On isänpäivän aamu vuonna 2016. Päätän, että minun on aika sanoa isälle jotakin kaunista. Olen sentään viisikymppinen ja isä jo 73.

Soitan ja sanon, että ihailen isän tapaa kohdata ihmiset ilman lähtöasetuksia, tasaveroisesti. Sanon myös, että kunnioitan kovasti hänen kykyään rakastaa työntekoa.

Isä liikuttuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seuraavan kerran juttelemme jouluna. "Haittaako sinua jos julkaisen runokirjan", isä kysyy. Ihmettelen ääneen, kuinka se minua haittaisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Isä viimeistelee kirjaansa läpi talven kuin kiihkon vallassa. Keväällä omakustanne on valmis. Minäkin saan kappaleen. Selailen sen läpi. Kun isä soittaa, neuvon häntä kirjoittamaan jatkossa jostakin pienemmästä. "Älä syleile koko maailmaa", minä sanon.

Äidiltä kuulen, että isä on tohkeissaan. Isä pitää itseään oikeastaan jo runoilijana. Hän hehkuttaa runojaan siellä ja täällä.

Isä ei ole koskaan nolostellut mitään. Minä nolostelen ja ihailen tätä isän ominaisuutta.

Huhtikuussa mökillä, kymmenen kilometrin juoksulenkin jälkeen, isän vatsa ärtyy. Päivän mittaan kipu yltyy. Ambulanssi vie isän Turkuun. Siellä kipujen syy selviää vasta kahden päivän päästä: sappirakko on puhjennut. Se leikataan.

Isää pidetään nukutuksessa teho-osastolla. "Nämä ovat nyt kriittisiä päiviä", lääkäri sanoo.

Kun isä herätetään, hoitaja tarkistaa, onko isä kartalla. "Mikä vuosi nyt on? Kuka on Suomen presidentti? Entä presidentin puoliso?" Isä vastaa kaikkiin kysymyksiin oikein. "Kuinka sinä Jenni Haukionkin muistit", hoitaja kiittelee. "Kyllä runoilija runoilijan tuntee", isä vastaa.

Päättelen, että isä on entisellään.

Toipuminen kestää, mutta vaara on ohi. Isä siirretään tavalliselle osastolle. Kun käyn katsomassa isää, juttelemme vaisusti. Hän on väsynyt, ja minä en keksi sanottavaa.

Aina vierailuajan alussa sairaalan parkkipaikalla on ruuhkaa. Toukokuisena torstaipäivänä kiertelen pitkään lähikortteleita ennen kuin löydän paikan. Kun pääsen osastolle, isä ja äiti istuvat käytävän päässä suuren ikkunan edessä. "Jouduitko jättämään kauas?" äiti kysyy. "Aika kauas", minä harmittelen. "On teillä pienet murheet", isä toteaa ja katselee kaupungin suuntaan.

Seuraavana yönä puhelin soi kello 03.12. Havahdun ääneen hyvin hitaasti. Joku humalainen, ajattelen ensimmäiseksi.

Puhelimen näytössä lukee ÄITI.

Arvaan heti. Mutta toivon vielä jotakin muuta.

"Isä on kuollut", äiti sanoo.

Ajan Turkuun. Aamuyö on sumuinen. Maailma näyttää aivan autiolta. Matkan puolivälissä, jonkun taajaman kohdalla, sumusta ilmestyy ikämies, hölkkää sähkönsinisessä verryttelypuvussaan yli tien ja katoaa taas sumuun. Turussa sairaalan vuode on tyhjä. Isä on jo viety patologiselle.

Hautajaisissa eno lukee isän runon. Isä on toivonut niin. Hän on esittänyt toiveensa jo silloin ambulanssissa.
En pysty keskittymään runoon. Luen sen uudestaan kotona. Huomaan, että runossa on kaunis loppu. Mietin, että minun olisi pitänyt kehua runoa isälle ja että siihen olisi ollut vaikka kuinka paljon aikaa.
 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla