On isänpäivän aamu vuonna 2016. Päätän, että minun on aika sanoa isälle jotakin kaunista. Olen sentään viisikymppinen ja isä jo 73.

Soitan ja sanon, että ihailen isän tapaa kohdata ihmiset ilman lähtöasetuksia, tasaveroisesti. Sanon myös, että kunnioitan kovasti hänen kykyään rakastaa työntekoa.

Isä liikuttuu.

Seuraavan kerran juttelemme jouluna. "Haittaako sinua jos julkaisen runokirjan", isä kysyy. Ihmettelen ääneen, kuinka se minua haittaisi.

Isä viimeistelee kirjaansa läpi talven kuin kiihkon vallassa. Keväällä omakustanne on valmis. Minäkin saan kappaleen. Selailen sen läpi. Kun isä soittaa, neuvon häntä kirjoittamaan jatkossa jostakin pienemmästä. "Älä syleile koko maailmaa", minä sanon.

Äidiltä kuulen, että isä on tohkeissaan. Isä pitää itseään oikeastaan jo runoilijana. Hän hehkuttaa runojaan siellä ja täällä.

Isä ei ole koskaan nolostellut mitään. Minä nolostelen ja ihailen tätä isän ominaisuutta.

Huhtikuussa mökillä, kymmenen kilometrin juoksulenkin jälkeen, isän vatsa ärtyy. Päivän mittaan kipu yltyy. Ambulanssi vie isän Turkuun. Siellä kipujen syy selviää vasta kahden päivän päästä: sappirakko on puhjennut. Se leikataan.

Isää pidetään nukutuksessa teho-osastolla. "Nämä ovat nyt kriittisiä päiviä", lääkäri sanoo.

Kun isä herätetään, hoitaja tarkistaa, onko isä kartalla. "Mikä vuosi nyt on? Kuka on Suomen presidentti? Entä presidentin puoliso?" Isä vastaa kaikkiin kysymyksiin oikein. "Kuinka sinä Jenni Haukionkin muistit", hoitaja kiittelee. "Kyllä runoilija runoilijan tuntee", isä vastaa.

Päättelen, että isä on entisellään.

Toipuminen kestää, mutta vaara on ohi. Isä siirretään tavalliselle osastolle. Kun käyn katsomassa isää, juttelemme vaisusti. Hän on väsynyt, ja minä en keksi sanottavaa.

Aina vierailuajan alussa sairaalan parkkipaikalla on ruuhkaa. Toukokuisena torstaipäivänä kiertelen pitkään lähikortteleita ennen kuin löydän paikan. Kun pääsen osastolle, isä ja äiti istuvat käytävän päässä suuren ikkunan edessä. "Jouduitko jättämään kauas?" äiti kysyy. "Aika kauas", minä harmittelen. "On teillä pienet murheet", isä toteaa ja katselee kaupungin suuntaan.

Seuraavana yönä puhelin soi kello 03.12. Havahdun ääneen hyvin hitaasti. Joku humalainen, ajattelen ensimmäiseksi.

Puhelimen näytössä lukee ÄITI.

Arvaan heti. Mutta toivon vielä jotakin muuta.

"Isä on kuollut", äiti sanoo.

Ajan Turkuun. Aamuyö on sumuinen. Maailma näyttää aivan autiolta. Matkan puolivälissä, jonkun taajaman kohdalla, sumusta ilmestyy ikämies, hölkkää sähkönsinisessä verryttelypuvussaan yli tien ja katoaa taas sumuun. Turussa sairaalan vuode on tyhjä. Isä on jo viety patologiselle.

Hautajaisissa eno lukee isän runon. Isä on toivonut niin. Hän on esittänyt toiveensa jo silloin ambulanssissa.
En pysty keskittymään runoon. Luen sen uudestaan kotona. Huomaan, että runossa on kaunis loppu. Mietin, että minun olisi pitänyt kehua runoa isälle ja että siihen olisi ollut vaikka kuinka paljon aikaa.
 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Lääkäri määrää kroonisesta kivusta kärsivälle masennuslääkettä eikä siksi, että potilas olisi masentunut. Tosin mielialan kohenemisesta ei ole haittaa, sillä sekin auttaa sietämään kipua paremmin.

Psykiatrian erikoislääkäri Ulla Lepola käyttäisi kroonisen kivun hoitamiseen mieluummin masennuslääkettä kuin tulehduskipulääkettä tai keskushermostoon vaikuttavaa kolmiolääkettä.

Vaikka masennuslääkkeillä on haittansa, ne eivät vaaranna suoliston limakalvoja, joten niiden kanssa tarvitse käyttää mahaa suojaavia happosalpaajia.

– Masennuslääkkeet voivat helpottaa kipua nopeammin kuin ne lievittävät masennusta. Potilas huomaan jo muutamassa päivässä, että kipu lievittyy. Masennus korjaantuu yleensä hitaammin, Lepola sanoo.

Kipu- ja masennuslääkkeitä voi usein käyttää myös samanaikaisesti.

Masennuslääkkeet eivät aiheuta fyysistä riippuvuutta kuten voimakkaat kipulääkkeet voivat tehdä. Siksi lääkityksen purkaminenkin on helpompaa kuin fyysistä ja psyykkistä riippuvuutta aiheuttavan kolmiolääkkeen.

Masennuslääkettä kannattaa kokeilla kipuun miltei kaikkien muiden paitsi maniaan taipuvaisten.

Uusimmat lääkeaineet, duloksetiini ja venlafaksiini, myös piristävät, joten ne sopivat parhaiten otettavaksi aamuisin.

Vanhimmat masennuslääkkeet, kuten kivun hoitoon eniten käytetty amitriptyliini, saattaa väsyttää.

–Varsinkin vanhemmille ihmisille on hyväksi, jos masennuslääke antaa unta, Ulla Lepola sanoo.

Masennuslääkkeiden teho kivunhoidossa perustuu samaan kuin masennuksenkin hoidossa. Ne estävät kipua vähentävän noradrenaliini-välittäjänaineen poistumista hermosoluista.

Uudemmat lääkkeet vaikuttavat samoin, mutta useampiin kivun välittäjäaineisiin yhtäaikaisesti.

Kokeilemalla löytyy lääkkeistä ne, joista on eniten hyötyä ja vähiten haittoja.

Useimmin masennuslääke kuivaa suuta tai väsyttää. Niitä ei myöskään oteta tilapäisesti vaan käytetään jatkuvasti.

Sopivaa valmistetta voi käyttää vaikka vuosikymmeniä. Näin toimitaan esimerkiksi hoidettaessa fibromyalgiaa. Hermokipuja hoidettaessa masennuslääkkeeseen saatetaan yhdistää myös epilepsialääkkeitä, pregabaliinia tai gabapentiinia, jotka vähentävät myös ahdistusta.

Kun neurologien, kipulääkäreiden ja psykiatrien yhteistyö lisääntyy, lääkehoitoa voidaan kohdentaa tarkemmin. Psykiatrit hoitavat potilaita, joille masennuslääkkeet ovat tuttuja eikä niiden käyttöä kivunhoidossakaan tarvitse perustella.

Jos potilasta harmittaa, että reseptissä lukee mielialalääke, kannattaa lääkärin lisätä käyttöaiheeksi myös kivunhoito.

MIHIN KIPUUN MASENNUSLÄÄKETTÄ?

  • vyöruusu
  • diabeettinen hermokipu
  • jännityspäänsärky
  • migreeni
  • nivelrikkokipu
  • aivohalvauksen jälkikivut
  • syöpäkivut
  • reumakivut
  • fibromyalgia
  • jatkuvat selkäkivut.

Lue lisää kivun hoidon Käypä hoito -suosituksista.

 

Aikuisena on samat pelot ja höpsötykset kuin nuorempana, vaikka ulkokuori on muuttunut, sanoo Minttu Mustakallio..
Aikuisena on samat pelot ja höpsötykset kuin nuorempana, vaikka ulkokuori on muuttunut, sanoo Minttu Mustakallio..

Minttu Mustakallion mielestä ei tarvitse yrittää selviytyä sankarillisesti. On ihan ok sanoa, että joku asia kummastuttaa tai pelottaa. 

Näyttelijä Minttu Mustakallio, 44, ajatteli lapsena, että aikuisilla on homma hallinnassa. Mutta ei se niin menekään.

– Aikuisena on samat pelot ja höpsötykset kuin nuorempana, vaikka ulkokuori on muuttunut, sanoo Minttu. 

– Olen itsekin yhä järjetön pähkäilijä, vaikka joidenkin valintojen tekeminen on elämänkokemuksen myötä helpottunut.

Nytkin olisi osattava päättää, minne seuraavaksi matkustaisi. Ostaisiko jo lennot? Pitäisikö lähteä matkalla perheen kanssa vai ystävien vai miettiä vielä vähän...

– Luulen, että olen hidas. Toisaalta, ehkä olenkin vain tarkka, ja eikö se ole hyvä asia?

Pärjäämisen vaatimus ahdistaa

Minttu arvelee, että hänellä on aika vahva itsetunto. Ei ole ollut tarvetta pähkäillä sellaisia asioita kuin naiseus tai kroppakaan. Paitsi hetken teininä.

– Jalkani olivat kamalan laihat! Keksin lainata talvella kasvuveljeni Japun paksuja, pitkiä kalsareita. Kun ne olivat farkkujen alla, jalat eivät näyttäneet tikuilta, Minttu kertoo

Hän lähtee siitä, ettei elämässä kaikessa tarvitse yrittää kiihdyttää tai vastata koveneviin vaatimuksiin. Pärjäämisen vaatimukset ovat sekä naisille että miehille raskaita.

– Pitäisi olla myyvempi ja tauotta esillä somessa ja mediassa. Sellainen ahdistaa.

– Vedän oven kiinni ja sammutan kännykän, kun haluan keskittyä vain tärkeimpiin asioihin. Tärkeintä on voida elää niin kuin parhaaksi näkee ja olla rehellinen itselleen.

Minttu on hyväksynyt, että hitaus kuuluu hänen tapoihinsa. Ja senkin, että välillä on paras sanoa rohkeasti, ettei ymmärrä tai tiedä, mitä pitäisi tehdä.

– Silloin voi kysyä, mikä tässä onkaan meneillään? Entä mitä minulta odotetaan, Minttu sanoo.

 

Katso myös video, jossa Minttu kertoo, miten selviytyy vaikeista tilanteista?

 

Lue lisää Mintun hyvän olon oivalluksista: Hyvä terveys 3/2018. Tilaajana voit lukea koko lehden maksutta digilehdet.fi-palvelusta.