tiina siivonen
Kuvat Jan Ahlstedt

Tiina Siivonen, 41, halvaantui hurjasteltuaan autolla 18-vuotiaana. Hän on oppinut elämään täyttä elämää pyörätuolissa.

"Olin perinteinen tilastotapaus – vain väärää sukupuolta: kahdeksantoista, ajokortti puoli vuotta vanha. Kyydissä kavereita. Piti kokeilla, miten lujaa autolla pääsee.

Olosuhteet olivat hyvät, mutta vauhtia liikaa. Kokemattomana kuskina en hallinnut heittelehtimään lähtenyttä autoa. Turvesuolle päädyttiin, onneksi ei kivikkoon, silloin lopputulos olisi voinut olla toinen.

Yhdeltä katkesi käsi, yhdeltä jalka, yksi sai ruhjeita. Itseltäni murtui selkäranka ja halvaannuin.

 

Kun makasin sairaalassa hengityskoneeseen kytkettynä, mietin, mitä tapahtuisi elämässäni, kykenisinkö hengittämään itse, istumaan, pukemaan, puhumaan? Mielessä pyöri myös tulevaisuuteen meneviä pelkoja: saanko lapsia, voinko muuttaa pois kotoa?

Entä miten kävisi opiskelujen? Olin valmistumassa parturi-kampaajaksi?

Sairaalassa teholla tuli selväksi, kuka oli oikea ystävä. Jotkut kävivät ovella kurkkaamassa ja sanoivat, että oli kiire. Uteliaisuuttako, kun kuulivat, että minusta oli tullut vammainen? Tulin siihen tulokseen, etten tarvitse heitä, jotka käyvät vain ovella. Tosi ystävät ovat menossa mukana edelleen.

 

Se päivä, kun sain puhekykyni takaisin, oli mieletön. Olin pitkään hengityskoneessa ja kirjoitin sanottavani lapuille. Minut oli siirretty Hämeenlinnaan lähemmäs kotiani ja sain hengityslaitteeseen tekoäänihuulet. Yksi ystävä käveli sisään, jutteli hoitajalle ja sitten hän äkkiä hihkaisi: ”Sinähän sanoit Moi!”

Käpylän kuntoutuskeskus osoittautui loistopaikaksi. Henkilökunta oli upeaa, mutta eniten auttoi vertaistuki.  Eräs nuori mies ohjasi pyörätuolia suullaan. Silloin ajattelin, että olin onnekas, sillä minulla liikkuivat kädet ja koko ylävartalo normaalisti.

Kuntoutuksessa oltiin rehellisiä eikä turhaa toivoa annettu. Jotkut ajattelevat, ettei totuutta pidä kertoa. Mutta jos odottaa paranemista 20 vuotta, elämä menee hukkaan.

Toivoa voi olla taustalla, mutta sopeutuminen pitää pinnalla. Olen tässä aika ehdoton. Ihmeparantumisiin en usko! 

 

Aika pian päätin, että eläkkeelle en jäisi! Opiskelin parturi-kampaajan opinnot loppuun ja menin iltalukioon Hyvinkäälle. Ajoin koulumatkat omalla autolla ja kolmen vuoden uurastaminen toi valkolakin.

Takapakkejakin tuli. Ensimmäinen seurustelu päättyi ikävästi. Loppuvaiheessa poika sanoi, että olet kiva tyttö, mutta ei sinua tohdi äidille näyttää. Repliikki ei musertanut, päinvastoin vahvensi. Olin hyvä sellaisena, ihmisarvon omaavana.

 

Nykyään työ vammaisurheilujärjestössä antaa elämälle perustan ja rytmin. Naimisiin olisin varmasti mennyt ja lapsiakin hankkinut, mutta sopivaa prinssiä ei ole kohdalle sattunut.

Sukulaisten ja kavereiden lapset ovat ihania ja  silloin tällöin luonani lainassa. Asun yksin, mutten ole yksinäinen. Joskus ajattelen, että olen ihmisnarkomaani. Uusiin ihmisiin on aina mukava tutustua.

Olen käynyt muissa maan­osissa paitsi Etelämantereella. Kun matkustaa vammaisena vieraissa kulttuureissa, tarvitsee seikkailumieltä. Aina on joku saattanut mitata ovenpielet väärin, niin ettei pääse hotellihuoneeseen tai hissille onkin kolme porrasta. Lempilauseeni onkin ranskanopettajan viljelemä: Pas de panique, ei paniikkia.”

 

masennus, mielialalääkkeet, lääketoleranssi

Olen 60-vuotias nainen ja kokenut elämän aikana masennusjaksoja, viimeksi heinäkuussa. Masentuneena en näe mitään toivoa ja kaikki tuntuu yhdentekevältä. Kun masennus loppuu, olen energinen, mutta pelkään uutta masennusjaksoa, vaikka tiedän kokemuksesta niiden menevän ohi. Olen ollut psykiatrin hoidossa yli 30 vuotta, ja kaikki lapsuuden traumat on pengottu. Kun psykiatrini kuoli, koin menettäneeni hyvin tärkeän henkilön. Käytän masennuslääkkeitä fluoksetiinia (Seronil) 40 mg aamuisin ja klonatsepaamia (Rivatril) 1 mg illalla. Lisäksi syön krooniseen selkäkipuun amitriptyliinia (Triptyl) 50 mg iltaisin. Äitini eli 92-vuotiaaksi, ja haluaisin edes onnellisen vanhuuden. Mitä voisin vielä tehdä?

Tärkeintä olisi että löytäisit itsellesi uuden psykiatrin, johon voit luottaa ja jota voit tavata säännöllisesti.

Ehkä juuri monivuotisen psykiatrisi kuoleman seurauksena pelkäät aikaisempaa enemmän masennuksen toistumista. Toistuvista masennustiloista kärsivän kannalta vaihtuvat hoitosuhteet eivät kykene antamaan

potilaalle heidän tarvitsemaa turvaa, jonka avulla he voivat kohdata ja päästä uusiutuvan masennusjakson yli.

Olet itsekin kokenut, kuinka vakavan masennusjakson aikana potilas menettää toivonsa, vaikka aikaisemmasta kokemuksesta tietää niiden menevän ohi. Juuri tämän vuoksi säännöllinen hoitosuhde on niin tärkeää.

Tutun auttajan kanssa voit myös pohtia yhdessä mahdollisia muutoksia sinänsä asianmukaiseen lääkehoitoosi.

 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

"Olen nyt muotooni tyytyväinen, kropassa on hyvä fiilis", Mikko sanoo.

Jos työprojekti alkaa mennä päin seiniä, stressi on taattu. Liikunta, hyvä ruoka ja lasi viiniä auttavat rentoutumaan.

Stressistä pitää pyrkiä pois ja sitä pitää yrittää välttää, sanoo näyttelijä Mikko Kivinen, 59. Se on kuitenkin osa elämää. Yleensä Kivinen ei edes huomaa päälle hiipinyttä stressitilaa, ennen kuin se lomalla helpottaa.

– Aina kun on paljon töitä, on myös stressiä. Pahinta siinä on, että väsyttää, mutta ei kuitenkaan saa nukuttua. Se estää luovuuden, joka on omassa duunissa kuitenkin suht tärkeää.

Stressi myös lyhentää pinnaa. Parasta vastapainoa on liikunta ja liikunnan seuraaminen. Myös ruoka ja hyvä lasi viiniä sekä oman ajan ottaminen ja perheen kanssa yhdessä oleminen auttavat rentoutumaan.

Murheet pitää saada raameihinsa

Stressi pääsee pahaksi, jos työprojekti alkaa mennä päin seiniä.

– Mahdollisuuksia on useita: käsikirjoitus voi olla kehno tai kanssanäyttelijöiden kanssa ei löydy yhteistä säveltä. Yleisestikin jos huomaan, että proggis alkaa mennä omasta mielestäni ei-toivottavaan suuntaan, se on aika paha tilanne.

Ikä ja elämänkokemus auttavat onneksi vähentämään stressin määrää ja kestoa, vaikka kierrokset välillä nousisivatkin.

– Tärkeintä on, ettei kanna huolta koko maailman asioista, vaan löytää ne olennaiset polttopisteet.

Ammattitaidon kehittyminen niin näyttelijän kuin ohjaajankin työssä on antanut lisää työkaluja asioiden ratkaisemiseen.

– Se tietysti stressaa, jos asiat menevät väärään suuntaan. Mutta vielä enemmän stressaa se, jos en tiedä, miten tilanne ratkaistaan. Joskus vain aika auttaa.

Miten Mikko huoltaa kehoaan ja mitä hän on mieltä laihduttamisesta?  Lue koko juttu Hyvä terveys 11/17 -lehdestä. Muistathan, että tilaajana voit lukea lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/hyva-terveys