Miksi isovanhempien hössötys ärsyttää – ”Omiiko mummu vauvani?”

Istun olohuoneen nojatuolissa paita maitoläikkäisenä ja pidän kerrankin imetystaukoa. Kolmen viikon ikäinen tyttäreni pötköttelee mummunsa sylissä sohvalla. Harkitsen lähteväni suihkuun, sillä vauva vaikuttaa tyytyväiseltä. Mummu laskeskelee lapsenlapsensa sormia ja varpaita ja juttelee tälle: “Antaisitko mummun leikata sun kynnet?”

Tunnen, miten verenpaineeni kohahtaa huippulukemiin ja väri helahtaa poskilleni. Riuhtaisen itseni ylös ja vastaan ehkä tarpeettomankin kipakasti, että kynsiä ei leikata ennen ensimmäisen kuukauden merkkipaalua. Se oli sairaalan kätilön ohje, ja sitä noudatetaan.

Se ei kuitenkaan ole todellinen syy. Haluan leikata pienet kynnet aivan itse. Myös se raivostuttaa, että asioita kysytään kolmiviikkoiselta, aivan kuin hänen vanhempansa eivät olisi huoneessa.

Samaan aikaan ymmärrän, että kyseessä on pikkuasia, ja että lastenhoidosta nauttiva mummu tahtoo vain auttaa. Hän varmaan ajattelee, että kynsien leikkaaminen saattaa jännittää ensikertalaisia – ja on siinä ihan oikeassa.

Kiukku jää silti kehoon pitkäksi aikaa.

En itsekään ymmärrä, mikä minua vaivaa. Isovanhemmat ovat päässeet ensimmäisen kerran katsomaan lapsenlastaan, ja olen odottanut tuoreen äidin ylpeydellä, että pääsisin esittelemään vauvaa. Myös apukäsien tulo helpottaa, sillä vietän vauvan kanssa ensimmäistä viikkoa kaksin miehen isyysvapaan jälkeen.

Hyväntahtoiset avuntarjoukset tuntuvat siltä, että vauva yritetään riistää minulta eikä minulle jää tilaa olla äiti.

Mutta en haluakaan päästä irti vauvasta. Haluaisin ottaa tytön kainaloon ja mennä hänen kanssaan koko päiväksi päiväunille. Hyväntahtoiset avuntarjoukset tuntuvat siltä, että vauva yritetään riistää minulta eikä minulle jää tilaa olla äiti.

Psykoterapeutti Mirja Sarkkinen kuuntelee kertomustani ja tunnistaa ajatukseni ja tunteeni tyypillisiksi tuoreelle äidille. Varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeuttina Sarkkinen tapaa paljon odottavia äitejä ja vauvaperheitä.

– Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina äidillä on valtava tarve tunnistaa vauva omakseen: tämä on se vauva, jota odotin, juuri minun vauvani. Tunne ei välttämättä rakennu ihan heti.

Äidillä on tarve myös tuntea olevansa vauvansa universumin keskipiste, tämän kaikkein tärkein ihminen. Herkkyys palvelee ennen kaikkea vauvaa: kun äiti herkistyy vielä hauraasti kommunikoivan pienen ihmisen viesteille, hän pystyy paremmin reagoimaan tämän tarpeisiin.

Toisaalta herkkänä ja ehkä univelkaisena hän saattaa myös ylireagoida asioihin, ja kun kuvioon lisätään vielä uudesta roolistaan intoilevat tuoreet isovanhemmat, ei ole ihme, jos tunteet välillä läikähtävät yli.