Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun kaksi perhettä yhdistyy, onni vaatii raudanlujaa tahtoa ja hermoja. Uudet tasapuolisesti kaikkia koskevat pelisäännöt kannattaa vääntää rautalangasta. Psykoterapeutti Sanna Aulankoski ratkoo lukijoidemme uus­perheiden ongelmia.

Eri säännöillä mennään

Uusperheemme on ollut kasassa jo viisi vuotta, ja kuvioon kuuluu sun, mun ja meidän lapsia. Alussa annoin periksi joistain periaatteista, joita minulla oli oman lapsen kasvatuksen suhteen, kuten tv:n katselu tai oman huoneen siivous. Nyt isommat lapset ovat kouluiässä ja pienimmät ottavat mallia heistä.

Voiko saman perheen lapsilla olla eri sääntöjä, eli voinko vaatia omaa lastani tekemään läksyt omassa huoneessa, jos toisen lapsi saa puuhastella niitä missä haluaa? Voiko toisen kasvatusperiaatteisiin puuttua, kun kyseessä ei ole biologinen lapsi? Ja miten saada selvyys yhteisten lasten kasvatuksesta, kun vanhempien lasten kasvatuksessa on jo selvää eroavaisuutta? Miten erilainen kohtelu vaikuttaa lapsiin?

Samassa taloudessa asuville on hyvä olla samat säännöt. Niiden myötä lapset kokevat tulevansa tasavertaisesti kohdelluiksi. Sääntöjen noudattaminen edellyttää kuitenkin yhtä aikaa jämäkkyyttä ja joustavuutta; onhan joskus, esimerkiksi poikkeuksellisen tilanteen tai vaikkapa luonne-erojen vuoksi, säännöistä perusteltua poiketakin. Olennaista on, että poikkeaminen ei herätä hämmennystä ja kiistaa. Ja toki sääntöjen tulee olla erilaisia eri-ikäisille.

Oma asenne ratkaisee

Kuinka kauas tulevaisuuteen pitäisi pystyä katsomaan, kun miettii, milloin uusperheestä tulee ”perhe”. Ja minkälaisia vaiheita uusperheen syntymisessä on käytävä läpi, vai onko oiko­polkuja onneen?

Vastaus riippuu siitä, mitä perheellä tarkoitetaan. Jos tarkoitetaan suhteellisen vakiintunutta, kriisit ja kuohunnat taakseen jättänyttä sosiaalista systeemiä, on syytä varautua vuosien prosessiin. Selkeitä vaiheita on vaikea erottaa, koska vaikuttavia tekijöitä on runsaasti. Uusperheet voivat olla hyvin monenlaisia.

Uusperheessä, kuten kaikissa perheissä, onnen avaimet löytyvät viime kädessä ihmisten asenteista. Hyvinvoinnin luomiseksi tarvitaan samoja taitoja kuin elämässä muutenkin; myönteistä ajattelua ja optimismia, taitoa luoda ja ylläpitää arvostavia ihmissuhteita sekä kykyä antaa anteeksi ja ratkoa ongelmia rakentavasti.

Lapsi ei hyväksy minua

Emme ole uusperhe vielä, mutta piakkoin, kunhan muutamme tyttäreni kanssa yhteen miesystäväni ja hänen kahden poikansa kanssa. Mietin jo nyt ongelmatilanteita, joita siellä mahdollisesti kohtaamme. Miesystäväni pojista vanhempi ei ole hyväksynyt minua täysin. Kun olen käymässä heidän luonaan, vanhempi pojista tuskin tervehtii. Heidän ei ole tarvinnut osallistua kotitöihin juuri ollenkaan, itse taas olen opettanut lapsiani osallistumaan niihin. Meillä ei passata kaikkea valmiiksi. Voinko vaatia poikia tekemään kotitöistä oman osuutensa vai nielenkö vain kiukkuni, jos eivät tee sitä oma-aloitteisesti? Entä kotiintuloajat ja muut pelisäännöt, kuka ne sanelee? Miesystävälläni tilanne on helpompi, koska tyttäreni ovat hyväksyneet hänet ilomielin perheeseemme alusta pitäen.”

On hienoa, että mietit tulevia tilanteita jo nyt. Uusperheeseen asettautuminen tulee olemaan haasteellista teille kaikille. Prosessi on helpompi, jos siihen on valmistauduttu.

Lapsille sopeutuminen on vaikeampaa kuin aikuisille, joutuvathan lapset tilanteeseen, jota eivät ole valinneet. On aivan normaalia, ettei poika ole vielä hyväksynyt sinua. Lapsen sopeutumiseen vaikuttaa muun muassa se, minkälainen suhde hänellä on biologisiin vanhempiinsa sekä miten ja milloin ero on tapahtunut. Anna pojalle aikaa ja rakenna suhdetta kuulostellen hänen valmiuttaan.

Tulevan perheen pelisääntöjen miettiminen on hyödyllistä. Laatikaa lista odotettavissa olevista ristiriitatilanteista ja miettikää, miten toimitte niissä. Lasten kapinoinnista huolimatta teidän kahden on tärkeää toimia kasvatusasioissa tiiminä. Yhteisymmärrys kasvatusperiaatteista on hyödyksi myös parisuhteelle — ja hyvä parisuhde on toimivan perheen kulmakivi niin ydin- kuin uusperheessä.

Paljon hyvääkin

Onko uusperheessä mitään hyvää? Kun ydinperhe hajoaa, edessä näyttää olevan vain ongelmia ja huonoja vaihtoehtoja. Vaikeuksista ja ongelmista puhutaan, mutta onko uusperhe-elämässä nähtävissä jotain positiivista sen jälkeen, kun uuden pariskunnan kiihkein rakastumisvaihe muuttuu arjeksi?

Jos uusperheen haasteisiin ei kompastuta, voidaan päästä iloitsemaan ison perheen hyvistä puolista. On hyvä muistaa, että uuden perheen keskiössä on uusi  pari­suhde; onhan tilanteeseen päädytty paremman parisuhteen toivossa. Kun toiveista osataan tehdä totta, pääsevät myös lapset hyötymään aikuisten lisääntyneestä hyvinvoinnista. Laajentunut sosiaalinen verkosto voi antaa myös tukea, kokemuksia ja näkökulmia elämään.

Aina napit vastakkain

Meillä on ollut tämä uusiokokoonpano saman katon alla 2 vuotta. Tyttö on 14 eli pahimmassa murkussaan. Mies ja minun tyttäreni ovat jatkuvasti napit vastakkain, tytön on mahdotonta hyväksyä miestä. Mies on valitettavasti mennyt mukaan lapsen kiukkuiluihin vastaamalla samalla mitalla ja tilanne on vain mennyt hullummaksi. Kodin ilmapiiri ei ole normaali. Onko ainoa vaihtoehto muuttaa erilleen?

Voitte helpottaa tilannetta. Se edellyttää kuitenkin, että saat miehesi mukaan suunnitelmaan.

Toistuvista yhteenotoista huolimatta tyttäresi ja miehesi suhteessa on varmaan myös rauhallisempia hetkiä. Kiinnittäkää huomionne niihin. Pitäkää päiväkirjaa hyvistä hetkistä ja analysoikaa, mitkä tekijät — aika, paikka, muiden ihmisten toiminta, ulkoiset olosuhteet — liittyvät niihin. Näitä tekijöitä lisäämällä voitte edistää rauhanomaisen elon määrää kodissanne.

Pohtikaa yhdessä, mitä hyvä arki teille merkitsee. Kuunnelkaa huolella myös tyttärenne ajatukset asiasta. Murrosikäisen kapinointia voi vähentää se, että hänelle annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi ja samalla ikään kuin aikuisena kohdelluksi — olkoonkin, että te aikuisina vielä viime kädessä määritätte rajat hänen toiveilleen. Voitte tehdä ideoinnin joko keskenänne tai terapeutin johdolla.

Kaipaan omaa tilaa

Olen nelikymppinen uusperheen äitihahmo. Perheessämme on minun 8 v, meidän 4 v ja mieheni 19 v ja 17 v lapset. Olemme asuneet yhdessä 4 vuotta, ja sitä ennen kolmen lapsen kanssa parisen vuotta. Ongelmana on alusta alkaen ollut se, etten minä saa osallistua isojen lasten elämään millään tavalla, sillä mieheni on sitä mieltä, että olen liian ankara heille. Olen itse puhunut yhteisen kasvatuksen puolesta ja yhteisten periaatteiden muotoilemisesta, mutta mieheni on ollut vastaan.

Olen kiukutellut asiasta välillä niin, että mieheni on ajatellut minun olevan tosi huono isojen lasten kasvattaja, kun määräilen heitä kovalla äänellä seinän takaa. Näin siksi, etten saa mennä kasvotusten kertomaan meidän talon säännöistä ja asioista. Suhteeni heihin on hyvin etäinen enkä hirveästi enää juttele kasvotusten heille eivätkä he minulle.

Tällä hetkellä suuri ongelma koskee asuntomme tilajakaumaa: vanhimmalla lapsella on asuntomme suurin huone. Me muut asumme nyt niin pienessä tilassa, että oloni tuntuu usein ahtaalta. Mieheni on sitä mieltä, että vanhin lapsi tarvitsee eniten omaa rauhaa. Minulla ja miehelläni ei ole lainkaan omaa huonetta, ja kärsin ihan hirveästi tästä järjestelystä. Vanhin lapsi on lisäksi erityislapsi, ja hänen kotoamuuttonsa voi kestää melko pitkään. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa usein, mutta hän ei muuta mieltään. Mitä voin tehdä, jos mitään?

Olet oikeassa yhteisten kasvatusperiaatteiden merkityksestä perheen hyvinvoinnille. Tilakysymys kuvastaa konkreettisesti perheenne valtasuhteiden vääristymiä ja puuttuvia pelisääntöjä; miehesi on antanut vanhimmalle lapselleen liikaa valtaa, ettekä te pariskuntana pysty vetämään yhtä köyttä.

Teidän tulisi nyt kyetä jättämään keskinäinen valtataistelunne ja keskittyä miettimään tilannetta parisuhteen ja perheen hyvinvoinnin kannalta. Kuten todettu, hyvä parisuhde ei ole tärkeä vain vanhempien, vaan myös lasten onnellisuuden kannalta. Parisuhteen vaaliminen puolestaan edellyttää niin aikaa, tilaa kuin molemminpuolista motivaatiota.

Olet pyrkinyt keskustelemaan asiasta miehesi kanssa — toistaiseksi tuloksetta. Kannustan sinua kuitenkin vielä jatkamaan. Pyri nyt saamaan miehesi pohtimaan ennen kaikkea keskinäistä suhdettanne. Jos et yksin saa miestäsi ymmärtämään muutoksen tarvetta, voisi pariterapia olla avuksi.

Asiantuntijana psykologi ja psykotrapeutti Sanna Aulankoski

Lue lisää kuinka neuvotella järkevästi.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.