Kun vanhemmuus pännii, Arttu Wiskari soittaa isäkaverille. Hän itse haluaa olla tukena myös perheen ulkopuolella, hyväntekeväisyystyössä sairaiden lasten kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muusikko Arttu Wiskarin kiiltävän valkoisten Nike-lenkkareiden alle kätkeytyy jotakin odottamatonta: sähkönsiniset varpaankynnet.

Iskän kynsien lakkaaminen on Artun lasten, 6-vuotiaan Aaton ja 3-vuotiaan Aamun mielipuuhaa. Ja jos lapset tykkäävät, iskä suostuu.

– Olen muutenkin aika lapsenmielinen ja hullutteleva iskä. Minusta on siistiä, että pystyn vieläkin heittäytymään lapseksi hyvin helposti.

Käytännössä se tarkoittaa prinsessaleikkejä tyttären kanssa, pleikkarilla pelaamista pojan seurassa. Pyörä­retkiä, sisäleikkipuistoja, saunomista, uimista, sähkömopolla ajelemista.

Vaikka Arttu kuvailee itseään aktiiviseksi ja rennoksi faijaksi, hän osaa myös vetää rajat. Äskettäin hän kävi keskustelua poikansa kanssa siitä, saako iskää potkaista – Aatto kun olisi mieluummin jatkanut pelaamista kuin mennyt nukkumaan. Arttu muistutti, ettei iskäkään potki lapsia, joten ei häntäkään saa mukiloida. Viesti meni perille.

Perhe

  • Laulaja ja lauluntekijä Arttu Wiskari, 34, asuu puolisonsa Pauliina Wiskarin kanssa Espoossa.
  • Pariskunnalla on kaksi lasta, 6-vuotias Aatto ja 3-vuotias Aamu.
  • Lisäksi perheeseen kuuluu ranskanbuldoggi Bonzo.

Arttu oli lapsena villi ja rämäpäinen. Myöhemmin hänen äitinsä pohti, mahtoiko pojalla jäädä lapsuudessa adhd diagnosoimatta. Oman lapsuutensa ansiosta Artun on helppo ymmärtää jälkikasvunsa häröilyjä. Samoja piirteitä on periytynyt erityisesti omalle pojalle.

– Kerran Aatto onnistui telkeämään itsensä ja koiramme Bonzon rappusiin kahden turvaportin väliin. Löysin pojan pissaamasta koiran päälle. Aina sattuu jotain.

Raskaimmat vaiheet perhe kävi läpi Aamun ensimmäisinä vuosina. Tyttö valvoi öiseen aikaan elämänsä kaksi ja puoli ensimmäistä vuotta, poikkeuksetta joka yö. Kun tyttö jossain kohtaa yötä aukaisi silmänsä, häntä ei saanut enää millään unten maille.

Syytä valvomiselle ei koskaan selvinnyt. Arttu epäilee tytön perineen herkkäunisuuden häneltä itseltään.

– Lukemattomina öinä otin tytön viereeni sitteriin istumaan, ja katselimme NHL-pelejä telkkarista. Se oli saatanallisen raskasta, ja olin täysin loppu, finaalissa ja romuna.

Jatkuva univelka söi Artun työtehoa, sillä keikkaelämäkin vaatii oman energiansa.

”Olin niin burnoutissa, että mietin vakavasti lopettavani urani.”

Huonot yöt rohkaisivat Arttua pitämään parempaa huolta itsestään, koska hän huomasi tarvitsevansa virtaa päiviin. Ruokarytmi muuttui säännöllisemmäksi ja terveellisemmäksi, roskaruoka jäi vähemmälle.

Arttu muistutti itselleen, että tyttö oli terve. Unettomista öistä selvittäisiin.

Samaan aikaan lähipiirissä käytiin kamppailua pienen tytön hengestä.

Hattarakone ja hodarikoju. Herra Heinämäki sekä Mimi ja Kuku.

Viime kesänä Arttu seurasi vierestä, kun hänen vaimonsa Pauliina Wiskari järjesti ikiomaa festaria silloin 8-vuotiaalle Senjalle – ystävänsä tyttärelle. Senja sairastui syksyllä 2016 neuroblastoomaan, harvinaiseen syöpään, johon menehtyi tämän vuoden kesäkuussa.

Senjan juhlia järjestäessään Pauliina havahtui ajatukseen, että haluaisi tehdä samaa työtä enemmänkin: järjestää pitkäaikais­sairaille lapsille, nuorille ja heidän perheilleen elämyksiä ja ihania hetkiä eri puolilla Suomea. Syntyi ajatus Senja ry:stä, ja se perustettiin virallisesti alkuvuodesta.

Aluksi Arttu epäili sitä, riittäisikö lasten iltapäiväkerhotoimintaa yrittäjänä pyörittävällä Pauliinalla puhti. Pian mukaan lähti muutama kaverikin – sekä Arttu.

– Päätin, että haluan antaa oman panokseni. Jos julkisuudella on joitain hyviä puolia, niin se on tämä. Olen itse saanut tehdä makeita juttuja, joten miksi en järjestäisi niitä muille?

Yhdistyksellä ei ole toistaiseksi rahankeruulupaa. Sitä on mahdollista hakea uudelleen, kun toiminta on kestänyt pari vuotta. Ihmiset voivat kuitenkin ostaa Senja ry:n kannatusjäsenyyksiä, jotka käytetään lyhentämättöminä lasten ja heidän perheidensä hyväksi.

– Kun lähdin mukaan, jengi rupesi lahjoittamaan hienoja lahjoja. Saimme muun muassa kitaran, josta löytyy Kari Tapion ja Reijo Taipaleen nimmarit. Tämäntapaista tavaraa keräämme huutokauppaan, jonka tuotto annetaan yhdistykselle – eli lapsille.

Talvella yhdistys vei sairaita lapsia koiravaljakkoajelulle Lappiin, ja se on suunnitellut yhteistyötä Tampereen Lastenklinikan tuki ry:n kanssa.

Helppoa tämä työ ei ole. Erityisesti Artun mieleen on jäänyt kohtaaminen Tampereella lasten syöpäosastoilla. Pieni leukemiaa sairastava poika oli sokeutunut luuydinsiirron yhteydessä.

– On täysin vastoin kaikkia luonnonlakeja, että pieni ­ihminen joutuu kokemaan jotain sellaista ja sairastamaan sairauksia, jotka eivät ole kenenkään käsissä. Kun lapsen eteen ei voi muuta tehdä, niin ainakin voi yrittää toteuttaa hänen unelmiaan, Arttu sanoo hiljaa.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Iskän hajuherne #frenchbulldog #bonzo

Henkilön Arttu Wiskari Official (@arttuwiskariofficial) jakama julkaisu

 

Työ lasten hyväksi on muistuttanut Arttua tehokkaasti siitä, miten arvaamatonta elämä on.

– Koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea omille lapsillekin voi tapahtua. Vitsit kun sen muistaisi aina silloinkin, kun skideille hermostuu.

Niin käy Artun mukaan aika harvoin. Silti joskus komentaminen lipsahtaa vähemmän rakentavaksi palautteeksi.

– Kyllä välillä tulee huudettuakin, joskus kirosanojakin. Joskus ketuttaa siihen malliin, että pääsee ärräpäitä. V-sanaa en käytä ikinä heidän kuullessaan.

Lasten suista kirosanat eivät ole toistaiseksi paukkuneet. Sitä Arttu ei kuitenkaan ole kieltänyt.

”Olen sanonut lapsille, että jos sattuu, niin saa kiroilla sanomalla vaikka perkele.”

– Mutta toistaiseksi itku voittaa kirosanat.

Hän tosin arvelee, että Pauliinalle lasten kiroilu ei olisi ”ihan ookoo”.

– Ajattelen itse, että on ihan tervettä, jos perheessä on kahdenlaista kasvatusta. Yhteinen linja pitää kuitenkin olla: rakkaudella, vaikka sitten väärillä kasvatusmetodeilla. En ole opiskellut etukäteen, miten olla hyvä vanhempi, vaan opettelen sitä koko ajan käytännön arjessa. Uskon, että lapsistamme tulee silti ihan kunnon ihmisiä.

Omassa vanhemmuudessaan Arttu pitää tärkeänä vertaistukea. Siis muita isejä, joiden kanssa voi viettää aikaa ja purkaa ajatuksiaan. Erään lapsuudenystävänsä kanssa hän tekee tiiviisti kaikenlaista, isät ja molempien kaksi lasta. Miehet kutsuvat tapaamisiaan ”iskäilyksi”.

– Meillä on muksut messissä aina kun touhuamme kimpassa. Viimeksi leikittiin kaikki yhdessä Vaianaa, koska olin elokuvassa mukana ravun äänenä. Olen ostanut Disney-kaupasta läjän teemaan kuuluvia asujakin.

Myös muusikko Samae Koskinen on tärkeä tuki, jonka kanssa Arttu soittelee miltei päivittäin, vaikka ystävykset tapaavat kasvotusten vain pari kertaa vuodessa. Myös hänellä on kaksi lasta, Aaton ikäinen poika ja pieni vauva.

”Puhelut alkavat aika usein sanoilla: Vittu, mua harmittaa.”

Joskus toinen hajoilee kotona olemiseen kipeän lapsen kanssa ja toisen muksulla on oksennustauti.

– Meidän keskustelut ovat ihan kauheaa lätinää. Jos joku sanoo, että naisilla on juorukerho, niin meillä on kaikkein pahin. Se on toisen asemaan asettumista ja asioiden jauhamista.

Parempi fiilis tulee heti, vaikka toisen puheet eivät konkreettisesti auta yhtään.

Vaput, juhannukset, joulut ja uudet vuodet. Ne ovat monien muiden perheiden yhteisiä juhlia, mutta silloin Arttu on aina töissä. Juuri tämä on hänen mielestään isyyden vaikein pala.

– Ajankäyttö on haastavinta. Kun lapsilla on kesäloma, mulla on duunia. Välillä tulee huono omatunto, mutta jostakin on maksettava omat ja kymmenen muun jätkän liksat.

Morkkis katoaa, kun paljon reissaava Arttu pääsee mukaan arkeen ja kuskaamaan lapsia päiväkotiin.

– Kaikkein parasta on lasten ilmeet, kun pääsen hakemaan heitä päiväkodista. Teen sitä niin vähän ja harvoin, että se on lapsille aina suuri yllätys.

Poissaolo on myös isän suosion salaisuus. Kun iskä on paikalla, erityisesti Aatto haluaa tehdä ihan kaiken saman mitä iskäkin, vaikka pestä painepesurilla terassin.

– Vaimoni saa heiltä paljon enemmän kiukuttelua, koska äiti on enemmän arjessa. Meitsille he ovat yhtä hymyä. Vaimo kestää sen urheasti.

Isyyden myötä Arttu uskoo oppineensa lisää kärsivällisyyttä. Ennen äkkipikaisen miehen pinna paloi helposti, mutta ei enää.

Kaikenlaisia tilanteita toki on. Joskus Arttu on joutunut kuivattelemaan pihalle sateeseen jääneitä iPadeja tai juossut pihalla koiran perässä boksereissa, kun lapsi on unohtanut pihan oven auki.

– Varsinkin meidän poitsulla on välillä niin tyhmiä tempauksia, että tekisi mieli ottaa kunnon raivarit. Mutta sitten näen hänessä paljon samaa, mitä itsessäni oli pienenä poikana. On helpompi vain selittää hänelle tilanne ja ottaa rauhallisesti.

Rauhan lisäksi rutiinit ovat tulleet osaksi elämää. Enää Arttukaan ei elä vain itselleen.

– Ja joo, kai mustakin on tullut tietyllä tavalla tossu. Vähän semmoinen pappa. Eniten se näkyy siinä, että suunnittelen, mitä ostaisin meidän takapihalle. Kukkia sun muuta.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Kuvat
Milka Alanen