Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kotimeditaation harrastaja otti seuraavan askeleen ja kokeili zeniä Japanissa. Tarttuiko tyyneys?

Lähijuna pysähtyy Naran kaupunkiin hämärtyvässä illassa. Vatsassa kipristelee jännitys, kun laskeudun asemalaiturille. Olen meditoinut ennenkin, mutta vain oman olohuoneeni lattialla, en Japanissa zen-buddhalaisessa temppelissä. Aidon buddhalaismunkin kohtaaminen kutkuttaa. Mielessäni kuvittelen dalai laman, joka leijailee omassa pyhässä sfäärissään ja takavarikoi kännykkäni heti etuovella.

Samassa puhelimeni piippaa. Tekstiviesti on munkilta, Keiho Nishigakilta itseltään.

— Vaimoni tulee teitä vastaan. Hämmästys on melkoinen. Eivätkö kaikki munkit eläkään selibaatissa? Mielikuvani zenistä on armoton: pitkät, äänettömät istumameditaatiot ja ohjaaja, joka napauttaa puukepillä selkään, jos ryhti pääsee lysähtämään.

Tila-auton luona eivät odota oranssit kaavut, vaan hymyilevä nainen, eläväinen pikkupoika ja perheenisä t-paidassa ja farkuissa. Keihon olemuksesta kuri on kaukana. Buddhalaisuudesta muistuttavat vain kiiltävä kalju ja seesteinen hymy.

— Sujuiko matka hyvin?

Keihon jokaista lausetta seuraa leveä nauru, joka tarttuu. Jännitys kaikkoaa saman tien.

Autotie mutkittelee vehreään lähiöön. Viisisataavuotias temppeli kohoaa modernien asuintalojen keskellä. Majapaikkani on omakotitalo, jonka Keiho on itse rakennuttanut temppelinsä yhteyteen. Illallispöydässä odottaa naudanlihapata.

Makuuhuoneen pehmeällä parisängyllä pohdin, onko tämä zen-buddhalaisuutta ollenkaan. Missä nälkäiseksi jättävä riisikulhollinen ja kivikova, selän kipeyttävä patja?

Huomaan salaa toivoneeni, että pääsisin kokeilemaan askeesia itsekin. Testaamaan, tuoko elämä ilman mukavuuksia mielenrauhan. Jos yöpyisin luostarissa, saisin kärsimystä kyllikseni. Munkki voi kuitenkin harjoittaa buddhalaisuutta myös luostarin ulkopuolella, kuten Keiho. Silloin häntä tai vierailijaa eivät koske tiukat säännöt.

Pieni pettymys vaihtuu pian oivallukseksi. Oikeastaan on merkityksetöntä, onko makuualusta kova vai pehmeä ja onko ruoaksi riisiä vai kokolihapihvi.  Buddhalaisuuden ytimessä on ajatus siitä, että mielenrauha löytyy itsetutkiskelulla, sisäänpäin kääntymällä. Muistutus on tärkeä, jopa lohdullinen: ehkä tyyneyden voi saavuttaa tavallisen arjenkin keskellä.

 

Suorittava mieli

 

Meditaatio ja mindfulness alkavat olla tuttuja jo länsimaissakin, mutta niiden filosofia kumpuaa idästä, buddhalaisista opeista. Oppien kuuleminen alkulähteillä Aasiassa kiehtoo. Jos zeniläisyys on tyyneyden metafora, ehkä vierailusta tarttuu hiven minuunkin. Kun Keiho vetää ylleen munkinkaavun, nauravaan olemukseen tulee hiljaista arvokkuutta.

Vielä ennen nukkumaanmenoa on vuorossa ensimmäinen meditaatioistuntoni. Eteisen ovi aukeaa temppeliin. Vanhan puun ja suitsukkeen tuoksut sekoittuvat toisiinsa, tatami narisee jalkojen alla. Kumarrus vasemmalle ja oikealle, kädet yhteen, askellus... Keiho opastaa, miten alttarin luo tullaan oikeaoppisesti, niin, että samalla osoitetaan sille kunnioitusta.

Tarkkuus saa minut unohtamaan meditaation. Alan suorittaa. Kumpi käsi tulee päälle? Mihin katse piti kohdistaa, mihin suuntaan kumartaa? Onhan selkäni suorassa? Asetun jalat ristissä istuintyynyn päälle, kasvot kohti valkoista seinää, johon silmät olisi tarkoitus liimata seuraavaksi puoleksi tunniksi.

Keiho edustaa Japanin zen-buddhalaisuuden suurinta suuntausta, sōtōa, jossa korostuu meditaatio itsessään ilman erillisiä keskittymisharjoituksia. Tarkoitus on keskittää huomio nykyhetkeen ja antaa ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti.

Säännöllisen meditoinnin pitäisi rauhoittaa stressaantunut mieli. Usein pysähtyminen on vaikeinta juuri silloin, kun sitä kaipaisi eniten. Kiireen keskellä tilalle tulevat muka tärkeämmät velvollisuudet.

Nyt sähköpostit ja kauppalistat ovat toisella mantereella kymmenen tunnin lentomatkan päässä, joten veruke ei toimi. Lomailen paikassa, joka on pyhitetty hiljentymiselle. En pääse pakoon kännykän kosketusnäyttöä räpläämään. Se kiehtoo ja hirvittää samanaikaisesti.

Suitsuke saa ympäristön tuntumaan juhlavalta, mutta tuntemukset ovat tismalleen samat kuin kotimeditaatiossa. Miksi ajatukset alkavat poukkoilla ja jokaista ruumiinosaa kutittaa juuri silloin, kun pitäisi keskittyä?

Puukalikan pistävä kalahdus herättää takaisin nykyhetkeen. Olo on aavistuksen turhautunut: joko puolituntinen meni? En ehtinyt keskittyä, saisinko vielä vartin lisää?

 

Hippunen hyväksyntää

 

Aurinko kiipeää sisään temppelin koristekuvioitujen ikkunapaneelien takaa. Kello on kuusi aamulla, Suomessa se lyö vasta keskiyötä. Keiho odottaa valmiina, kun aloitan aamun ensimmäisen meditaation. Kumarran kohti alttaria ja astelen istuintyynylleni.

Rituaalit alkavat käydä tutuiksi, ja teen ne jo ilman ohjausta. Ristin jalkani, laskeudun tyynylle ja asetan kämmenet syliini. Moottoritie hurisee kaukana taustalla.

Keiho lausuu kumealla äänellä sutria, buddhalaisia uskonnollisia tekstejä. Laulu lävistää ajatukset ja vaivuttaa unenomaiseen tilaan.

Omien tuntemusten hyväksyminen on teoriassa jaloa. Käytännössä keskittyminen on kinkkistä puuhaa, kun vatsa kurisee tyhjyyttään ja silmät painuvat kiinni.

— Jotta voimme oppia tuntemaan itsemme, meidän pitää ensin unohtaa itsemme.

Keihon lausuma miete jää kaikumaan temppelin seinille, kun hiljenen meditaatioon. Muistelen, mitä olen lukenut kroonisen kivun hoidosta: kun särkyä ei yritä paeta, kipu hälvenee. Ehkä minun pitäisi yrittää samaa. Jospa hyväksyisin sen, että olen nälkäinen ja väsynyt, enkä yrittäisikään tehdä tuntemuksille mitään.

Puolituntinen kuluu tällä kertaa hitaammin. Kun puukalikka kalahtaa, hengitys on ehkä syventynyt aavistuksen. En tunne turhautumista enkä oikeastaan edes muista, kurniko vatsani meditaation loppupuolella vai ei.

 

Arvostelija hiljaiseksi

 

Keskity sataprosenttisesti siihen, mitä teet. Kun lepäät, lepää täydellisesti. Kun työskentelet, keskity työhösi täydellisesti. Tunnen pienen pistoksen, kun ajattelen tätä buddhalaisuuden keskeistä opetusta. Kotona saatan hoitaa kerralla sähköpostit, venyttelyn ja puhelun ystävälle. Tehokkuus on näennäistä, sillä poukkoileva mieli ei saa mitään kunnolla aikaiseksi. Juuri samasta syystä buddhalaismunkit harrastavat tarkkuutta vaativaa näpertelyä, jossa keskittyminen ei pääse herpaantumaan.

Minäkään en pääse vierailusta pelkällä istumisella.

Kalligrafiatussi tärisee kädessäni, kun jäljennän japanilaisia kirjoitusmerkkejä. Oikeaoppisesti käsivarsi ei kosketa pöytää ollenkaan, kun tussi vetelee paperille ilmavia, vakaita piirtoja. Tämän pitäisi olla meditaatiota parhaimmillaan, mutta aloittelijan kaikki energia menee käden rentouttamiseen.

Seuraavaksi pitäisi taiteilla pesualtaassa lepäävistä oksista ja kukista ikebana eli japanilainen kukka-asetelma. Suorituspaineet nostavat taas päätään.

— Onko tarkoitus tehdä simppeli rivi oksista vai enemmän kukkakimpun näköinen asetelma? kysyn Keiholta.

— Ei väliä. Kumpikin käy. Pidän monenlaisista asetelmista.

Vastaus hämmentää, kun on tottunut ohjeisiin. Ei auta kuin valikoida oksia ja kukkia sen mukaan, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä.

Keiho tahtoo ottaa minusta kuvan asetelmani vierellä. Ensin vastustan. Oksia pitäisi vielä suoristaa, tuo kukka vaihtaa toisen sävyiseen... Puren kuitenkin hammasta. Hymyilen kameralle enkä kommentoi tuotostani ääneen. Se on yllättävän hankalaa, mutta vapauttavaa.

Aamupäivän jälkeen tunnen uudenlaista väsymystä. Samanlaista, joka seuraa pitkää työrupeamaa tai vaellusta. Olo on raukean tyytyväinen, koska olen tehnyt jotain haastavaa. En ehkä tehnyt yhtä asiaa sataprosenttisesti, mutta ainakin yritin.

 

Ikebanasta imurointiin

 

En osaa meditoida, enkä muuten opi! Olen kuullut mantran lukemattomia kertoja ja hokenut sitä itsekin. Kun vakuutuin meditoinnin terveyshyödyistä, siitä uhkasi tulla velvollisuus. Jos en viiden minuutin istumisen sisään tuntenut verenpaineeni alenevan, turhauduin.

Meditoinnista tekee vaikeaa juuri se, että se on suorittamisen täydellinen vastakohta. Kun on tottunut mittaamaan ja arvottamaan, irti päästäminen ja anteeksianto voi jopa pelottaa. Ajatus on käänteentekevä: Mieli saa stressata ja harhailla. Kun ei tuomitse tuntemuksiaan, voi lopulta päästää niistä irti.

Vanhat tavat istuvat sitkeässä, mutta kun luopuu tulostavoitteista, meditaatio helpottuu heti.

Filosofiaa voi soveltaa kotonakin, vaikka imurointi ei tuntuisi yhtä juhlavalta kuin ikebanan viimeistely. Arkisimmankin työn voi tehdä niin, että on läsnä. Kun keskityn pitämään poukkoilevan mielen tässä hetkessä, mieli on illalla levänneempi.

Kotona löydän rinkasta valokuvan, jossa istun ikebanani vierellä. Kukka-asetelman oksat sojottavat sikin sokin, mutta päätän silti ripustaa kuvan paraatipaikalle. Huulille kihoaa hymy, jossa on ehkä aavistus zeniä.

"Olen nyt muotooni tyytyväinen, kropassa on hyvä fiilis", Mikko sanoo.

Jos työprojekti alkaa mennä päin seiniä, stressi on taattu. Liikunta, hyvä ruoka ja lasi viiniä auttavat rentoutumaan.

Stressistä pitää pyrkiä pois ja sitä pitää yrittää välttää, sanoo näyttelijä Mikko Kivinen, 59. Se on kuitenkin osa elämää. Yleensä Kivinen ei edes huomaa päälle hiipinyttä stressitilaa, ennen kuin se lomalla helpottaa.

– Aina kun on paljon töitä, on myös stressiä. Pahinta siinä on, että väsyttää, mutta ei kuitenkaan saa nukuttua. Se estää luovuuden, joka on omassa duunissa kuitenkin suht tärkeää.

Stressi myös lyhentää pinnaa. Parasta vastapainoa on liikunta ja liikunnan seuraaminen. Myös ruoka ja hyvä lasi viiniä sekä oman ajan ottaminen ja perheen kanssa yhdessä oleminen auttavat rentoutumaan.

Murheet pitää saada raameihinsa

Stressi pääsee pahaksi, jos työprojekti alkaa mennä päin seiniä.

– Mahdollisuuksia on useita: käsikirjoitus voi olla kehno tai kanssanäyttelijöiden kanssa ei löydy yhteistä säveltä. Yleisestikin jos huomaan, että proggis alkaa mennä omasta mielestäni ei-toivottavaan suuntaan, se on aika paha tilanne.

Ikä ja elämänkokemus auttavat onneksi vähentämään stressin määrää ja kestoa, vaikka kierrokset välillä nousisivatkin.

– Tärkeintä on, ettei kanna huolta koko maailman asioista, vaan löytää ne olennaiset polttopisteet.

Ammattitaidon kehittyminen niin näyttelijän kuin ohjaajankin työssä on antanut lisää työkaluja asioiden ratkaisemiseen.

– Se tietysti stressaa, jos asiat menevät väärään suuntaan. Mutta vielä enemmän stressaa se, jos en tiedä, miten tilanne ratkaistaan. Joskus vain aika auttaa.

Miten Mikko huoltaa kehoaan ja mitä hän on mieltä laihduttamisesta?  Lue koko juttu Hyvä terveys 11/17 -lehdestä. Muistathan, että tilaajana voit lukea lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/hyva-terveys

Näyttelijä Anna-Maija Tuokko:
Anna-Maija Tuokko

Listoja rakastava näyttelijä kirjoittaa ylös ne ihmiset, joita uran varrella kannattaa kuunnella. Näytelmäarvioita hän ei enää lue.

Kun jotain tulee valmiiksi, näyttelijä Anna-Maija Tuokko, 36, vetää asian yli listaltaan. Siitä hän saa onnistumisen ja aikaansaamisen tunteita. Listoissa asiat pysyvät järjestyksessä, mutta niistä on muutakin hyötyä.

– Kirjoitan joka päivälle to do -listan tehtävistä asioista. Kuvauksissa vedän tehdyt kohtaukset yli kässäristä. Jos herään yöllä siihen, että jokin asia vaivaa minua, kirjoitan sen paperille. Se auttaa saamaan asian pois mielestä.

Kritiikin suhteen Anna-Maija pitää listaa henkilöistä, joita hänen kannattaa kuunnella. Enää hän ei lue arvioita netistä tai lehdistä.

– Joitakin vuosia sitten yhdestä isosta musikaaliroolistani tuli hyvin satuttava arvio. Olin ensi-illassa tosi kipeänä ja lauloin kortisonin avulla. Kriitikot eivät tietysti tienneet sitä, enkä ehkä omasta mielestänikään onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut. Arvioissa koko produktio laitettiin vessanpöntöstä alas.

Tyly arvostelu oli vaikea paikka. Seuraavat neljä päivää hän käveli itkien Oulunkylän metsissä.

– Ryvin häpeässä, itseinhossa ja riittämättömyyden tunteessa. Halusin lopettaa kokonaan. Sitten kyllästyin ja totesin, että en voi antaa kriitikoiden näkemysten vaikuttaa itseeni tai en voi tehdä tätä työtä.

Kiitollisuuskin on taito

Anna-Maija kertoo osaavansa nauttia, kun hän saavuttaa jonkin virstanpylvään. Monesti ne liittyvät omaan uraan, vaikkapa rooleihin, joita hän on toivonut pääsevänsä tekemään jossakin vaiheessa: jotain Shakespearea, Wickedin Glinda, Kukkaistytön Eliza...

– Osaan myös olla kiitollinen. Näen ja tiedostan koko ajan, miten onnellinen voin olla saamistani mahdollisuuksista ja siitä, että voin nauttia työstäni.

Tavoitelistalta on jo vedetty aika monta asiaa ja roolia yli. Tilalle on tullut uusia tavoitteita.

– Minulla on sellainen pieni kytevä haave, että alkaisin jossakin vaiheessa ohjata itse musikaaleja. Huomaan, että katson asioita jo vähän sillä silmällä.

Millainen liikkuja Anna-Maija on ja mitä hän kokkaa mieluiten lautaselleen? Lue koko haastattelu Hyvän terveyden numerosta 11/17! Muistathan, että tilaajana voit lukea koko lehden maksutta osoitteessa: digilehdet.fi/hyva-terveys