Työelämän kovat vaatimukset ovat siirtyneet parisuhteeseenkin. Myös sängyssä mies ja nainen käyttävät valtaa. Kun molemmat tulevat puolitiehen vastaan, jo unohtunut intohimo herää uudelleen.

Seksuaaliterapeutti Sirkku Tukiainen hymähtää seksitutkimuksille, joissa väitetään suomalaisten harrastavan seksiä kaksi kertaa viikossa. Seksitutkimuksiin vastataan Tukiaisen mielestä niin kuin kuvitellaan olevan normaalia. Normaalisti kyllä joka viikko, mutta juuri viime viikko oli poikkeus. Stressiä töissä. Ja tällä viikolla oli se matka.

Sirkku Tukiainen on Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen pitkien perheterapiakoulutusten johtaja. Työkseen hän kouluttaa seksuaali- ja perheterapeutteja, mutta pitää myös omaa vastaanottoa. Tukiainen miettii asiakaskuntaansa. Fiksuja pariskuntia, joista jotkut harrastavat seksiä ainakin joka viikko. Aktien määrä vain ei kerro koko totuutta.

– Seksi voi olla nylkytystä, jossa toinen laukeaa ja toinen jää pyyhkimään kyyneleitä poskiltaan.

Verrattuna muihin

Seksitutkimusten keskiarvo on helppo lyömäase parisuhteessa, sillä seksi on niin herkkä alue, että sillä on helppo syyllistää. Naapurissa naidaan taas, kuuletko! Seksiä pari kertaa viikossa on keskiarvona yksinkertaisesti mahdoton myös siksi, että jopa kolmasosalla aikuisista ei ole seksikumppania.

– Monen elämän keskeisin murhe on, ettei kumppania löydy, Tukiainen toteaa.

Mistä esimerkiksi hyvinkoulutettu, eronnut 35-vuotias nainen löytää seksiseuraa pikkukaupungissa? Tuskin ravintolasta. Yhden yön pokat eivät kaikkia edes houkuta. Moni yksinäinen kanavoikin viettienergiansa muualle, kuten työhön tai harrastuksiin. Vaikka kumppani olisikin, hän saattaa olla ulkomaankomennuksella tai vaikkapa vankilassa. Ilmankin oppii elämään. Elämässä on niin paljon muuta.

Joutilas seksi

Seksi tarvitsee joutilaisuutta, Tukiainen sanoo. Siksi parisuhde ja seksuaalisuus voivat huonosti. Seksiä korostetaan, mutta käytännössä nykymeno ruokkii seksittömyyttä. Työelämän kovat arvot vaikuttavat parisuhteeseenkin. Kun molemmat huolehtivat urasta, lapsista, asuntovelasta ja harrastuksista, ei joutilaisuuteen jää aikaa. Terapeutit puhuvat jopa juppi-impotenssista.

Vaatimustaso on kova. Kiihkeiden lemmenleikkien tiimellyksessä molempien on lauettava ja partnerin odotetaan antavan multiorgasmeja. Tunteiden puolella ollaan yhtä kiihkeitä: syvä rakastuminen on tila, jossa halutaan olla jatkuvasti. Vähempään ei tyydytä. Seksin lisäksi seksittömyydestäkin on voitava puhua. Tosiasia on, että monet ihan tavalliset ihmiset elävät ilman seksiä. Halusivat he sitä tai eivät.

Nainen vastaan mies

Miehen ja naisen välisessä suhteessa seksistä tulee ongelma, kun toinen on aktiivinen ja toinen ei. Sirkku Tukiainen törmää vastaanotollaan yhä useammin siihen, että nainen päättää parisuhteessa kaiken seksiin liittyvän.
Kun mä en vaan halua!

– Jos mies haluaa seksiä, hänen pitää käyttäytyä, Tukiainen muotoilee nykynaisen vaatimuksia. Nainen suostuu seksiin, jos mies esimerkiksi imuroi tai ottaa muuten huomioon.

Kun entisaikojen naisia kehotettiin sulkemaan silmänsä ja ajattelemaan isänmaata, seksi on tänä päivänä kaupankäyntiä. Piilevä valtataistelu on yhä useamman parisuhteen kompastuskivi. Nainen ja mies kilpailevat vallasta päättää seksistä samalla lailla kuin muistakin asioista perheessä.

Jos nainen päättää kotona kaiken muun, tulee miehelle helposti näyttämisen tarve sängyssä. Niinpä hän käy kiinni ja työntyy sisään ilman sen kummempaa romantiikkaa. On paljon pariskuntia, joiden seksiin varattu tuokio toistuu joka kerta täsmälleen samanlaisena lähes puolen minuutin tarkkuudella. Jos toinen selvästi määrää, mitä tehdään, alkaa toinen vetäytyä. Halukin häviää. Rutiinit tappavat viimeisetkin intohimon rippeet.

Sirkku Tukiainen ehdottaa, että pariskunnat kilpailisivat määräysvallan sijasta siitä, kumpi osaa ilahduttaa toista enemmän.

Erilaiset tarpeet

Naiset ja miehet ovat erilaisia, tietää seksiterapeutti.

– Naiset kaipaavat puhetta, tunnetta, tarinaa, Sirkku Tukiainen muistuttaa.

Miehiä kuvat ja toiminta virittävät usein paljon paremmin. Esimerkiksi pornoelokuvissa naisia saattaa kyllästyttää se, mikä miehistä on kaikkein kiihottavinta. Eikö tässä ole mitään juonta. Näyttäisivät edes naamaa!

Väite, että naiset ovat romanttisempia ei pidä paikkansa. Miehen ja naisen romanttisuus vain usein näkyy eri asioissa. Naisen mielestä seksikkäät alusvaatteet kotioloissa tuntuvat monesti naurettavilta, kun taas monia miehiä ne viehättävät. Se laittaa noi mustat aina, kun se lähtee ulos! Kotona se on vaan sloggeissa. Naisten mielestä romanttista saattaa olla, kun vain tuijotellaan katkarapukoktailin yli.

Tarpeet eivät kohtaa, jos niistä ei puhuta. Eikä moni uskalla, edes omalle puolisolleen. Tukiaisen vastaanotolle tuli kerran raskaana oleva nainen miehensä kanssa. Vasta nyt selvisi, että mies ei ollut uskaltanut ehdottaa vaimolleen seksiä raskauden aikana, koska luuli sen vahingoittavan vauvaa. Nainen taas kuvitteli, ettei raskauden rumentamana kelpaa enää miehelleen.

Puolisoiden erilaisuus luo parisuhteeseen positiivista jännitystä, mutta kompromisseja täytyy tehdä. Ilman niitä ongelmat ja erot kärjistyvät entisestään.

Kritisoinnista kehumiseen

Pahimmillaan naisen vaativa puhe korostuu liikaa. Voi olla, ettei mies saa edes suunvuoroa. Tai jos hän uskaltaa sanoa jotakin, on naisen kommentti: ”Et sä noin voi ajatella.”

Pieni kunnon riita ennen seksiä voi piristää naista, mutta vie viimeisetkin halun rippeet miehestä. Miehen mielestä seksi voi pikemminkin karkottaa pikkumurheet, eikä niistä tarvitse enää jauhaa.

Sirkku Tukiaista ärsyttää suomalaisessa kulttuurissa itsepintaisesti vieläkin elävä lupa vinoilla toiselle parisuhteessa.

– On sellaisia pareja, jotka eivät taatusti kohtelisi ketään muuta niin huonosti kuin kohtelevat puolisoaan.

Tukiainen kysyy usein pariterapiassa aluksi, mitä ihmiset arvelevat, että heidän puolisonsa heissä itsessään arvostaa. Yllättäen moni ei osaa vastata. Parisuhteessa puhutaan liian vähän myönteisistä puolista toisessa.

– Tumpuloinkin suomalainen mies oppisi puhumaan tunteistaan, jos kuulisi vaimoltaan positiivisia asioita. Sängyssäkin saatetaan muuten olla ihan hiljaa, mutta älähtää välillä kuuluvasti ei! tai älä!

Lakanoiden välissä pitäisi Sirkku Tukiaisen mielestä huokailla mielihyvästä ja kutsua vaikka toista suloiseksi.

Ovi makuuhuoneeseen

Molempien on parisuhteessa tultava puolitiehen vastaan. Naisen ei ehkä tarvitse puhua ainoastaan ongelmista. Mies taas voisi ottaa huomioon naisen hellyyden ja kosketuksen tarpeen. Moni nainen haluaa kuulla jotakin somaa ennen rakastelua. Seksi tarvitsee ihan käytännössäkin kahdenkeskistä aikaa.

– Ajanvarauskirjat esiin, Sirkku Tukiainen sanoo.

Työasiat ovat tärkeitä, koska ne on merkitty kalenteriin. Jos kahdenkeskisen ajan puolison kanssa merkitsee joka torstai-iltaan kello 18–20, menosta tulee tärkeä. Tukiaista huolestuttavat pienten lasten vanhemmat, jotka jämähtävät äidin ja isin rooleihin. Aikuisten parisuhde on hänen mielestään perhettä koossa pitävä perusakseli. Siksi sillekin on varattava aikaa. Makuuhuoneeseen on hankittava ovi, jos ei sellaista ole. Ja vielä parempi, jos oven saa lukkoon.

Tukiainen kertoo pariskunnasta, joka yritti tehdä seksuaaliterapiaan kuuluvia kosketteluharjoituksia, kun talon toisessa siivessä asuva appiukko aina tassutteli kertomaan televisiossa pyörivistä ohjelmista. Ette kai te nyt vielä maata mee?

Intohimon ylläpitäminen vaatii mystisyyttä. Kahdenkeskisen ajan lisäksi on oltava molempien omaa aikaa. Ja salaperäiseksi voi aina vähän tekeytyä. Uskottomuus ei välttämättä tuhoa parisuhdetta.

– Se on usein nopein tie saada ongelma palautumaan seksiin. Sen jälkeen voidaan seksiongelmakin ratkaista, Tukiainen kertoo.

Lue lisää seksuaalisuudesta.

Vinkkejä parisuhteen parempaan seksiin

  • välttäkää valtataistelua
  • kilpailkaa siitä, kumpi ilahduttaa toista enemmän
  • puhukaa haluistanne ja tunteistanne
  • etsikää kompromisseja
  • listatkaa toistenne myönteisiä puolia
  • varatkaa kahdenkeskistä aikaa
  • huolehtikaa, että molemmilla on myös omaa aikaa
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.