Opi kesyttämään paniikkikohtaus

Menetin veljeni, hän kuoli käsiini, sekä minulle läheisen ystävän lyhyen ajan sisällä. Lisäksi mieheni sai infarktin, kun olin ulkomailla. Mieheni toipui nopeasti, mutta silti en koskaan lakkaa kuulemasta, kun kirkonkellot kumahtelivat vieraassa kaupungissa. Se oli elämäni pahin päivä…

Ahdistuskohtaukseni alkavat kehittyä aina samoin: Tartun puhelimeen ja yritän saada minulle tärkeän ihmisen kiinni. Soitan kerran, kaksi, kolme — pahimmillaan monta kymmentä kertaa ja jokaisella soittokerralla kauhu kasvaa. Pian alan tehdä omia johtopäätöksiäni: on itsestään selvää, että hän on kuollut, muuta vaihtoehtoa ei ole. Järjellä tajuan, että ajatusten kulku on sairas, mutta minkäs teet. Samalla sätin itseäni siitä, että olen näin avuton.

Minulle tulee myös voimakas tunne, että minut on hylätty: olen merkityksetön eikä kukaan piittaa, vaikka itse kuolisin.

Tunneturbulenssi on sanoinkuvaamaton. Sydän alkaa hakata, kädet hikoavat, hengitys tihenee, kauhu valtaa mielen, tuntuu, että mitään ulospääsyä ei ole. Kouristava kauhu imaisee kaiken toimintakyvyn niin, että olen aivan lamaantunut. En soisi tätä helvettiä edes pahimmalle vihamiehelleni.

Kun tavoittelemani ihminen vastaa, kauhu sulaa hetkessä ja olen taas kuin peipponen.

Elämä altistaa ahdistukselle

Viime keväänä hakeuduin terapiaan ahdistuksen takia. Olen tehnyt siellä oivalluksia ja saanut käytännön neuvoja. Terapeuttini kehotuksesta olemme yrittäneet luoda läheisteni kanssa sääntöjä: sopineet yhdessä soittoajasta ja siitä, etten hätäänny muina aikoina.

Mutta nämäkään sopimukset eivät aina auta.

On kuin piru iskisi minuun, yritän saada yhteyttä ennen sovittua aikaa, vaikka tiedän, ettei siitä hyvää seuraa. Ihan kuin kiusaisin itseäni tahallani.

Tiedän, että minun pitäisi kehittää kykyäni pärjätä yksin, mutta kun paniikki iskee, järjen ääni vajoaa kuin Atlantis mereen.

Olen ymmärtänyt, että ahdistusneuroosini ja sen huipennuksena paniikki liittyvät ennen kaikkea menetyksen pelkoon: yksinjäämisen kauhuun, hylätyksi tulemisen tunteeseen ja omaan kuoleman pelkooni. Äitini sairastui depressioon isäni kuoltua eikä toipunut siitä koskaan.

– Olet kokenut paljon traumaattisia tilanteita, joten olet altistunut ahdistukselle. Elämän hallinnan tunnettasi on koeteltu ja se on horjunut. Hyökkäys- ja pakomekanismi käynnistyy, vaikka siihen ei ole syytä, sanoo psykoterapian erikoispsykologi Risto Valjakka.

Tervettä pelkoa vai häiriö?

Valjakka on pitkään kouluttanut psykologeja, psykiatrisia sairaanhoitajia sekä fysio- ja toimintaterapeutteja hoitamaan ahdistusta lääkkeettömän ja itsehoidon menetelmillä.

– On myös muistettava, että sopiva määrä ahdistusta on tarpeellinen olotila, Risto Valjakka painottaa.

Kun ihminen joutuu vaaratilanteeseen, hänen kehonsa on tuotettava adrenaliinia, jotta vaarasta selvitään. Adrenaliini taas ruokkii kauhun tunteita.

Koska ahdistus kuuluu elämään, on helppo ymmärtää, että joka viides on kokenut ahdistuskohtauksia. Tunne voi vaihdella lievästä hermostuneisuudesta täyteen paniikkiin. Häiriöstä on kyse, kun ahdistus on tavallista voimakkaampaa, kestää pitkään tai iskee ilman järjellistä syytä.

– Ahdistushäiriöstä toipumisen ennuste on kuitenkin parempi kuin esimerkiksi masennuksesta toipumisen, Risto Valjakka lohduttaa.

Ahdistuksessa tulevaisuus on kammottavan epävarma, mutta kun olo on oikein masentunut, tulevaisuuden toivottomuus tuntuu täysin varmalta. Luultavasti ahdistus tämän ehkä-luonteensa takia lievittyy terapiassa helpommin kuin masennus.

Kolme erilaista ahdistusta

Risto Valjakka jakaa ahdistuksen kolmeen eri lajiin. Tilanneahdistus voi syntyä esimerkiksi liukuportaissa, pilvenpiirtäjässä tai vaikka lentokoneessa. Se johtaa usein pelottavien tilanteitten välttelyyn.

Monet meistä tuntevat ihmisen, jolla on ajokortti mutta joka ei koskaan aja autoa. Jokin yksittäinen hallitsemattomuuden tunne ajo-opetuksen alkuvaiheessa on saanut ihmisen päättelemään, ettei hänestä ole autoilijaksi. Kyseessä on täydellinen välttäminen.

– Ennakkoahdistus puolestaan syntyy asteittain, vaikka ennen vaikeaa tenttiä tai työpaikkahaastattelua. Tietenkin tärkeät asiat jännittävät ja sopiva määrä jännitystä saa meidät skarppaammaan. Mutta jos ennakkoahdistus kasvaa niin suureksi, että ei uskalla mennä edes paikalle, siihen tarvitaan apua.

Vapaasti ajelehtiva ahdistus taas syntyy vaihtelevissa tilanteissa ja tuntuu tulevan kuin tyhjästä: mikä ihme minua vaivaa, mistä tämä oikein tuli. Koska ahdistuksen alkuperä ei ole niin vain jäljitettävissä, juuri epämääräisyytensä takia se tuntuu kovin vaikealta. Usein vapaasti ajelehtivan ahdistuksen taustalta saattaa löytyä jokin nimeämätön trauma, tunnistamaton muisto tai tunnelma.

– Joskus jopa väri, haju tai tietty paikka kaupungissa saattaa laukaista ahdistuksen: tähän tai tämän kaltaiseen tilanteeseen on liittynyt jotain kauhistuttavaa tai jotain pelottavaa, mutta en tiedä mitä.

Huolia riittää aina

Nuori ihminen toipuu helpommin ja löytää keinot selvitä, mutta vanhemmalla ahdistuksen torjunta voi horjua, kun yleinen energiataso laskee.

– Toisaalta ikä tuo myös kokemuksia selviytymisistä, elämänkokemusta ja perspektiiviä. Suhteellisuuden taju kasvaa ja toivottavasti myös itselle nauramisen kyky lisääntyy.

Valjakka on keksinyt yhteyden vuorokaudenaikojen ja ihmisen elämän kaaren välillä. Vaikka aamulla elämä on ollut kohdallaan,

illalla mieleen alkaa hiipiä epäilys, että olisikohan syytä ahdistua.

Sudenhetken aaveet ovat liikkeellä yösydännä. Silloin ajatukset, jotka päivällä ohittaisimme hymähdyksellä, iskevät suoraan tajuntaan.

Unessa mielen puolustusvoimat lepäävät ja huolet astuvat näyttömälle kuin sirkuksen ilveilijät. Kun yksi huoli väistyy, sitä seuraa toinen. Kuten tiedämme, huolia riittää aina.

Tulta päin sumeilematta

Koska paniikin tunne on erittäin epämiellyttävä, sitä aiheuttavien tilanteitten välttely on usein ensimmäinen keino selvitä. Vaivoja säästelemättä pyrimme järjestämään elämän niin, että vaikeita tilanteita ei tulisi lainkaan vastaan.

Se ei kuitenkaan ratkaise ongelmaa. Hedelmällisempää olisi mennä kohti ahdistusta ja kohdata tilanteita, jotka aiheuttavat ahdistusta.

Näin kauhut vähitellen laantuisivat, kuten kävi Kallelle:

”Olin jokin vuosi sitten pahassa liikenneonnettomuudessa. Auto ajoi päälleni. Sen jälkeen minua pelotti pitkään kulkea kadulla ja jokainen auton ääni sai minut säpsähtämän ja sydämeni hakkaamaan. Järjelläni päättelin, että tämä ei voi jatkua, en voi vältellä kadulla kulkemista. Autoja tulee olemaan, ja jos minä pyrin välttämään niitä, joudun olemaan sisätiloissa lopun elämäni. Se ei käy päinsä! Aloin tieten tahtoen hakeutua paikkoihin, joissa oli paljon liikennettä ja ylitin katuja hammasta purren. Vähitellen paniikki hellitti ja nyt muistan siitä vain häivähdyksen.”

– Vaikka kerran jää auton alle, on erittäin epätodennäköistä, että jää toisen kerran, Valjakka muistuttaa.

Oma terapeuttini neuvoi, että minun pitäisi ottaa käyttööni kännykättömiä aikoja, jolloin tekisin sellaisia asioita, joista itse nautin. Siis asioita, jotka oikeasti tuottavat mielihyvää.

Valjakan mielestä tämä on hyvä neuvo, jota kannattaa noudattaa, mutta ilman mitään Hitler- komentoa. Liian tiukat toimintaohjeet vain lisäävät ahdistusta.

Myös omaa pärjäävyyden tunnetta kannattaa yrittää vahvistaa.

– Kun tajuat, että olet selvinnyt yksin ilman muita, saat tuntumaa siihen, että vaikka välillä olet täysin riippuvainen ja avuton, olen myös välillä pätevä ja pystyvä, Valjakka sanoo.

Asiantuntija: Risto Valjakka,psykoterapian erikoispsykologi, Turku