”Tuleeko minusta koskaan äitiä?”
Kummipoikansa ristiäisissä Minna toipui ensimmäisestä keskenmenostaan. Mitä jos hän ei saisi koskaan omaa vauvaa syliinsä?
Ei näytä ihan siltä, miltä pitäisi, toteaa ultraava kätilö minulle ensi töikseen. Kylmä aalto pyyhkii ylitseni. On helmikuu 2013 ja olen niskaturvotusultrassa, jota olen odottanut kuumeisesti. Maaginen 12 viikon raja on ylitetty. Varhaisultrassa kaikki on ollut hyvin, ja olen luullut, että raskaus etenee kuten pitääkin.
Nyt kuulen, että sydänääniä ei löydy eikä istukassa ole virtausta. Alkio on kuollut kohtuun. Kasvu on pysähtynyt raskausviikolla 7 + 4, vain muutama päivä varhaisultran jälkeen. Kyseessä on keskeytynyt keskenmeno, ja siksi alkio ei ole tullut ulos.
Nousen tutkimuspöydältä, ja kätilö työntää käteeni kasan nenäliinoja. Katselen tukkoa hetken ihmeissäni. Sitten oivallan: nyt kai kuuluisi itkeä. Minua ei itketä, minua suututtaa. Olen ollut huonovointinen toista kuukautta. Mikseivät raskausoireet ole loppuneet? Miksei vauva vain voinut tulla ulos, jos kerran oli kuollut? Ja ennen kaikkea: miten jaksan tehdä tämän uudelleen?
Saan mukaani suttuisen ultrakuvan, kohduntyhjennyslääkkeet ja kaksi päivää sairauslomaa. Kyllä se vielä onnistuu, mieheni sanoo sairaalan pihalla.
