Kun koiranomistaja sairastui Parkinsonin tautiin, roolit sekoittuivat. Lemmikeistä tuli paitsi seuralaisia myös kuntouttajia.

”LIIKUNTA ON lääkityksen ohella paras keino hoitaa Parkinsonin tautia. Ulkoilen päivittäin tunnin pari huskyjeni kanssa. Lenkkien pituus vaihtelee voinnin mukaan.

Hyvinä päivinä käytän lannevyötä ja koira auttaa minut vetämällä rauhalliseen hölkkään. Tasainen ohjaus lantiolla tekee liikkumisesta kevyempää.

Huskyskootterin kanssa koirat saavat kanssani vauhdikkaamman lenkin. Vaikka vain seison koirien vetämän pyörän päällä, tasapaino saa harjoitusta. Huonoina päivinä ulkoilen vain koirapuistoissa.

Parkinsonin tautiin kuuluu ärsytyskynnyksen laskeminen. Väsyneenä saatan räjähtää vaikka tiskikoneen tyhjennysvuoroista. Metsälenkille painuminen koirien kanssa helpottaa aina. Voin keskittyä yhteen kantoon ja kiveen kerrallaan ja nollata ajatuksia.

Sammalikolla ja poluilla kävely haastaa kaikki pienimmätkin lihakset monipuolisesti töihin, mikä on kehokoordinaatiolle hyväksi.

Toisinaan asetun lattialle mahalleni makaamaan ja sanon koiralle tassut. Huskyn tassutellessa selkäni päällä rentoudun ja kireydet katoavat.

SAADESSANI DIAGNOOSIN kuutisen vuotta sitten ensimmäinen huoleni oli, kuka liikuttaa koiria?

Sitten minut valtasi helpotus, sillä hitauden, väsymyksen, lepovapinan ja epämääräisten särkyjen torjuminen oli ollut kuluttavaa. Tieto aivojen mustan tumakkeen solukadosta ja siitä aiheutuvasta dopamiinin vähenemisestä oli epätodellinen, mutta turha siinä oli jossitella. Päätin pärjätä päivän kerrallaan – ottaa mallia hetkessä elävistä lemmikeistäni.

Helppoa se ei aina ole. Itkin koko matkan autolle palatessani ensimmäiseltä hiihtolenkiltä koirien kanssa diagnoosin jälkeen. Vaikka pysyin suksilla, mikään ei mennyt samalla lailla kuin ennen. Vapautuneisuus oli poissa, jännitin vauhtia ja epäilin omaa reagointiherkkyyttäni.

ELÄMÄ LIIKEHÄIRIÖIDEN kanssa sujuu parhaiten ilman aikataulu- ja suorituspaineita. Pyykin viikkaamisessa kuluu tupla-aika, eikä puseroita aina siltikään saa suoristettua. Perunat voi kuoria istuen, toisinaan esivalmistelen leivontahommat jo etukäteen ja imuroinnin tee lyhyissä pätkissä, ettei selkä väsy.

Puuhastellessa on tosi kiva, että kotoa on seuraa. Koirat lisäävät myös turvallisuudentunnetta. Vaikka todellista avuntarvetta ei vielä ole ollut, olen opettanut koirille käskyn auta ylös. Silloin ne tulevat lähelleni vakaasti istumaan ja kaulapantoihin tarttumalla saan tukea nousta.

KOIRA EI KYSELE tai vaadi selittelyjä. Niiden seurassa voi vaan olla ja vaikka murjottaa, jos niikseen. Koirani vaistoavat herkästi alakuloisuuteni, tulevat ympärille hääräämään ja nuolevat naamaa. Olo paranee niitä rapsuttelemalla.

Koirien positiivisuus pitää minutkin myönteisenä. Lääkkeet helpottavat oireitani, mutta vielä ei ole keksitty lääkettä Parkinsonin tautiin. Koirat kuitenkin pakottavat siirtämään huomion taudin surkuttelusta kekseliäisyyteen.

En murehdi tulevaa vaan pohdin miten hoidan koiriani, jos oireet pahenevat. Ehkä hankin sähkömopon tai mönkijän ja opetan koirat juoksemaan sen edessä.”