Anna-Stina Nykänen

Eikö rakas lurex-jakku kelvannut kirppiksellä kenellekään? Omien vaatteiden kauppaaminen kirpputorilla on kuohuttava kokemus. Olen kokeillut kahdesti. Ensi kerta Helsingin Hietalahdessa oli traumaattinen. Pidin kaksi vuotta taukoa. Toinen kerta oli yllättävä menestys. Kumpikin tapaus vaivaa mieltä yhä.

Ensi kerralla järkytyin siitä, miten tylysti asiakkaat kohtelivat tavaroitani. Nostelivat niitä kuin pinseteillä, katsoivat kuin halpaa makkaraa jopa jumalaisia Valentino-korkkareitani. Niistä tarjottiin kolmea euroa. Itku meinasi päästä.

Mitä olin kuvitellut? Että esittelen omaperäistä makuani ja ihmiset ihastelevat, kun kerron kamoista jänniä tarinoita? Heillä on omat tarpeensa. On ammattiostajia, keräilijöitä, krapulapäivän viettäjiä, hypistelyä harrastavia ystävättäriä, köyhiä opiskelijoita, tinkimään tottuneita maahanmuuttajia, suulaita vertailijoita...

Otin kaupanteon ihan liian henkilökohtaisesti.

 

Tänä vuonna lähdin veljeni seuraksi pienin odotuksin. Kaivoin kaapista mukaan vain omia vaatteitani, vaikka kaikki sanovat, etteivät vaatteet myy, paitsi lasten. Minun vaatteeni olivat päinvastoin isoa kokoa, plus size, XXL tai kiinaksi XXXXXL.

Kuinka kävi? Paljettikeeppi vietiin heti kassin päältä. Pöydän ääreen virtasi naisia, jotka kehuivat, että kerrankin on heille sopivan kokoisia vaatteita. Olin vahingossa löytänyt omat asiakkaani, oman markkinarakoni ja erikoisalani.

Kirppiksiltä ei iso nainen juuri tee löytöjä. En edes nuorena mahtunut vintagemekkoihin. Ostin isoja miesten paitoja ja villatakkeja. Missä vika?

Kutistuvatko vaatteet vintillä? Nahkatakit kyllä korppuuntuvat, vetäytyvät kasaan. Oikeasti ihmiset olivat ennen pienempiä. Vaatteet ommeltiin tyköistuviksi. Kireiden korsettien käyttö olisi mennyt hukkaan väljien vaatteiden alla.

Nyt lihavuus on yleisempää alemmissa sosiaaliluokissa. Trendikkäät kirppismyyjät, joiden vaatekaapissa muoti vaihtuu vauhdilla, ovat kaikkein trimmatuimpia. Lihaville ei ole laajaa valikoimaa kaupoissakaan. Kivat ja sopivat vaatteet käytetään loppuun.

Ja vielä yksi kamala ajatus: Ihmiset eivät kehtaa myydä isokokoisia vaatteitaan. Niitä hävetään!

Päätin edustaa kirppiksellä joka koon swägää eli itsevarmuutta ja tyylipokkaa. Se toi puhtia hommaan, motivoi.

Olin ylpeä, kun pöytäni ääressä kävi iloinen kuhina, oli pölpötystä ja naurua. Kaiken tyylisiä tytteleitä ja tätejä, burleskimimmejä, afrikkalaisia naisia, joiden mielestä käärmekuvioinen minihame vaatii aina muhkean takapuolen. Sain myytyä jopa sen yksihihaisen violetin diskoasun.

Tykkäsin myös aroista naisista, joiden silmiin syttyivät tähdet, kun löytyi sopiva vaate.

Roolit vaihtuivat. Oli jännä nähdä hoikan naisen pettymys, kun jokainen kiva vaate oli väärää kokoa. Olisiko pitänyt kannustaa, että osta vaan, äkkiä sä siihen lihot...

Illalla soitin äidille. Hän on 87-vuotias kaupanteon ammattilainen. Kerroin, että kirppiksellä aloin muistaa äidin opetuksia, mietin, miten ketäkin lähestyä. Tein kauppaa jopa kuiskaten. Kehuin.

Äiti oli tyytyväinen. Hän sanoi, että parasta oli aina se, kun sai totiselle tai yrmeälle asiakkaalle hymyn huulille.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.