Jos työpaikalla vellovat tunteet imaisevat liiaksi mukaansa, kannattaa ottaa hieman etäisyyttä ja muistuttaa itseään siitä, mitä töissä oikeastaan ollaan tekemässä.

Miten ikimaailmassa joku selviää hengissä korkeassa virassa, jossa tarvitsee puhua viisaita maailman mahtavimmille johtajille, matkustaa jatkuvasti maasta toiseen ja samalla katsella itseään lööpeistä?

Tasavallan presidentti Tarja Halonen on sanonut pyrkivänsä muistuttamaan, että presidentti Tarja Halonen on eri kuin ihminen Tarja Halonen. Työ on määritelty tehtävä ja rooli, joka jatkuu jonkun toisen hoteissa sitten, kun hän astuu siitä sivuun. Persoonana hän elää tässä roolissa mukana sen verran kuin voi, mutta sovittamista riittää.

Samaa viisautta voi työssään soveltaa kuka tahansa. Organisaatiopsykologi Pekka Järvinen kehotta sekä työntekijöitä että esimiehiä pitämään mielessä, että työpaikalla ollaan toteuttamassa jotakin tiettyä tehtävää, ei pitämässä hauskaa.

– Virkistystilaisuudet ovat tärkeitä, mutta se työnilo, jolla arjen jaksaa, syntyy onnistumisen tunteista omassa tehtävässä.

Saattaa aluksi kuulostaa tylyltä, mutta oikeastaan ajatus on helpottava. Ihmisiä ohjataan etsimään ihannetyötä, jossa olisi aina kivaa ja työkaverit mahtavia tyyppejä. Mutta onko sellaista edes olemassa?

Järvinen muistuttaa, että jo suomalaisessa kansanviisaudessa sanotaan, että jos työ herkkua olisi, niin herrathan sitä tekisi. Vaikka työ on siirtynyt pelloilta toimistoihin, siihen kuuluu edelleen myös ikäviä rutiineja.

Työstä siis saa ja pitääkin väsyä. Itsensä uuvuttaminen ei kuitenkaan ole työn tarkoitus. Jokainen ansaitsee myös onnistumisen kokemuksia. Jos tuntuu, että et enää tiedä, mistä työntekijä alkaa ja ihminen loppuu, voit selvitellä suhdettasi työhön seuraavalla yhdeksällä ajatuksella.

9 TAPAA EROTTAA JÄRKI JA TUNTEET

1. Selvitä itsellesi, mitä olet töissä tekemässä

Jokaisella työpaikalla on perustehtävä, vaikka se saattaisi joskus hämärtyä. Selvitä siis itsellesi, mitä varten kyseinen työpaikka on olemassa. Mitä siellä pitäisi saada aikaan: tyytyväinen asiakas, valtameriristeilijä vai tutkimustulos. Myös työpaikan jokaisella ryhmällä ja projektilla on oma tehtävänsä. Minkä kokonaisuuden osa olet? Mikä on sinun merkityksesi sen onnistumisessa? Työntekijällä on oikeus ymmärtää, mihin työllä pyritään ja mikä on hänen panoksensa siinä. Jos et tiedä tehtäviäsi ja niiden merkitystä, esimiehesi pitäisi osata kertoa ne sinulle.

2. Keskity olennaiseen

Kun tiedät tehtäväsi, voi keskittyä hyvällä omallatunnolla sen toteuttamiseen. Sinun ei tarvitse tehdä muiden ihmisten töitä ja halutessasi voit jättää ihmissuhdesotkut vähemmälle huomiolle. Usein saattaa riittää, että muistutat itseäsi perustehtävästäsi, kun pikkuasiat alkavat viedä aikaasi.

3. Pysähdy huomaamaan onnistumiset

Kun tiedät tehtäväsi, voit myös helpommin arvioida onnistumistasi siinä. Kun olet saanut tehtäväsi suoritetuksi tai eteenpäin, onnittele itseäsi ja levähdä. Pyydä itsellesi palautetta tehtävässä onnistumisen perusteella ja anna sitä samoin perustein muille.

4. Perustele ajatuksesi

Omissa tehtävistä selvillä oleminen auttaa myös silloin, kun joutuu pyytämään pomolta tai työkaverilta jotakin. Kun perustelet esimerkiksi uuden työtuolin tarvetta työn sujumisen kannalta etkä omista mieltymyksistäsi käsin, pyyntösi menee helpommin läpi. Myös omat näkemykset työn kehittämisestä tulevat helpommin kuulluksi, kun niistä kertoo siten, että kaikki ymmärtävät, mikä merkitys niillä on kokonaisuuden onnistumisessa.

5. Anna itsesi olla pitämättä kaikista

Työpaikalla joutuu tekemisiin monenlaisten ihmisten kanssa. Erilaiset persoonallisuudet, tavoitteet ja työtavat aiheuttavat sen, että toisten kanssa työ sujuu helposti ja toisten kanssa kaikki tuntuu vaikealta. Voit kuitenkin armahtaa itsesi, vaikka joskus toivottaisit jonkun ajatuksissasi hiiteen – kunhan et sano sitä ääneen. Pääasia on, että tulette sen verran toimeen, että työt hoituvat eteenpäin.

6. Luovu turhasta miellyttämisestä

Jos joudut työssäsi tekemään paljon päätöksiä, sinun kannattaa muistaa, että suuressa joukossa on aina niitä, jotka eivät ole päätökseen tyytyväisiä. Taivuit siis miten päin tahansa, et voi miellyttää kaikkia. Kun olet tehnyt parhaasi tehtäväsi kannalta ja perustellut mielipiteesi, et voi tehdä enempää.

7. Pura paineita, mutta älä jämähdä niihin

Monella työpaikalla työnteko unohtuu ihmissuhdesotkujen jalkoihin. Pienistä erimielisyyksistä alkaneet ongelmat ovat kärjistyneet ja ne on henkilöity työyhteisön syntipukkeihin. Parhaiten porukan henki toimii, kun päivän mittaan voidaan muutamaan kertaan rentoutua, unohtaa työ hetkeksi ja purkaa turhautumistakin – ja keskittyä sitten taas työntekoon. Jos päivän sisältö muodostuu juoruilusta ja suhteiden vatvomisesta, yhteisö on yleensä kriisissä ja voi huonosti. Ahdistusta lisää se, että kun työt jäävät tekemättä, aitoa tunnetta onnistumisesta ei synny.

8. Luo itsellesi työrooli

Työpaikalla ollaan hoitamassa työtehtäviä, ei ilmaisemassa itseä. Pidemmän päälle sinua auttaa, jos löydät sopuratkaisun siihen, milloin katsot asioita viileämmin työtehtäviesi kannalta ja milloin on tilaa ja aikaa oman persoonan ja tunteiden esiintuomiselle. Huutaminen ja toisten syyttely ei ole perusteltavissa sillä, että ”mä nyt vain olen niin impulsiivinen”. Työroolista saa myös suojaa minuudelle kiperissä tilanteissa.

9. Huolehdi levosta

Kun ajattelee työtä tehtävien kokonaisuutena, on helpompi antaa itsensä myös levätä. Järkevästi ajatellen oivallat, että jos et nuku tarpeeksi ja suo itsellesi mukavia harrastuksia tai muuta lepoa, saatat vähitellen uupua niin, että palautuminen ei enää onnistu. Silloin myös työtehtävät kärsivät. Väsymisen merkit omassa kehossa kannattaa ottaa heti tosissaan.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.