Refluksivauvan isä: ”Ensimmäisistä viidestä kuukaudesta en muista juuri mitään”

"Esikoisen kanssa olimme tottuneet siihen, että itku alkoi pienellä vikinällä. Ehdin hyvin lämmittää maidon ennen kuin vikinä äityi itkuksi. Alvar kun avasi silmänsä, itku oli heti hysteeristä.

Viidestä ensimmäisestä kuukaudesta en muista juuri mitään.

Jo Alvarin syntymään liittyi paljon dramatiikkaa. Istukka ei suostunut syntymään, ja Emma oli pakko leikata kiireellisesti. Minä jäin yksin Alvarin kanssa synnytyssaliin.

Höpötin hermostuksissani Alvarille kaikkea mahdollista ja syötin luovutettua äidinmaitoa. Silloin poika oli aivan rauhallinen, ja ne hetket liimasivat meidät yhteen.

Viidestä seuraavasta kuukaudesta en muista juuri mitään. Alvar itki ja valvoi, ja me yritimme kaikkemme, jotta hänellä olisi ollut hyvä olla.

Hän nukkui pätkän, räväytti silmänsä auki ja alkoi taas parkua.

Aina jossain vaiheessa yötä Emma herätti minut, ja siirryin Alvarin kanssa olohuoneeseen. Poika ei halunnut olla pimeässä, joten jätin yhden himmeän valon palamaan.

Torkuin sohvalla, ja Alvar istui tärisevässä sitterissä vieressäni. Hän nukkui pätkän, räväytti silmänsä auki ja alkoi taas parkua.

Minua väsytti enemmän kuin koskaan, mutta kun Alvar itki, en voinut olla ajattelematta, että häneen sattuu. Siksi minulla ei ollut oikeutta valittaa omasta väsymyksestäni.

Muistan jonkin kerran, kun ajoin väsyneenä autoa ja jouduin oikein keskittymään, etten tee virheitä.

Minulla ei ollut oikeutta valittaa omasta väsymyksestäni.

Aikaisemmin olin pitänyt hyvää huolta fyysisestä kunnostani, mutta nyt liikunta oli pakko unohtaa, koska keho ei vain jaksanut. Tärkeintä on pysyä toimintakykyisenä, ajattelin. Keho tarvitsi kaiken energiani, jotta pysyn hereillä.

Tiuskimme toisillemme, vaikka emme yleensä riitele. Onneksi tajusimme, että käytöksemme johtuu väsymyksestä.

Valvominen ei ollut minulle uutta, koska unettomuus oli ollut osa elämääni pitkälle aikuisuuteen asti. Oikeastaan vasta Emman kanssa opin nukkumaan. Siksi ehkä sopeuduin Alvarin yöheräilyyn nopeammin kuin Emma.

Emma taas oli ennen Alvaria niin hyvä nukkuja, että hän saattoi väsyneenä nukahtaa melkein mihin tahansa.

Keho tarvitsi kaiken energiani, jotta pysyn hereillä.

Jaoimme alusta asti kaiken lastenhoidon tasan imetystä lukuun ottamatta. Nautin isyydestä. En voi käsittää miehiä, jotka jättävät naisen yksin lasten kanssa.

Lapset ovat yhteinen velvollisuus. Siinä on iso ero, onko mies vai aikuinen poika. Lapsi voi muuttaa meitä paremmiksi ihmisiksi, jos annamme siihen mahdollisuuden.

Nyt kun Alvar ei enää tarvitse äidinmaitoa päivisin, hän on leimautunut minuun. Aivan kuin silloin hänen ensimmäisinä hetkinään.

Lapsi voi muuttaa meitä paremmiksi ihmisiksi, jos annamme siihen mahdollisuuden.

Emma on uskomattoman sinnikäs. Vaikka hän oli itse kuinka väsynyt, hän saattoi ottaa Alvarin minulta ja sanoa, että nuku sinä, kun olet aivan poikki.

Hän ymmärsi, että uni on kallisarvoisinta, mitä hän voi minulle antaa. Nykyään Emma hankkii meille elannon, ja minä opiskelen. Arvostan myös sitä suuresti.

Yöt ovat nykyään ehkä vähän parempia, koska Alvarin kanssa ei enää tarvitse kulkea ympäri asuntoa. Edelleen hän heräilee niin monta kertaa yössä, etten viitsi katsoa kelloa, koska se vain pahentaisi oloani.

Liikutun syvästi, kun ajattelen niitä kahta ensimmäistä tuntia sairaalassa kahden Alvarin kanssa. En voinut tietää, palaako Emma takaisin.

Ehkä siksi olemme niin tiivis perhe, ettemme oikeastaan tarvitse ketään muita.