”Mieheni ei halua lisää lapsia”

Haluatko oikeasti tehdä tämän kaiken uudestaan, mieheni huudahtaa ja katsoo minua vakavana iltapalaleipä kädessään. Istumme keittiön pöydän ääressä, ja olen juuri kertonut, että mielestäni pian voisi olla hyvä aika yrittää seuraavaa lasta.

Esikoisemme, kaksoset, ovat kolmevuotiaita. Ensimmäiset kaksi vuotta menivät arjesta selviytyessä, kolmas vuosi työelämään paluuseen totutellessa. Viimein minusta tuntuu, että olisin valmis uuteen raskauteen.

Mieheni ei ole, ei alkuunkaan. Hän sanoo, ettei jaksa aloittaa kaikkea taas alusta.

Olen aina ajatellut, että haluan vähintään kaksi lasta, mieluummin kolme. Onko äitiyteni sittenkin ohi kerralla? Nyt, kun lapsia oli tullut kaksi kerralla, olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että tahdon vielä yhden. Luulin, että miehenikin ajatteli niin.

Pidän lapsista, ja raskaana oleminen oli ihmeellistä aikaa. Sain kantaa sisälläni aarteita ja tuntea heidän liikkeensä. Tunsin olevani erityinen myös miehelleni – olihan vastuullani meidän yhteinen projektimme, meidän lapsemme.

Muistan, kuinka ensimmäisinä syntymän jälkeisinä viikkoina puristin kippuraisia nyyttejä rintaani vasten ja painoin poskeni pehmeään, vauvantuoksuiseen tukkaan. Lopulta aika äkkiä nuo kääröt kasvoivat toimeliaiksi pikkupojiksi, joiden kanssa on jännää käydä metsäretkillä, pelata jalkapalloa ja lukea iltasaduksi Kolmea iloista rosvoa.

En halua, että tämä kaikki on kerralla ohi. Haluan kokea äidiksi tulemisen ihmeen vielä toisenkin kerran.

Ei kiitos rikkonaisille öille

Mieheni ei jaa kokemustani ihanasta vauvavuodesta. Hänen muistikuvissaan ovat päällimmäisinä rikkonaiset yöt. Mies muistuttaa, kuinka pojat heräsivät vauvoina pahimmillaan yli kymmenen kertaa yössä. Nukuimme vuorotellen tunnin, parin pätkiä. Päivät olivat väsymyksestä sumuisia, ja heräily helpotti kunnolla vasta lähempänä kolmea ikävuotta.

– Voisihan uudella tulokkaalla olla paremmat unenlahjat kuin veljillään. Sitä paitsi seuraavaksi olisi todennäköisesti vain yksi heräilijä, yritän puolustautua, vaikka myönnän, että väsymys oli ollut painostavaa.

Myös oman ja yhteisen ajan puute hiertää miestäni. Nyt pääsemme sentään joskus yhdessä lenkille tai ravintolaan, kun äitini ottaa pojat hoitoon. Kuka ottaisi vahdittavaksi kaksi vilkasta poikaa ja vauvan, mies pohtii. Menisi taas vuosia, kunnes saisimme olla kahden.

Miehestäni tuntuu, että olemme vihdoin jotenkuten räpistelleet kuiville. Pojat nukkuvat melko hyvin, ovat jokseenkin omatoimisia ja saamme joskus kahdenkeskeistä aikaa. Ja sitten minä keksin haluta lisää lapsia.

Järki vastaan tunteet

Keskustelumme ei johda pitkälle – ei nyt, eikä seuraavalla kerralla. Pysymme molemmat omissa bunkkereissamme: minä haluan lapsen, mieheni ei. Päädymme lähinnä kinaamaan.

On sangen yleistä, että pariskunnan on vaikeaa päästä lapsiluvusta yhteiseen lopputulokseen, sanoo Väestöliiton parisuhdetiimin esimies, psykoterapeutti Heli Vaaranen.

– Helposti käy niin, että kumpikin koettaa painostaa omaa näkökulmaansa läpi. Liian kiihtyneessä tilassa ihminen ei pysty ottamaan vastaan tietoa, vaan sokeutuu vaihtoehdoille. Silloin kumpikin kaivaa itsensä entistä lujemmin omiin asemiinsa.

Toivottuun lapsilukuun vaikuttaa vahvasti oman lapsuudenperheen malli.

Vaaranen on huomannut, että puolisot käyttävät lapsiluvusta keskustellessaan koko keinoarsenaaliaan.

– Vedotaan tunteisiin, järkeen ja lupauksiin. Vaaditaan, anotaan, halutaan ja luvataan, hän kuvailee.

Minua loukkaa mieheni jyrkkyys. Kun hän kieltäytyy uudesta vauvasta yövalvomisiin ja ajanpuutteeseen vedoten, se kuulostaa korviini siltä, että hänellä on ollut lastemme kanssa vain ja ainoastaan kamalaa.

Sisimmässäni tiedän, ettei se ole totta. Hän rakastaa viedä poikia tutustumaan uusiin paikkoihin. Hän nauttii koko perheen pyörälenkeistä ja siitä, kun löhöilemme kaikki yhdessä sohvalla. Hän leikkii lasten kanssa innokkaammin kuin minä.

Silti suututtaa, ja välillä mietin, eikö hän rakasta lapsiamme ollenkaan. He tuntuvat yhtäkkiä olevan hänelle kuin suuri kivireki. Eikö hän sittenkään ollut nauttinut mistään?

Vaihtaisiko mieheni pojat tuosta vain takaisin vanhaan, lapsettomaan elämäämme?

Psykoterapeutti Vaaranen toppuuttelee, että mieheni tuskin ajattelee näin rankasti perhe-elämästämme. Vaarasen mukaan toivottuun lapsilukuun vaikuttaa vahvasti oman lapsuudenperheen malli: yksilapsisesta perheestä tulevat ovat taipuvaisia haluamaan vain yhden lapsen, suurperheen kasvatit useamman. Me olemme molemmat kaksilapsisesta perheestä. Myös järkisyyt vaikuttavat.

– Kokemukseni mukaan taustalla on enimmäkseen esimerkiksi perheen hyvinvointiin, ikään tai terveyteen liittyviä syitä, Vaaranen sanoo.

Ja järkisyitä miehelläni toki onkin. Hän vetoaa ennen kaikkea parisuhteemme pelastamiseen ja kehottaa katsomaan ympärilleni: useat pikkulapsiperheen vanhemmat tuttavapiirissämme ovat päätyneet eroon.

Mieheni arvelee, että jos joudumme käymään vauva- ja pikkulapsivaiheen uudelleen läpi, ajamme suhteemme karille.

Vaarasen mukaan hän ei ole ajatuksineen yksin.

– Monia pelottaa, että mitä enemmän lapsia on, sitä vähemmälle aikuisten välinen huomiointi, yhteinen aika ja rakkaus jäävät.

Olipa lapsia paljon tai vähän, parisuhdetta ei voi koskaan ”laittaa hyllylle” odottamaan pikkulapsivaiheen menemistä ohi, Vaaranen muistuttaa.

– Perheestä voi nauttia valtavasti kaikkien kesken, mutta se ei ole parisuhdeaikaa. Sitä on puolisoiden välinen huomioiminen, deitti-illat, juttelu, kädestä pitäminen ja se, ettei luovu säännöllisestä seksistä. Se liimaa mielihyvähormonilla puolisot yhteen. Myös kiittäminen kaikesta – pikkuasioista ja rutiineistakin – on tärkeää ja tuntuu ihanalta.

Mieheni kokee, että uusi vauva myös hankaloittaisi elämää, josta on vähitellen alkanut tulla helpompaa ja huolettomampaa. Voisimme matkustella ja liikkua luonnossa, harrastaakin poikien kanssa jotakin. Hän muistuttaa, että vauvan viemä aika olisi pojilta pois, emmekä ehtisi olla heidän kanssaan niin paljon.

Oikeassahan hän on – taas – mutta silti: olisiko tämä kaikki kerralla ohi? Ajatuskin surettaa.

Painostaminen ei kannata

Koen, että minulla ei ole keinoja vaikuttaa mieheni mielipiteeseen. Kysyn, miten hän reagoisi, jos minä sanoisin, että haluan lapsen ja piste.

Mieheni on hetken hiljaa ja vastaa, että kai lapsi pitäisi sitten hankkia, mutta kovin mielellään hän ei siihen lähtisi. Arvostan sitä, että mies kaikesta huolimatta ymmärtää asian olevan minulle tärkeä ja olisi periaatteessa valmis taipumaankin. Tietenkään en aio painostaa tai pakottaa häntä. Siihen ei kehota Väestöliiton Vaaranenkaan.

– Suurissa elämänkysymyksissä ei kannata taivutella toista omalle kannalleen vastoin tämän tahtoa. Parisuhde on neuvottelutilanne, ei sanelutilanne, ja sellaiseen asiaan kuin lapsi tarvitaan mitä suuremmassa määrin molemmat, hän sanoo.

Taivuttelijalla olisi suunnaton vastuu.

– Se, joka on taivuttanut toisen kannalleen, on aika paljon velkaa toiselle, koska on järjestänyt uuden elämäntilanteen vastoin toisen alkuperäistä toivetta. Taivuttelijan on tehtävä tuplatyö, jotta toinenkin voi kokea perhe-elämän onnelliseksi ja parisuhteen rakastavaksi.

Vaarasen kokemuksen mukaan toisen painostaminen oman lapsilukutoiveen taakse ei ole edes kovin helppoa.

– Minusta on hyvä, että ihmiset ovat aika itsevarmoina oman kantansa takana, hän sanoo.