Miksi äitien uupumuksesta tuli uusi normaali?

Pin up -malli Sini Ariell sanoi sen ääneen, ja sai aikaan pienen myrskyn: äitinä eläminen on aika usein ihan kamalan raskasta. Varsinkin, jos matkassa on erityishaasteita, kuten Sinillä, jonka vauva on refluksitaudin takia ekstraitkuinen.

Mutta äidit uupuvat silloinkin, kun kaikki on periaatteessa ihan hyvin.

Minulla on kolme lasta: kaksi alakoululaista ja 4-vuotias kuopus. Terveitä, energisiä pakkauksia. Ihania ja rasittavia. Minulla on vetokaverina puoliso, ja molemmilla kivat ja hyvät työpaikat. Lasten isovanhemmat asuvat suhteellisen lähellä ja ottavat lapsia mielellään luokseen. Kellään ei ole pitkäaikaissairautta, emme harrasta intohimoisesti yhtään mitään, emmekä rakenna taloa (enää).

Olen ollut monta vuotta niin väsynyt, että en ennen lapsia kuvitellut sellaisen olevan edes mahdollista. Olen itkenyt jo aamulla pieleen menneitä päiviä. Poden päivittäin huonoa omaatuntoa siitä, kuinka en ehdi tai jaksa tarjota lapsilleni sitä lämmintä huomiota, jonka he ansaitsisivat. Kun työkaveri on loukannut jalkansa vakavasti ja joutunut pitkälle sairauslomalle, olen ollut vähän kateellinen.

Vauvavuosiin osasin vielä jotenkin varautua, mutta en siihen, että niiden jälkeen arki ei helpota, vaan vaikeutuu.

Ja silti: kaikki on periaatteessa hyvin. Olen halunnut lapsistani ihan jokaisen, raskaudet ovat olleet helppoja, monessa asiassa on käynyt niin hyvä tuuri, että melkein hävettää. Silti väsyn.

Vauvavuosiin osasin vielä jotenkin varautua, mutta en siihen, että niiden jälkeen arki ei helpota, vaan vaikeutuu. On kiire töihin, päiväkotiin, junaan. On wilmat, vanhempainvartit, päiväkodin juhlat, sisarusriidat, kaverisynttärit, lasten harrastukset, jokaöiset unien keskeytykset. Kaikki on hukassa, kurahousut märkänä, kumisaappaat vuotavat. Yhtään ajatusta ei ehdi ajatella valmiiksi, ja samalla pitäisi olla esimerkillinen aikuinen ja pitkämielinen kasvattaja, sanoittaa ja opastaa.

Väsyn, mutta en normaalia enempää. Enkä ole ainoa vähän uupunut.

Kun olen täyttänyt neuvolan ja työterveyden masennus-, uupumus- ja jaksamiskyselyitä, tulokseni ovat olleet koholla. Ammattilaisten mukaan jaksan elämänvaiheeseen nähden normaalisti.

Melkein puolet äideistä kokee usein, että ei jaksa enää mitään. Pitääkö siihen suostua?

Kun Meidän Perhe kysyi äideiltä, miten he jaksavat, saimme ennätysmäärän vastauksia. Ja hätkähdyttävän tuloksen. Noin 40 prosenttia äideistä kertoo olevansa väsyneitä tai todella väsyneitä ja ajattelevansa usein, että ”en jaksa enää mitään”. Eli: melkein puolet kokee, että ei jaksa enää mitään. Eikö se ole vähän liikaa?

Äitien kohdatessa puhutaan arjen rankkuudesta, ruuhkavuosista, yöunien pituuksista. Vähemmän rakkaudesta, vaikka siellä sekin on.

Väsymys, uupumus ja riittämättömyys ovat äitiyden uusi normaali. Pitääkö siihen suostua? Ajatella, että lapset kasvavat, aika korjaa? Vai voiko ajatella, että pikkulapsivaihetta elävällä vanhemmallakin on oikeus järjelliseen arkeen, jonka ainoa tarkoitus ei ole kaikkien pitäminen hengissä.

Mikä sinua on auttanut jaksamaan?