Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Aina jonkun mekastusta katsotaan työpaikalla kuin kyse olisi huonosta säästä, jolle kukaan ei mitään voi. Kyllä voi.

Työpaikallamme on ihminen, joka kiroilee ja räyhää jatkuvasti. Hän kulkee käytävällä kengät kopisten ja saattaa huutaa silmittömästi ja sitten marssia toiseen huoneeseen ja taas takaisin, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi käytöstään.

— Suomalaisella työpaikalla hyväksytään aivan liian pitkään huonoa käytöstä, sanoo työelämän ongelmiin erikoistunut psykologi Marjut Joki.

Ongelmana on se, että raivopää saa mellastaa liian kauan ennen kuin kukaan pistää häntä kuriin. Usein ajatellaan, että kyse on temperamentista. Joillekin meistä vain luoja on antanut luonnon, jolle hän ei yksinkertaisesti voi mitään.

Se nyt vain on sellainen tornado. Aina se on ollut sellainen.

— Temperamenttia ei voi ehkä muuttaa, mutta käytöstä voi, Joki sanoo.

Huonot tavat eivät ole geeneissä! Sekä raivoajalle itselleen, että myös työkavereille, olisi parempi, jos kiukutteluun puututtaisiin mahdollisimman nopeasti.

Jokainen voi joskus olla herkillä ja pimahtaa, mutta normaali henkilö pyytää käytöstään anteeksi. Jos kiukuttelu ja toisten sättiminen on elämänasenne, jonkinlainen itse itselle hankittu etuoikeus, se on väärin ja heijastuu koko työpaikan ilmapiiriin.

— Kellään ei ole oikeutta alituisesti äyskimällä pelotella toisia. Se ei yksinkertaisesti kuulu missään muodossa asiaan, Joki korostaa.

Kiroileminen, toisten sättiminen, huutaminen tai ovien paiskominen on aina huomautuksen paikka. ”Olet yrittänyt rajasi, nyt riittää.”

Mene rohkeasti leijonan luolaan

Kierteen katkaisemisen tekee vaikeaksi se, että työpaikkahirmu laukaisee muissa pelon ja epävarmuuden, joka kumpuaa aiemmista elämänkokemuksista. Melkein jokaiselle on lapsena joskus huudettu, ja se on tuntunut pahalta. Jos kiukkupussi sattuu olemaan esimies, tilanteeseen on paljon hankalampi puuttua.

Vaikka järjellä tajuamme huutajan olevan väärässä, silti hän pelottaa meitä. Siksi vaatimus ottaa asia kahden kesken puheeksi huutajan kanssa tuntuu ylivoimaiselta. Paljon helpompi on mennä viereiseen huoneeseen ja panetella selän takana.

Esimerkillinen työkaveri kuitenkin astuu rohkeasti leijonan luolaan. Ei kannata syyttää vihamielisyydestä yleisesti vaan pikemminkin yksilöidä tilanne ja kertoa, miltä itsestä tuntuu. ”Kun silloin palaverissa huusit minulle, pahoitin mieleni!”

— Äkäistä ja arvaamatonta työkaveria aletaan helposti vältellä. Hänen huoneeseensa ei haluta mennä eikä hänen kanssaan tehdä yhteistyötä. Vähitellen kiukkupussi alkaa tuntea itsensä eristetyksi tai jopa kiusatuksi, Marjut Joki pohtii.

Hänestä tulee ehkä syntipukki, johon kanavoidaan kaikki paha, mitä työpaikalla tapahtuu. Jossain vaiheessa ei sitten enää muisteta, kumpi oli ensin muna vai kana. Kiukuttelija alkaa nähdä itsensä uhrina.

Huippuosaajan oikut sallitaan

Joskus huonokäytöksinen voi olla niin korkeassa asemassa tai niin korvaamaton, että hänen käytöstään katsotaan läpi sormien. Lahjakas diiva saa kiukutella ja taitava osaaja voi kiusata alaisiaan mielin määrin ilman, että kukaan tohtii puuttua asiaan.

Usein kiukuttelijan ensimmäinen reak­tio puuttumiseen on loukkaantuminen. ”Mitä minäkö? Enhän minä. Minähän vain vähän tuuletin.” Kiukuttelija saattaa olla myös autuaan tietämätön, että hänen ehkä suorapuheisuutena pitämänsä käytös saa toiset kauhun valtaan.

— Eli kiukuttelijalle pitää kertoa, että hänen käytöksellään on seurauksia, Joki korostaa.

Oman itsensä näkeminen toisten silmin on usein meille kaikille vaikeaa. Mitä kauempana mielikuva omasta itsestä on, sitä suurempaa hämmästystä ja aggressiota toisten näkemysten ilmitulo herättää. Siksi on luonnollista, että vihoittelija ei ota puhuttelua noin vain.

Kiukku voi olla suojamuuri

Kiukuttelija ei ole paha ihminen. Kiukkuisuuden takaa voi löytyä jaksamattomuutta, osaamattomuuden peittelyä, työkyvyn heikkenemistä, elämäntilannekriisejä, mielenterveyden ongelmia, epävarmuutta, päihde­ongelmia…

Se voi olla suojautumiskeino liian suuria vaatimuksia kohtaan. Niin, että ei paha ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista.

Myös silloin, jos aikaisemmin ystävällinen ja hyväntuulinen työkaveri muuttuu yllättäen vihamieliseksi, on Marjut Joen mukaan syytä huolestua.

— Ovatko kyseessä kotihuolet, alkava muistisairaus, alkoholismi tai jokin yksityiselämään liittyvä pulma, josta ei voi työpaikalla puhua?

Eräs nainen oli käymässä läpi kipeää avioeroa, jonka koki niin häpeälliseksi, että joutui salaamaan sen työpaikalla. Hän alkoi hehkua takakireyttä ja pahantahtoisuutta. Kun hän viimein sai kerrottua kotitilanteestaan esimiehelle, pulma helpottui ja hän palasi takaisin omaksi rakentavaksi itsekseen.

Joskus joku perustelee huonoa käytöstään sillä, ettei halua olla epäaito. Kotona on mennyt huonosti ja mitä sitä virastossakaan peittelemään.

Työpaikalla ei kuitenkaan perätä ennen kaikkea aitoutta. Joskus on jopa niin, että työpaikan vaatima rooli on avuksi, kun ihminen yrittää pitää elämänsä palaset koossa vaikeina aikoina.

Suden hymy hyydyttää ilon

Työpaikallamme on ihminen, joka jäädyttää kaiken mihin koskee. Kun hän saapuu huoneeseen, kaikki läsnäolijat alkavat varoa sanojaan. Kukaan ei uskalla kertoa iloisesta lomasta tai hauskasta sattumuksesta, kun kyseinen daami mulkaisee häntä halveksuvasti.

— Ihminen saattaa koko olemuksellaan hehkua eräänlaista jäätävää vihaa, joka tekee toisten olon epämiellyttäväksi. Vihamielisyys voi näkyä
sanallisena ilkeytenä, toisten kykyjen ja saavutusten mitätöintinä, hymähdyksinä. Läsnäolijalle tulee tunne, että tuo toinen ei arvosta laisinkaan,
Marjut Joki sanoo.

Kun jotain uutta hanketta suunnitellaan, hienovireinen vihaaja saattaa hymyillä suden hymyä, mutta äänenpainolla ja pienillä eleillä antaa ymmärtää, että koko hanke on hänen mielestään naurettava.

Tätä hienovireistä vihamielisyyttä on vaikeampi ottaa puheeksi, koska sitä ei voi todentaa. Toinen voi kiistää sen kokonaan tai vedota siihen, ettei hänen pärstänsä vain miellytä.

Kriittisyys ei ole vihaa

Marjut Joen mielestä on kuitenkin hyvä muistaa, että jämäkkyys on eri asia kuin vihamielisyys. Työyhteisössä tarvitaan myös kriittisyyttä, sitä että ihmiset sanovat suoraan mutta rakentavasti mitä ajattelevat. Jos tällainen uskallus puuttuu, ollaan pulassa.

Kun optimistinen visionääri näkee suuren ja mahtavan päämäärän, jämäkkä realisti uskaltaa ilmaista myös näkemänsä sudenkuopat. Parhaimmillaan nämä kaksi saavat yhdessä aikaan loistotuloksen.

Asiantuntija: psykologi Marjut Joki, Työterveyslaitos

Kiukuttelija ruotuun

  1. Kerro missä tilanteissa kiukuttelija on käyttäytynyt asiattomasti.
  2. Älä selittele omaa toimintaasi, vaikka syytetyn kritiikki olisi rankkaa. Sinä et ole syytettyjen penkillä vaan hän.
  3. Kuuntele. Toisen on voitava tuoda esille oma näkökulmansa.
  4. Selvittäkää työpaikalla säännöt: mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä.
  5. Osoittakaa konkreettisesti se käytös, johon on tultava muutos: ei saa huutaa, ei saa paiskia ovia, ei saa sanoa tahallisen ilkeästi.
  6. Sopikaa esimiehen kanssa muutoksen aikataulu ja dokumentoikaa keskustelu.
  7. Päättäkää seurantapalaverin ajankohta.
Tuttua tuttua

Miten työpaikan äkäpussi kesytetään?

Niin tuttua. Kun aloitin työssäni, työkaverista sanottiin, että hän on temperamenttinen. Kuukausia siedin hänen käytöstään, koska hän sai uskomaan, että vika oli minussa. Sitten tajusin tilanteen ja olin jo työkyvyn rajoilla. Avauduin ahdingostani esimiehelleni. Hän totesi: "Sehän nyt tiuskii vähän kaikille". Meni kyllä hiljaiseksi, kun kysyin: "Eli on ok kun käyttäytyy koko ajan huonosti, mutta ei silloin, jos käyttäytyy vain välillä huonosti?"
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.