Televisiosta tuttu Risto Laitila on siviilissä Pihtiputaalla asuva maalaislääkäri, joka uskoo potilaan kohtaamiseen ja luovaan laiskuuteen.

Torstai on ehtinyt vasta vähän yli puoleen, mutta Risto Laitilalla, 58, on jo aikaa ottaa vieras vastaan. Vastaanotto Pihtiputaan keskustassa on suljettu perjantaisin, ja torstain viimeinen potilas lähti jo. Pienessä valoisassa odotushuoneessa on pari tuolia ja seinällä hinnasto. Entisestä pankin liiketilasta puolet on halkaistu seinän takana toimiville fysioterapeuteille.

– Tuossa on vielä pankkiholvi muistona entisistä ajoista. Sinne me aina lastataan seteliniput iltaisin, Laitila vitsailee.

”Me” tarkoittaa Laitilaa ja sairaanhoitajavaimoa Anne Korpelaa, jota ilman tätä yhden miehen lääkäriasemaa ei olisi koskaan pistetty pystyyn. Vaimo on alusta asti hoitanut vastaanoton varaukset ja avustanut toimenpiteissä. Puitteet ovat parantuneet sitten alkuaikojen, toimitilatkin on jo kolmannet ja kotikäynnit vähentyneet, mutta lääkärin työ on pysynyt pääosin samana:

– Tänään otin vastaan mummon, jolla oli tulehtunut säärihaava, sitten polvensa loukanneen nuoren miehen, 79-vuotiaan diabeetikon ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsineen naisen, jolla oli väärä lääkitys. Aikamoinen skaala.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Päivän viimeinen potilas mietityttää Laitilaa vieläkin. Miten saada mielenterveyspotilas mahdollisimman pian psykiatriseen avohoitoon?

– Tiedän kyllä vastauksen, mutta se turhauttaa: mielenterveystoimiston psykiatrin käynti hoidetaan ostopalveluina, eikä ole tietoa, milloin potilas pääsee jatkohoitoon.

Sama hitaus vaivaa muutakin erikoissairaanhoitoa. Laitila esittää viiveiden poistamiseksi parannusehdotuksen:

Mikseivät sairaalat hoitaisi potilaita alusta loppuun lähettämättä heitä välillä takaisin terveyskeskuksiin? Nyt käy niin, että potilaat ramppaavat edestakaisin, kun terveyskeskuksista heidät kohta taas ohjataan takaisin samaan sairaalaan toista erikoislääkäriä tapaamaan.

– Aikaa säästyisi, turhat tutkimukset vähenisivät ja keskeneräisten potilastapausten oravanpyörä pysähtyisi.

Rehellisesti sanottuna terveyspalvelujen toimimattomuuden miettiminen ei suuresti sytytä Laitilaa. Hänen mielestään se vie vain ajatukset pois tärkeimmästä: potilaasta.

Hänelle ei ole olemassa hallinnon himmeleitä eikä mitään keskivertopotilasta, on vain apua tarvitsevia ihmisiä, jotka lääkäri kohtaa.

Niin, kohtaa, alleviivaa Laitila. Se tarkoittaa, että lääkäri haluaa kuulla tämän tarinan.

Kuuleminen voi auttaa esimerkiksi silloin, kun omaishoitajana pitkään ollut masentuu puolison kuoleman jälkeen. Surun takana voi olla asioita, jotka ovat jääneet vaivaamaan; syyllisyyttä, väärinymmärryksen tunteita, sanoja, joita ei ole pyydetty anteeksi.

Kuulija voi olla kuka tahansa, mutta yhtä hyvin myös lääkäri.

– Olen huomannut, että kertomalla oman tarinansa potilas alkaa ymmärtää paremmin itseään.

Kiireisessä virassaan kärvistelevä kollega saattaa tässä kohtaa älähtää. Laitila myöntelee: hänhän on oman itsensä herra ja sanelee omat aikataulunsa. Mutta toisaalta kyse ei ole pelkästään käytettävissä olevasta ajasta.

– Joku on laskenut, että jos maltat kuunnella ihmistä seitsemän minuuttia, se riittää. Potilas tulee kuulluksi. Usein vain tahtoo käydä niin, että kun potilas sanoo, että olisi vielä tämä toinenkin vaiva, niin lääkäri menee jo sekaisin ja ajattelee että sekin vielä.

Nyt ollaan aiheessa, josta Laitila puhuisi vaikka päivän. Mikään ei saa häntä niin kiukkuiseksi kuin ajatuskin siitä, että lääkärillä ja hoitajilla ei ole perustyöhön riittävästi aikaa. Kun on ne tietojärjestelmät, kirjaamiset, tilastoinnit, tiivistelmät, lausunnot ja paljon muuta.

– Kun seuraan ammattikunnan sisäistä keskustelua, vaikuttaa siltä, että lääkärit kaipaavat potilastyötä.

Laitila itse lähti aikoinaan byrokratiaa pakoon ja on siinä toistaiseksi aika hyvin onnistunut. Taakse jääneessä terveyskeskustyössä Laitila näkee silti paljon hyvää. Oma työ kapeni, kun päivystystä ja vuodeosaston työtä ei enää ole. Hoitajat ja toiset lääkärit jäivät, samoin laajempi kollegiaalinen verkosto.

Ennen hän tiesi, kenelle soittaa vaikkapa potilaan jatkohoitoa miettiessään. Nyt se on vaikeampaa, joko siksi, että hän on toiminut pitkään yksin tai siksi, että systeemi on muuttunut:

Lääkäreiden hyvä veli -verkoston puolesta ei kukaan enää puhu, vaikka se koitui potilaan hyväksi.

– Ennen kaikki tunsivat toisensa. Nyt kun palvelut ostetaan ja väki vaihtuu, tätä verkostoa ei enää ole.

Risto Laitila on vastannut katsojien kysymyksiin Ylen Akuutin ja ET-ehden omalääkärinä. Omalääkärille virtaa kysymyksiä, ja vastausten pohtiminen on Laitilalle suorastaan intohimo ja ongelmanratkaisua kiehtovimmillaan.

Kysymyksistä päätellen suomalainen haluaa ennen kaikkea kuulla lääkäriltä, mitä hänen sairaalapapereissaan lukee. ”Selitätkö tämän laboratoriovastauksen, diagnoosin tai verenkuvan” on tyypillisin kysymys. Tai kysyjä on jo käynyt hoidoissa ja on epätietoinen, mitä seuraavaksi tapahtuu.

– Oleellista on kiteyttäminen niin, että katsojat oikeasti saavat siitä selkeän käsityksen eivätkä jää pohtimaan vain epäolennaisia detaljeja ja ahdistuvat lisäkysymyksineen.

– Työni tv-lääkärinä ja potilaita hoitavana lääkärinä ovat kaksi eri roolia, mutta kuitenkin ne tanssivat piiritanssia keskenään. Molemmista tehtävistä voi ammentaa toiseen.

Havukkakankaan isäntää huvittaa kysely harrastuksista. Ei maalla tarvitse harrastaa, pihapiiristä ei puuhat lopu koskaan. Mönkijällä pitää viedä roskia, on nikkarointia ja maankääntöä. Tai sitten mennään kalaan.

– Kahta viikkoa pidempään vastaanotto ei ole koskaan kiinni. Ei ihmisiä voi jättää hoitamatta.

 

Tuiski

Niin, hyvää tekstiä. Mutta todellisuus on jotain ihan muuta.
Suurin osa lääkäreistä pönöttää valkoisen takkinsa takana piilossa, ja he eivät todellakaan kuuntele.

Kuitenkin minä tunnen oman kroppani parhaiten, tiedän, jos siellä on jotain pielessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla