tiina siivonen
Kuvat Jan Ahlstedt

Tiina Siivonen, 41, halvaantui hurjasteltuaan autolla 18-vuotiaana. Hän on oppinut elämään täyttä elämää pyörätuolissa.

"Olin perinteinen tilastotapaus – vain väärää sukupuolta: kahdeksantoista, ajokortti puoli vuotta vanha. Kyydissä kavereita. Piti kokeilla, miten lujaa autolla pääsee.

Olosuhteet olivat hyvät, mutta vauhtia liikaa. Kokemattomana kuskina en hallinnut heittelehtimään lähtenyttä autoa. Turvesuolle päädyttiin, onneksi ei kivikkoon, silloin lopputulos olisi voinut olla toinen.

Yhdeltä katkesi käsi, yhdeltä jalka, yksi sai ruhjeita. Itseltäni murtui selkäranka ja halvaannuin.

 

Kun makasin sairaalassa hengityskoneeseen kytkettynä, mietin, mitä tapahtuisi elämässäni, kykenisinkö hengittämään itse, istumaan, pukemaan, puhumaan? Mielessä pyöri myös tulevaisuuteen meneviä pelkoja: saanko lapsia, voinko muuttaa pois kotoa?

Entä miten kävisi opiskelujen? Olin valmistumassa parturi-kampaajaksi?

Sairaalassa teholla tuli selväksi, kuka oli oikea ystävä. Jotkut kävivät ovella kurkkaamassa ja sanoivat, että oli kiire. Uteliaisuuttako, kun kuulivat, että minusta oli tullut vammainen? Tulin siihen tulokseen, etten tarvitse heitä, jotka käyvät vain ovella. Tosi ystävät ovat menossa mukana edelleen.

 

Se päivä, kun sain puhekykyni takaisin, oli mieletön. Olin pitkään hengityskoneessa ja kirjoitin sanottavani lapuille. Minut oli siirretty Hämeenlinnaan lähemmäs kotiani ja sain hengityslaitteeseen tekoäänihuulet. Yksi ystävä käveli sisään, jutteli hoitajalle ja sitten hän äkkiä hihkaisi: ”Sinähän sanoit Moi!”

Käpylän kuntoutuskeskus osoittautui loistopaikaksi. Henkilökunta oli upeaa, mutta eniten auttoi vertaistuki.  Eräs nuori mies ohjasi pyörätuolia suullaan. Silloin ajattelin, että olin onnekas, sillä minulla liikkuivat kädet ja koko ylävartalo normaalisti.

Kuntoutuksessa oltiin rehellisiä eikä turhaa toivoa annettu. Jotkut ajattelevat, ettei totuutta pidä kertoa. Mutta jos odottaa paranemista 20 vuotta, elämä menee hukkaan.

Toivoa voi olla taustalla, mutta sopeutuminen pitää pinnalla. Olen tässä aika ehdoton. Ihmeparantumisiin en usko! 

 

Aika pian päätin, että eläkkeelle en jäisi! Opiskelin parturi-kampaajan opinnot loppuun ja menin iltalukioon Hyvinkäälle. Ajoin koulumatkat omalla autolla ja kolmen vuoden uurastaminen toi valkolakin.

Takapakkejakin tuli. Ensimmäinen seurustelu päättyi ikävästi. Loppuvaiheessa poika sanoi, että olet kiva tyttö, mutta ei sinua tohdi äidille näyttää. Repliikki ei musertanut, päinvastoin vahvensi. Olin hyvä sellaisena, ihmisarvon omaavana.

 

Nykyään työ vammaisurheilujärjestössä antaa elämälle perustan ja rytmin. Naimisiin olisin varmasti mennyt ja lapsiakin hankkinut, mutta sopivaa prinssiä ei ole kohdalle sattunut.

Sukulaisten ja kavereiden lapset ovat ihania ja  silloin tällöin luonani lainassa. Asun yksin, mutten ole yksinäinen. Joskus ajattelen, että olen ihmisnarkomaani. Uusiin ihmisiin on aina mukava tutustua.

Olen käynyt muissa maan­osissa paitsi Etelämantereella. Kun matkustaa vammaisena vieraissa kulttuureissa, tarvitsee seikkailumieltä. Aina on joku saattanut mitata ovenpielet väärin, niin ettei pääse hotellihuoneeseen tai hissille onkin kolme porrasta. Lempilauseeni onkin ranskanopettajan viljelemä: Pas de panique, ei paniikkia.”