paniikkikohtaus ahdistus unettomuus
Kuva Shutterstock

Paniikissa iskee kuolemanpelko, jonka voittaa vain pysymällä rauhallisena. Kokeile puhua itsellesi kuin ystävälle.

Paniikki tuntuu samanaikaisesti mielessä ja kehossa. Adrenaliinipiikki ruokkii vihan ja kauhun tunteita: saanko sydänkohtauksen, menenkö tajuttomaksi, tulenko hulluksi, eikö tämä koskaan pääty. Mutta se päättyy, sillä keho kestää adrenaliinitulvaa vain muutaman minuutin.

Rakentava keino rauhoittaa tilanne on rauhoittava oma sisäinen puhe.

– Voit alkaa puhua itsellesi kuin ystävälle: ”Olen selvinnyt tuosta monta kertaa aikaisemminkin. Miksi en nytkin selviäisi”. Entä mikä on se, mitä oikeasti pelkään: yksin jäämistä ja hylätyksi tulemista, siis samoja asioita kuin kaikki muutkin ihmiskunnassa. Ei se pelko ole vaarallista vaan kovin inhimillistä, psykoterapian erikoispsykologi Risto Valjakka sanoo.

Itse olen ymmärtänyt, että paniikkikohtaukseni kertovat myös siitä, että minulla on jonkinlainen kaikkivoipaisuusharha. Enhän todellakaan ole Jumala, joka alati vartioimalla pitää toiset hengissä. Ajattelen myös, että vaikka paniikki tuntuu inhottavalta, se ei tapa.

Paniikkiin ei ole kukaan koskaan kuollut, enkä kuole minäkään.

– Pahimmillaankin paniikin terävä kärki kestää muutaman minuutin ja sitten se on ohitse. Ihminen ei kestä valtavaa adrenaliiniryöppyä pitempään, Valjakka muistuttaa.

Paniikissahan ihminen tuntee olevansa hukassa, kun yrittää epätoivoisesti hallita tilannetta, jota ei kykene hallitsemaan. Silloin voi olla hyvä vain päästää irti, vajota tunteeseen ja antaa sen tulla. Ja sitten huomata, että on edelleen hengissä.

– Sekin auttaa, että keksit mielessäsi turvapaikan, jossa olet rauhassa ja turvassa ja piilossa ja jossa sinua ei voi kukaan vahingoittaa. Tai turvallisen hahmon, joka pitää sinusta huolta. Toisilla auttaa uskoon tuleminen, murheitten luovuttaminen Jumalan huomaan.

Päiväänsä voi myös valita huolihetken, jolloin keskittyy huolehtimaan. Muu päivä on ikään kuin huolesta vapaa.

– Keskellä pelkotilaa ei pysty nauramaan itselle, mutta jos jälkeenpäin kykenee näkemään asian koomisen puolen, ollaan jo pitkällä, Risto Valjakka sanoo.

Sekin auttaa, jos tajuaa, että haavoittuvuus on merkki ihmisyydestä: muutkaan eivät ole haavoittumattomia.

– Kun täydellisen ihmisen rooli katoaa, kohtaamme yhteisen ihmisyyden. Se kun ei löydy vahvuuden vain heikkouden tilassa, ja siinä tilassa sulaa pois myös häpeä.

Parhaimmillaan ahdistus – sitten kun se on ohi – on portti toisen luo.

Rauhoittaisiko joku näistä sinua?

”Olen selvinnyt pahemmastakin, voin tehdä tämän vaikka olen ahdistunut.”

”Olen ihan hyvä ihmiseksi.”

”Kaikilla on parempia ja huonompia päiviä. Hyväksyn itseni ja ansaitsen kunnioitusta, olen rakastettava ja kyvykäs. Arvostan itseäni vaikka olen keskeneräinen. Virheitä sattuu kaikille.”

”Kestän kyllä vähän ahdistusta, koska tiedän, että se menee ohi.”

”Liika huolehtiminen ei auta ketään, ei mitään, ei vie asioita eteenpäin.”

”Olen selvinnyt pulmatilanteista aikaisemminkin, miksen nytkin selviäisi.”

”Ihmisyyteen kuuluu olla myös välillä heikko, se tekee meistä ihmisiä.”

”Huomenna voi olla parempi päivä. Ei minun tarvitse olla heti kokonaan parantunut. Vointini on kohentunut ja kohenee edelleen.”

”En ole Jumala, en hallitse elämää enkä voi vaikuttaa läheisteni elämään tiettyä rajaa pitemmälle.”

”Muilta jää huomaamatta, että tärisen. Jos muut huomaavat ahdistukseni, he suhtautuvat myötätuntoiseksi.”

”Olen ollut kymmeniä kertoja ahdistunut enkä silti ole pyörtynyt enkä menettänyt hallintaani.”

”Ei kannata suhtautua itseen liian vakavasti. Takapakki kuuluu asiaan. Minun ei ole pakko saada tätä vaan haluan saada sen.”

 

Asiantuntija: Risto Valjakka, psykoterapian erikoispsykologi, Turku.