Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun kaksi perhettä yhdistyy, onni vaatii raudanlujaa tahtoa ja hermoja. Uudet tasapuolisesti kaikkia koskevat pelisäännöt kannattaa vääntää rautalangasta. Psykoterapeutti Sanna Aulankoski ratkoo lukijoidemme uus­perheiden ongelmia.

Eri säännöillä mennään

Uusperheemme on ollut kasassa jo viisi vuotta, ja kuvioon kuuluu sun, mun ja meidän lapsia. Alussa annoin periksi joistain periaatteista, joita minulla oli oman lapsen kasvatuksen suhteen, kuten tv:n katselu tai oman huoneen siivous. Nyt isommat lapset ovat kouluiässä ja pienimmät ottavat mallia heistä.

Voiko saman perheen lapsilla olla eri sääntöjä, eli voinko vaatia omaa lastani tekemään läksyt omassa huoneessa, jos toisen lapsi saa puuhastella niitä missä haluaa? Voiko toisen kasvatusperiaatteisiin puuttua, kun kyseessä ei ole biologinen lapsi? Ja miten saada selvyys yhteisten lasten kasvatuksesta, kun vanhempien lasten kasvatuksessa on jo selvää eroavaisuutta? Miten erilainen kohtelu vaikuttaa lapsiin?

Samassa taloudessa asuville on hyvä olla samat säännöt. Niiden myötä lapset kokevat tulevansa tasavertaisesti kohdelluiksi. Sääntöjen noudattaminen edellyttää kuitenkin yhtä aikaa jämäkkyyttä ja joustavuutta; onhan joskus, esimerkiksi poikkeuksellisen tilanteen tai vaikkapa luonne-erojen vuoksi, säännöistä perusteltua poiketakin. Olennaista on, että poikkeaminen ei herätä hämmennystä ja kiistaa. Ja toki sääntöjen tulee olla erilaisia eri-ikäisille.

Oma asenne ratkaisee

Kuinka kauas tulevaisuuteen pitäisi pystyä katsomaan, kun miettii, milloin uusperheestä tulee ”perhe”. Ja minkälaisia vaiheita uusperheen syntymisessä on käytävä läpi, vai onko oiko­polkuja onneen?

Vastaus riippuu siitä, mitä perheellä tarkoitetaan. Jos tarkoitetaan suhteellisen vakiintunutta, kriisit ja kuohunnat taakseen jättänyttä sosiaalista systeemiä, on syytä varautua vuosien prosessiin. Selkeitä vaiheita on vaikea erottaa, koska vaikuttavia tekijöitä on runsaasti. Uusperheet voivat olla hyvin monenlaisia.

Uusperheessä, kuten kaikissa perheissä, onnen avaimet löytyvät viime kädessä ihmisten asenteista. Hyvinvoinnin luomiseksi tarvitaan samoja taitoja kuin elämässä muutenkin; myönteistä ajattelua ja optimismia, taitoa luoda ja ylläpitää arvostavia ihmissuhteita sekä kykyä antaa anteeksi ja ratkoa ongelmia rakentavasti.

Lapsi ei hyväksy minua

Emme ole uusperhe vielä, mutta piakkoin, kunhan muutamme tyttäreni kanssa yhteen miesystäväni ja hänen kahden poikansa kanssa. Mietin jo nyt ongelmatilanteita, joita siellä mahdollisesti kohtaamme. Miesystäväni pojista vanhempi ei ole hyväksynyt minua täysin. Kun olen käymässä heidän luonaan, vanhempi pojista tuskin tervehtii. Heidän ei ole tarvinnut osallistua kotitöihin juuri ollenkaan, itse taas olen opettanut lapsiani osallistumaan niihin. Meillä ei passata kaikkea valmiiksi. Voinko vaatia poikia tekemään kotitöistä oman osuutensa vai nielenkö vain kiukkuni, jos eivät tee sitä oma-aloitteisesti? Entä kotiintuloajat ja muut pelisäännöt, kuka ne sanelee? Miesystävälläni tilanne on helpompi, koska tyttäreni ovat hyväksyneet hänet ilomielin perheeseemme alusta pitäen.”

On hienoa, että mietit tulevia tilanteita jo nyt. Uusperheeseen asettautuminen tulee olemaan haasteellista teille kaikille. Prosessi on helpompi, jos siihen on valmistauduttu.

Lapsille sopeutuminen on vaikeampaa kuin aikuisille, joutuvathan lapset tilanteeseen, jota eivät ole valinneet. On aivan normaalia, ettei poika ole vielä hyväksynyt sinua. Lapsen sopeutumiseen vaikuttaa muun muassa se, minkälainen suhde hänellä on biologisiin vanhempiinsa sekä miten ja milloin ero on tapahtunut. Anna pojalle aikaa ja rakenna suhdetta kuulostellen hänen valmiuttaan.

Tulevan perheen pelisääntöjen miettiminen on hyödyllistä. Laatikaa lista odotettavissa olevista ristiriitatilanteista ja miettikää, miten toimitte niissä. Lasten kapinoinnista huolimatta teidän kahden on tärkeää toimia kasvatusasioissa tiiminä. Yhteisymmärrys kasvatusperiaatteista on hyödyksi myös parisuhteelle — ja hyvä parisuhde on toimivan perheen kulmakivi niin ydin- kuin uusperheessä.

Paljon hyvääkin

Onko uusperheessä mitään hyvää? Kun ydinperhe hajoaa, edessä näyttää olevan vain ongelmia ja huonoja vaihtoehtoja. Vaikeuksista ja ongelmista puhutaan, mutta onko uusperhe-elämässä nähtävissä jotain positiivista sen jälkeen, kun uuden pariskunnan kiihkein rakastumisvaihe muuttuu arjeksi?

Jos uusperheen haasteisiin ei kompastuta, voidaan päästä iloitsemaan ison perheen hyvistä puolista. On hyvä muistaa, että uuden perheen keskiössä on uusi  pari­suhde; onhan tilanteeseen päädytty paremman parisuhteen toivossa. Kun toiveista osataan tehdä totta, pääsevät myös lapset hyötymään aikuisten lisääntyneestä hyvinvoinnista. Laajentunut sosiaalinen verkosto voi antaa myös tukea, kokemuksia ja näkökulmia elämään.

Aina napit vastakkain

Meillä on ollut tämä uusiokokoonpano saman katon alla 2 vuotta. Tyttö on 14 eli pahimmassa murkussaan. Mies ja minun tyttäreni ovat jatkuvasti napit vastakkain, tytön on mahdotonta hyväksyä miestä. Mies on valitettavasti mennyt mukaan lapsen kiukkuiluihin vastaamalla samalla mitalla ja tilanne on vain mennyt hullummaksi. Kodin ilmapiiri ei ole normaali. Onko ainoa vaihtoehto muuttaa erilleen?

Voitte helpottaa tilannetta. Se edellyttää kuitenkin, että saat miehesi mukaan suunnitelmaan.

Toistuvista yhteenotoista huolimatta tyttäresi ja miehesi suhteessa on varmaan myös rauhallisempia hetkiä. Kiinnittäkää huomionne niihin. Pitäkää päiväkirjaa hyvistä hetkistä ja analysoikaa, mitkä tekijät — aika, paikka, muiden ihmisten toiminta, ulkoiset olosuhteet — liittyvät niihin. Näitä tekijöitä lisäämällä voitte edistää rauhanomaisen elon määrää kodissanne.

Pohtikaa yhdessä, mitä hyvä arki teille merkitsee. Kuunnelkaa huolella myös tyttärenne ajatukset asiasta. Murrosikäisen kapinointia voi vähentää se, että hänelle annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi ja samalla ikään kuin aikuisena kohdelluksi — olkoonkin, että te aikuisina vielä viime kädessä määritätte rajat hänen toiveilleen. Voitte tehdä ideoinnin joko keskenänne tai terapeutin johdolla.

Kaipaan omaa tilaa

Olen nelikymppinen uusperheen äitihahmo. Perheessämme on minun 8 v, meidän 4 v ja mieheni 19 v ja 17 v lapset. Olemme asuneet yhdessä 4 vuotta, ja sitä ennen kolmen lapsen kanssa parisen vuotta. Ongelmana on alusta alkaen ollut se, etten minä saa osallistua isojen lasten elämään millään tavalla, sillä mieheni on sitä mieltä, että olen liian ankara heille. Olen itse puhunut yhteisen kasvatuksen puolesta ja yhteisten periaatteiden muotoilemisesta, mutta mieheni on ollut vastaan.

Olen kiukutellut asiasta välillä niin, että mieheni on ajatellut minun olevan tosi huono isojen lasten kasvattaja, kun määräilen heitä kovalla äänellä seinän takaa. Näin siksi, etten saa mennä kasvotusten kertomaan meidän talon säännöistä ja asioista. Suhteeni heihin on hyvin etäinen enkä hirveästi enää juttele kasvotusten heille eivätkä he minulle.

Tällä hetkellä suuri ongelma koskee asuntomme tilajakaumaa: vanhimmalla lapsella on asuntomme suurin huone. Me muut asumme nyt niin pienessä tilassa, että oloni tuntuu usein ahtaalta. Mieheni on sitä mieltä, että vanhin lapsi tarvitsee eniten omaa rauhaa. Minulla ja miehelläni ei ole lainkaan omaa huonetta, ja kärsin ihan hirveästi tästä järjestelystä. Vanhin lapsi on lisäksi erityislapsi, ja hänen kotoamuuttonsa voi kestää melko pitkään. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa usein, mutta hän ei muuta mieltään. Mitä voin tehdä, jos mitään?

Olet oikeassa yhteisten kasvatusperiaatteiden merkityksestä perheen hyvinvoinnille. Tilakysymys kuvastaa konkreettisesti perheenne valtasuhteiden vääristymiä ja puuttuvia pelisääntöjä; miehesi on antanut vanhimmalle lapselleen liikaa valtaa, ettekä te pariskuntana pysty vetämään yhtä köyttä.

Teidän tulisi nyt kyetä jättämään keskinäinen valtataistelunne ja keskittyä miettimään tilannetta parisuhteen ja perheen hyvinvoinnin kannalta. Kuten todettu, hyvä parisuhde ei ole tärkeä vain vanhempien, vaan myös lasten onnellisuuden kannalta. Parisuhteen vaaliminen puolestaan edellyttää niin aikaa, tilaa kuin molemminpuolista motivaatiota.

Olet pyrkinyt keskustelemaan asiasta miehesi kanssa — toistaiseksi tuloksetta. Kannustan sinua kuitenkin vielä jatkamaan. Pyri nyt saamaan miehesi pohtimaan ennen kaikkea keskinäistä suhdettanne. Jos et yksin saa miestäsi ymmärtämään muutoksen tarvetta, voisi pariterapia olla avuksi.

Asiantuntijana psykologi ja psykotrapeutti Sanna Aulankoski

Lue lisää kuinka neuvotella järkevästi.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.