryhtyy pettämään?

Wilmalta on ”kerran ruokatunnilla” imaistu kaksoisleuka. Myös lerppuvat yläluomet on leikattu.

— En halua olla mikään botox-draaman näyttelijä, josta eivät tunteet näy.

Kuusikymppinen saa haluta

Vaikka naiseus muuttuukin, Wilma ei usko, että naisen elämä voitaisiin jakaa kiima- ja tasaantumisvaiheisiin.

— Sellainen parisuhdevaihe, jossa halutaan olla ”vain ystäviä” joutaa romukoppaan. Yli kuusikymppisellä naisella on oikeus olla seksikäs ja haluttu.

Wilman mukaan ei ole harvinaista, että yli 70-vuotias nainen ottaa tatskan intiimialueelle, eikä suinkaan lastenlasten nimiä ja syntymäpäiviä — etteivät ne vain pääsisi unohtumaan.

Mutta aktiivisesta, nuoremman miehen kanssa kulkevasta naisesta käytettyä puuma-sanaa Wilma inhoaa.

— Siitä tulee ällöttävä fiilis, niin kuin naisen seksuaalisuus olisi jotenkin inhottavaa ja likaista.

Wilma kehottaa naisia lähtemään vetämään huonosta parisuhteesta, oli ikä mikä tahansa.

— Ainahan ero köyhdyttää, mutta kannattaa miettiä, valitseeko selkäsäryn vai vapauden. Ja jos aikuiset lapset päätöksestä valittavat, tukkikaa niiden konservatiiviset turvat.

Wilma on myös tuplamummo, mutta lapsenlapset eivät kuitenkaan ole hänen uutta lapsikierrostaan.

— Minä olen nainen ja puoliso. Sellaisen naisen mallin haluan tyttärilleni antaa.

Paljonko rakkautta?

Elämä pelissä -parisuhdetestin avulla voit arvioida parisuhdettasi. Testin päätulos on parisuhteen rakkausarvio, joka mittaa lämpimiä tunteita, sopuisuutta, luottamusta, myötäiloa, myönteistä huomioimista sekä seksiä ja läheisyyttä. Rakkausarvio kertoo vastaajan oman arvion parisuhteen tilasta, ja tarjoaa tilaisuuden kehittää myönteistä toimintaa ja vuorovaikutusta parisuhteessa.

Lue lisää ja tee testi.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.