kehonkuva painonhallinta laihdutus syömishäiriöt
Kuva Shutterstock

Kauneusleikkaus tai laihduttaminen ei tuo onnea, jos koen itseni rumaksi tai lihavaksi. Mikä auttaisi?

Liian suuri takapuoli, liian pieni takapuoli, liian laiha, liian lihava... Tyytymättömyys ulkonäköön rasittaa ainakin joka toisen naisen ja joka kolmannen miehen elämää.

– Tavallisin tyytymättömyyden aihe on paino. Moni kokee, että sitä on liikaa, psykologi Monica Ålgars sanoo.

Hän on tutkinut suomalaisten aikuisten kehonkuvaa, tyytymättömyyttä omaan kehoon ja häiriintynyttä syömistä.

Monica Ålgars määrittelee kehonkuvan muotoutuvan siitä, millaisena ihminen näkee kehonsa, millaisia ajatuksia ja tunteita hän siihen liittää ja miten hän sitä kohtelee.

– Jos viihdyt kehossasi, et todennäköisesti mieti ulkonäköäsi kaiken aikaa eikä se vie energiaasi ahdistavalla tavalla. Kohtelet itseäsi hyvin: syöt, liikut ja lepäät sen verran kuin tarvitset.

Myös tunteet omaa kehoa kohtaan ovat silloin positiivisia: Nautit kehollisuudestasi, tunnet rakkautta ja ylpeyttä kehoasi kohtaan siksi, että se voi hyvin ja palvelee sinua hyvin. Et vertaile itseäsi muihin, hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Sallit itsellesi väsymyksen, nälän ja kylläisyyden tunteet sekä seksuaalisen halun ja nautinnon.

– Ylipaino, sairaudet ja vammat eivät estä nauttimasta kehollisuudesta ja pitämästä itseä hyvänä, Monica Ålgars sanoo.

Tyytymätöntä rahastetaan

Mihin sitten olemme tyytymättömiä ulkonäössämme?

– Ihan mihin tahansa. Kasvoissa tai vartalossa ei näytä olevan kohtaa, joka ei mainosten mukaan voisi olla kauniimpi tai parempi ja jota ei voisi leikellä tai muotoilla, Monica Ålgars sanoo.

Korvannipukoitakin muotoillaan uusiksi. Navalle voi tehdä kauneuskirurgisen operaation. Jotkut naiset leikkauttavat häpyhuuliaan siksi, että niistä tulisi jollain tavalla paremmat – ja ihmisestä sen myötä haluttavampi ja rakastettavampi.

Kun ihminen muokkaa ulkonäköään, taustalta löytyy usein sama toive: että olisi onnellisempi.

Hän toteaa, että kauneusteollisuus tienaa rahaa sillä, että olemme tyytymättömiä ulkonäköömme. Dieetteihin, hoitoihin, leikkauksiin ja muokkauksiin latautuu valtavasti odotuksia. Ja siten myös pettymyksiä, kun kallis hoito ei tuonutkaan onnea.

Kuvavirran vietävissä

Ulkonäölle asetetaan nykyään yhä julmempia vaatimuksia. Lisäksi kauneusihanteet alkavat olla mahdottomia saavuttaa. Mallit, joihin itseämme vertaamme, eivät ole tästä maailmasta vaan fotoshopattuja.

–Nykyisen kuvankäsittelyn aikana ulkonäön merkitys on korostunut valtavasti. Sosiaalisessa mediassa pommitamme toisiamme kuvilla. Näemme lukemattomia kasvoja ja vartaloita joka päivä. Vertailukohteita on valtavasti.

Monica Ålgars ymmärtää, että kuvaaminen on myös itseilmaisua, keino tulla nähdyksi, saada ihailua ja hyväksyntää.

–Siinä voi kuitenkin olla myös haittansa. Se ruokkii kulttuuria, jossa omaa ja toisten kehoa tarkkaillaan.

Tyytymättömyyden syy on pintaa syvemmällä itsetunnossa. Sellainenkin, joka on kaikkien mittareiden mukaan kaunis, saattaa tuntea itsensä rumaksi, jos itsetunto on nujerrettu.

– Käytämme valtavasti energiaa siihen, että rääkkäämme, soimaamme, kritisoimme omaa ja toistemme kehoa. Se heikentää itsetuntoa ja voi jopa altistaa masennukselle.

Monica Ålgars tähdentää, että on toisaalta luonnollista kiinnittää huomiota omaan olemukseensa. Itsestä kannattaa välittää ja pitää huolta. Vaatteista, meikeistä ja hyvinvoivasta kropasta voi saada paljon iloa.

– Ongelmaksi ulkonäkö muuttuu, jos siitä ajattelee jatkuvasti kielteisesti.

Laiha ja muutenkin hyvä

Tarkkailemme omaa ja toisten painoa kuin se olisi ihmisyyden mitta.

–Hoikkuuteen liitetään myös psyykkisiä ominaisuuksia: koska olet laiha, sinussa on muutakin hyvää. Työnhaussakin suositaan hoikkia.

Jos ihminen on runsaasti ylipainoinen ja se haittaa hänen elämäänsä, eikö ole luonnollista, että hän on tilanteeseen tyytymätön?

– Syyllistävä suhtautuminen ylipainoon ja ylipainon näkeminen maailman kauheimpana katastrofina lisää vain häpeää. Häpeä puolestaan voi vaikuttaa niin, että ihmiset lihovat entistä enemmän ja suhde omaan kehoon vain huononee.

Tyytymättömyys painoon voi altistaa myös syömishäiriöille, kuten bulimialle, anoreksialle tai ahmimiselle.

Jos Monica Ålgars saisi päättää, niin kukaan ei laihduttaisi.

Dieetit eivät toimi. Laihduttajista suuri osa lihoo kuurinsa jälkeen enemmän kuin olisi lihonut, ellei olisi laihduttanut.

Monica Ålgars arvostelee dieettejä siitä, että ne tuovat ulkoapäin ohjattuja sääntöjä, kieltoja ja rajoituksia. Laihduttaja ei opi kuuntelemaan kehoaan.

– Ei ole hyvä asia, jos ruoasta tulee kielletty: ei koskaan enää pullaa.

Ålgars neuvookin kiellettyjen ruokien listaamisen sijaan lisäämään hyviä aineksia lautaselle.

– Ruokavalio muuttuu terveellisemmäksi, jos ruokakaupassa kysyy: kohtelenko itseäni hyvin ja saanko hyvän olon, kun syön tätä ruokaa.

Onko läski päivä?

Mielikuva ja tuntemus omasta kehosta ei aina vastaa peilikuvaa. Esimerkiksi anoreksiaan sairastunut saattaa nähdä itsensä lihavana, vaikka olisi langanlaiha.

Joku toinen voi hävetä ylen määräin jonkin kasvojensa erityispiirrettä, jota muut eivät edes huomaa.

Monica Ålgars sanoo, että on veteen piirretty viiva, milloin on kyse lievästä tyytymättömyydestä ulkonäköön tai vakavammasta häiriöstä kehonkuvassa.

Se, miten näemme itsemme peilistä, on aina omaa tulkintaa.

– Arkipuheessa kuka tahansa saattaa sanoa, että tänään on läski päivä.

On tutkittu, että naiset, jotka ovat juuri syöneet suklaapatukan arvioivat itsensä suuremmiksi kuin ne naiset, jotka eivät ole syöneet suklaapatukkaa.

Ota käyttöön kauniit sanat

Monica Ålgars sanoo, että terveempi tapa suhtautua omaan kehoon on siirtää näkökulmaa ulkoa sisään.

–Moni on hukassa siinä, mitä keho tarvitsee: millaista liikuntaa, millaista ruokaa, millaisia nautintoja, miltä tuntuu, kun syö paljon, miltä tuntuu kun jättää syömättä kokonaan.

Kun pysähtyy kuuntelemaan kehoaan, ei ole takeita siitä, että kuulisi pelkkiä hyviä viestejä. Vastaan voi tulla monenlaista epämukavuutta.

– Tavoite on se, että omassa kehossa on mahdollisimman hyvä olla. Siihen voi vaikuttaa syömisillä, juomisilla, liikunnalla ja levolla.

Monica Ålgars neuvoo puhumaan itselle lempeästi – olet hyvä, olet riittävä – ja nauttimaan omasta kehosta. Hänen mielestään voisimme lakata arvostelemasta omaa ja toisten ulkonäköä.

– On vahingollista ihannoida hoikkuutta ja samalla paheksua lihavuutta. Näkökulman tulisi olla terveydessä ja hyvinvoinnissa.

Asiantuntija: Monica Ålgars, psykologian tohtori, tutkija, Åbo Akademin.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.