Lapsiperhearki kiristää välillä jokaista vanhempaa. Satu Lithovius etsi keinot, miten erityisherkkä äiti pystyy sellaiseen vanhemmuuteen, mitä hän toivoo.

Kuulosuojaimia ei näy. Pengon hädissäni olohuoneen lipaston laatikoita. Keittiössä raikaa taaperon potkuauton ylipirteä sävelmä ja kaksivuotiaan uhmakas älämölö. Närkästynyt eskarilainen ilmestyy olohuoneen ovelle: ”Mä halusin mun leivän paahdettuna!”

Pitääkö niiden aina kommunikoida huutamalla, puhisen itsekseni. Kuulosuojaimet kurkistavat sekalaisten papereiden alta. Vihdoinkin! Ne päässäni kykenen kohtaamaan keittiössä metelöivät neljä lasta. Vilkaisen kelloa: 7.45. Olemme olleet hereillä puoli tuntia, ja äänimaisema saa jo korvani soimaan.

Kartoin kovia ääniä ja jatkuvaa meteliä jo ennen omia lapsia. Ukkosen jyrinä ja uudenvuoden rakettien pauke ovat ahdistaneet minua niin kauan kuin muistan. Opiskeluaikojen pippaloissa löysin itseni monta kertaa illassa vessasta tai parvekkeelta kuuntelemasta hiljaisuutta.

Tuolloin en vielä tiennyt, että matalalle hälinän sietokyvylleni on nimikin: erityisherkkyys. Se selvisi minulle vasta paljon myöhemmin, kun sattumalta törmäsin asi-asta kertovaan artikkeliin. Oli lohdullista ymmärtää, että herkkyyteni taustalla oli selvä syy, jota psykologitkin ovat tutkineet vuosikymmenten ajan. Tutkimusten mukaan jopa viidennes ihmisistä on erityisherkkiä. Enää en tuntenut itseäni oudoksi.

”Erityisherkkuus tarkoittaa useimmiten synnynnäistä hermojärjestelmän herkkyyttä aistia, havaita, reagoida ja tuntea tavallista voimakkaammin.”

Erityisherkkyyteen liittyy autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston herkkä reagointi eri asioihin. Erityisherkkä ihminen kuormittuu helposti liiallisesta aistimus- ja tietomäärästä, ja hän voi reagoida voimakkaasti tilanteissa, jotka eivät herätä valtaosassa minkäänlaista reaktiota. Reaktiot ovat usein näkymättömiä, kuten sydämen sykkeen kiihtymistä.

– Erityisherkkyys tarkoittaa useimmiten synnynnäistä hermojärjestelmän herkkyyttä aistia, havaita, reagoida ja tuntea tavanomaista voimakkaammin, syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Se sisältää esimerkiksi aisti- ja tunneherkkyyden, sanoo erityisherkkyyteen erikoistunut psykologi ja kouluttaja Heli Heiskanen.

Omia hetkiä kaikin keinoin

Lasten vuoksi tilaisuudet paeta meteliä ovat käyneet vähiin. Mihin piiloutua, kun taapero ilmaisee itseään huutamalla ja vauva hätääntyy, jos poistun hetkeksikään näkyviltä? Kun lukkiudun vessaan vetämään henkeä, vähintään yksi neljästä kiljuu oven takana.

Piiloutua en ehkä voi, mutta minulla on oikeus helpottaa oloani, Heli Heiskanen sanoo.

– Kuulosuojaimet ovat ensisijainen keino vähentää lapsista lähtevää ääniärsyketulvaa. Ne ovat erityisherkän vanhemman perustarvike, hän kertoo.

Sydämeni alkaa hakata nopeammin, otsalleni kihoaa kylmä hiki ja päätäni puristaa. Ihan kuin aivoni olisivat ääriään myöten täynnä.

Välillä tuntuu, ettei korvien suojaus riitä. Lasten vaatimukset ja taaperon korvia riipivä kirkuna tavoittavat minut kuulosuojaimista huolimatta. Kun aistiärsykekuorma kasvaa liian suureksi, tunnen sen kehossani. Sydämeni alkaa hakata nopeammin, otsalleni kihoaa kylmä hiki ja päätäni puristaa. Ihan kuin aivoissani myrskyäisi – kuin ne olisivat ääriään myöten täynnä ja kykenemättömiä ottamaan vastaan enää yhtään ärsykettä.

– Omia hetkiä on hankittava miltei keinolla millä hyvänsä. Jos hoitoapua vain on saatavilla, sitä kannattaa käyttää, Heiskanen rohkaisee.

 

Muista äidintahtisuus

Aistiärsykkeiden virta ei kuitenkaan lopu lapsiperheessä ääniin. Tuntuu kamalalta sanoa näin, mutta lasteni kosketus on minulle usein liikaa.

Älkää ymmärtäkö väärin – nautin siitä myös. Taaperon kömpelöt halaukset ovat suloisia ja vauvan kiipeäminen syliini liikuttavaa, ja ihanaa on, että isot lapsetkin viihtyvät vielä kainalossa.

Jatkuva iholla olo saa kuitenkin oloni tukalaksi. Silloin hentoinenkin hively alkaa tuntua siltä kuin ihooni kaiverrettaisiin uria. Joskus tuntuu, että olen menettänyt itsemääräämisoikeuteni. Sylini on paikka, johon pääsemistä vaaditaan kovaäänisesti ja johon kiivetään riuskin ottein lupaa kyselemättä.

Öisin, kun vauva ripustautuu minuun eikä suostu nukkumaan muualla kuin päälläni, makaan pimeässä ajoittain hyvinkin ahdistuneena. Koska saan oikeuden kehooni takaisin?

Minulla on jopa velvollisuus kuunnella myös itseäni ja omia tarpeitani. Kun vanhempi voi hyvin, lapsetkin voivat.

Teroitan lapsilleni oikeutta omaan kehoon ja lupaa kieltäytyä kosketuksesta. En koskaan painosta heitä halaamaan itseäni tai muita sukulaisia. He saavat itse valita, tulevatko kosketetuiksi. Tuntuu ristiriitaiselta, että minulla tätä valinnanvapautta ei ole.

Paitsi että on, Heli Heiskanen muistuttaa. Minulla on jopa velvollisuus kuunnella myös itseäni ja omia tarpeitani. Kun vanhempi voi hyvin, lapsetkin voivat hyvin.

– Aiemmin lapsentahtisuutta ei huomioitu kasvatuksessa, ja nyt sen kanssa on menty ehkä vähän toiseen äärilaitaan. Elämä ei voi pyöriä pelkästään lapsen tarpeiden ympärillä.

Lapsentahtisuus on toki tärkeää, mutta niin on äidintahtisuuskin, Heiskanen tähdentää.

Voisinko siis höllätä vähän, olla hieman vähemmän kokoaikaisesti saatavilla? Voisinko jopa sanoa, että ei, en ota syliin juuri nyt?

Heiskasen mukaan voisin – ainakin, kun on toinen turvallinen aikuinen paikalla.

– Puolison kanssa voi sopia, että hän pitää vauvaa välillä. Vauva voi toki olla sitä mieltä, että äiti olisi parempi, ja tämä taas voi olla äidille vaikeaa.

Tiedän! Tunnen itseni kylmäksi hylkääjä-äidiksi, kun vauva haluaisi olla minun sylissäni, mutta torjun hänet.

– Lapsi kyllä tottuu tilanteeseen, ja lopputuloksena hänellä on useampi turvallinen hoitaja. Tämä taas vähentää painetta koko perheessä. Avainasia on totuttelu, vaikka lapsi aluksi vastustaisikin muutoksia, Heiskanen sanoo.

Kun kyse ei ole hätätilanteesta, isommille lapsille voi kertoa, että otan syliin hetken päästä, nyt tarvitsen omaa tilaa, neuvoo Heiskanen. Se voi koitua lapsen parhaaksi.

– Lapsen on tärkeä oppia malli, että aina ei tarvitse olla muiden käytettävissä, vaan välillä saa olla ihan rauhassa. Se opettaa heille empatiaa: äitikin tarvitsee omaa tilaa.

Olen syyllistynyt siihen, mihin en koskaan aikonut syyllistyä: kuvittelemaan, että olen korvaamaton. Sitä toki lapsilleni olenkin, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi olla saatavilla jokaisella hetkellä. Minun on opeteltava äidintahtisuutta myös käytännössä.

Analyysiautomaatti

Aina mahdollisuutta omaan hetkeen ei ole. Niihin tilanteisiin Heiskanen suosittelee mindfulnessia, läsnäolon ja rauhoittumisen harjoituksia. Oloa voi helpottaa jo muutama syvä hengitys tai itselleen puhuminen. Oma yksinpuhelufraasini kohta tämä on ohi ei siis ole ollut turha.

– Osa ärsyketulvasta tulee oman kehon ja mielen sisältä. Ulkoiset ärsykkeet aiheuttavat stressiä, joka puolestaan lisää sisäistä myllerrystä. Jos voi rauhoittaa itsensä sisältäpäin, vähentää se stressiä ja sitä myöten ärsyketulvaa, Heiskanen selittää.

Joskus pienempikin ärsyketulva on minulle merkki. Vaikka usein toivon lasteni olevan hiljaisempia, alan analysoida, kun kun joku heistä on. Muutokset lasten käytöksessä tai äänensävyssä eivät jää minulta huomaamatta.

Taipumus ylianalysointiin kuuluu sekin erityisherkkyyteen. Siksi myös syyllistyn helposti.

Tarkkailen jatkuvasti myös itseäni. Kun joudun sanaharkkaan uhmakkaan kuusivuotiaan kanssa, oma käytökseni voi jäädä vainoamaan minua päiväkausiksi, vaikka lapsi ei muistaisi enää koko tapausta.

Alan ymmärtää tätä ominaisuuttani paremmin, kun kuulen, että taipumus ylianalysointiin kuuluu sekin erityisherkkyyteen. Aistin herkästi muiden mielialoja ja sanomatta jätettyjä asioita. Siksi myös syyllistyn helposti.

– Joskus tämä voi mennä yli ja aiheuttaa jatkuvaa havainnointia ja analysointia. Tässäkin voi mindfulness auttaa. Ylianalysoinnin tiedostamista ja sen tietoista vähentämistä kannattaa harjoitella, Heiskanen neuvoo.

Myös syyllistymistä voi hänen mukaansa oppia vähentämään tiedostamisen ja harjoittelun kautta. Syyllisyyden tarkoitus on saada meidät huomaamaan, että teimme väärin ja korjaamaan tekomme.

– Jos ärähdät lapselle tarpeettoman kovaa, kyse on stressin purkautumisesta. Korjaaminen tarkoittaa tällöin anteeksipyynnön lisäksi sitä, että huomioit stressisi ja pyrit vähentämään sitä, Heiskanen opastaa.

Haluan lasteni olevan villejä ja vapaita ja äänekkäitäkin. En halua heidän rajoittavan itseään liikaa minun herkkyyteni takia.

Palaamme jälleen omien tarpeiden ja rajojen huomiointiin. Jos ne tulevat jatkuvasti laiminlyödyiksi, stressi kasvaa, ja on vaikea tarjota lapselle riittävästi rauhallista vanhemmuutta.

Yhtälö näyttää selvältä, kun Heiskanen esittää sen näin. Tositilanteissa tuntuu kuitenkin vaikealta tietää, paljonko lapselta voi odottaa. Haluan lasteni saavan olla villejä ja vapaita ja äänekkäitäkin. En halua heidän rajoittavan itseään liikaa minun herkkyyteni ja stressini takia.

– Ei ole yleispätevää rajaa sille, mitä lapselta voi odottaa. Tasapaino on jokaisen itse löydettävä. Lapselle on hyvä antaa vapaus olla lapsi, mutta pitää muistaa kunnioittaa myös omia rajoja. Herkkyyden vahvuus on lasten tarpeiden kuuntelu, mutta omia tarpeita ei saa laiminlyödä.

Oman näköinen elämä

Välillä tuntuu, että suoriudun äitiydestä keskimääräistä huonommin. Että en vain sovi tähän rooliin kovin hyvin. Jos lapsia haluaa, eikö pitäisi kestää heistä lähtevä äänten kakofonia hieman paremmin? Eikö pitäisi sietää jatkuvat vaatimukset ilman pelkoa, että romahtaa?

Pitäisikö pystyä pyyhkimään oksennukset ja pesemään kakkapyllyt ilman sarjayökkäilyä? Elämää se vain on?

Kadehdin ystävääni, joka istuu seesteisenä sohvalla lapsijoukon mellastaessa volyymit kaakossa. Ja toista, joka tandemimettää kahta pienintään eikä tunnu olevan moksiskaan ympärivuorokautisesta ihokontaktista.

Alkaa näyttää siltä, että kaikilta muilta äitiys sujuu jollain lailla luontevan jouhevasti.

Kun huonommuudentunteet vyöryvät päälle, on vaikea nähdä hyvää itsessään. Alkaa näyttää siltä, että kaikilta muilta äitiys sujuu jollain lailla luontevan jouhevasti.

Heiskasen mielestä vertailua hyödyllisempää on keskittyä tekemään elämästään oman näköisensä.

– Myös sosiaalinen media kannattaa unohtaa, jos keskustelut kiitettävästä vanhemmuudesta alkavat ahdistaa. Vanhemmuudesta ei tarvitse tehdä suoritusta.

Kirjaudun saman tien Facebookiin ja irtisanon itseni äitiryhmistä, joiden keskustelua värittävät vertailu ja toisten arvostelu. Minun on heti helpompi hengittää.

Herkkyyden lahjat

Illalla juttelemme mieheni kanssa lapsistamme. Käymme läpi tokaluokkalaisen kännykän käyttöä ja kuusivuotiaan uhmakkuutta. Kerron miehelle, mitä olen lukenut eskariuhmasta. Mies katsoo minua lämpimästi.

– Sinä otat aina selvää kaikesta lapsiin liittyvästä. Arvostan sitä. Olet erinomainen äiti, hän sanoo.

Häkellyn. Erinomainen äiti? Minäkö, joka stressaannun metelistä jo puoli tuntia heräämiseni jälkeen? Joka ahdistun lasteni kosketuksesta? Mutta lisää on tulossa:

– Ajattelet lasten asioita joka kantilta ja otat kaiken huomioon. Ja ihailen sitä, miten rauhallisena usein pysyt, vaikka lapset oikuttelevat.

Muistelen edellisiltaa, jolloin kaksi isointa lasta kiukutteli kuorossa ennen uniaikaa. Silloin pystyin vastaamaan heidän harmiinsa ärsyyntymättä itse.

Tajuan, että vaikka sietokykyni metelille on matala, eläytymiskykyni lasten tunnetiloihin on vahva – kunhan ne vain ilmaistaan kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Saatan ylianalysoida lasteni käytöstä, mutta haluan myös selvittää, mistä käyttäytyminen johtuu. Tarkoittaako tämä, että herkkyyteni voi olla myös vahvuuteni?

Tarkoittaa, vahvistaa Heli Heiskanen. Erityisherkkyyden hyödyt voi kääntää voimavaroiksi. Minullekin tutut tunnetilojen havainnointi, tunnollisuus ja lasten asioihin perehtyminen kuuluvat herkkyyden hyötyihin.

– Erityisherkät ovat usein luovia ja mielikuvituksellisia, mikä johtaa parhaimmillaan uusien leikkien keksimiseen ja toimiviin arjen ratkaisuihin, Heiskanen listaa.

Ei riitä, että jakaa empatiaa lapsilleen ja muille ihmisille. Osa siitä pitää kohdistaa itseensä.

Tämä kuulostaa tutulta. ”Kerro hassuja juttuja”, pyytävät vanhimmat lapsemme usein, ja minähän kerron. Minusta vilkas mielikuvitukseni on tuntunut välillä rasitteelta, mutta lapsemme se saa kihertämään naurusta kerta toisensa jälkeen. Ylikuormittuessani värikäs mielenmaisemani tuntuu kuitenkin kuihtuvan.

Heiskasen mukaan se on luonnollista. Pitää kunnioittaa omia rajojaan, jotta voi nauttia herkkyyden lahjoista, hän sanoo. Ei riitä, että jakaa empatiaa lapsilleen ja muille ihmisille – osa siitä pitää kohdistaa itseensä.

Taas palataan rajoihin. Minulla on selvästi opittavaa niistä. Jotain yhtä tärkeää olen kuitenkin jo oppinut: Olen hyvä äiti, herkkyydestäni huolimatta. Ja sen ansiosta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Kuvat
Satu Kettunen