Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Ihminen oppii valehtelun alkeet jo muutaman vuoden ikäisenä, jolloin alkaa tulla tietoiseksi omasta itsestään ja vaikutuksestaan muihin. Valehteleminen loukkaa, mutta onko totuuden torvikaan aina vilpitön?

Huijaamista ja manipuloimista tutkineen Psykiatrisen Vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman mukaan valheeseen sisältyy ihmismieliä ikuisesti vaivannut hyvän ja pahan ristiriita. Toisaalta valehtelu on tuomittava ja pahamaineinen asia, toisaalta kyky valehdella on myös osa ihmisen sosiaalisuutta.

–Tärkeintä lienee tarkoitus. Jos ohitsesi juoksee verta vuotava mies, joka kääntyy kulmasta vasemmalle ja heti perässä tulee toinen mies verinen veitsi kädessään kysyen, kumpaan suuntaan pakenija juoksi, niin silminnäkijä, joka ei sanoisi, että oikealle, toimisi varmasti moraalittomasti, vaikka valehteleekin.

– Itseään suoraluontoisena pitävä totuuden puhuja, joka aloittaa: älä nyt vaan loukkaannu, mutta… on joko salailkeä tai sosiaalisesti poikkeuksellisen kyvytön, vaikka puhuisikin totta. Eihän loukkaantumista voi säädellä kehotuksilla.

Koska valhe on tuomittavaa, se on Lauerman mukaan usein myös taitava verhoutuja. Hyvän ja pahan vedenjakajalla kulkee esimerkiksi kohteliaisuus, joka kääntyy lipevyydeksi ja mielistelyksi.

– Myös liioittelu voi olla eräs valehtelun muoto. Usein valhe kätkeytyy juoruiluun tai oveliin sivulauseisiin.

Sairasta vai normaalia?

Normaalin tai patologisen rajaa on Hannu Lauerman mukaan valehtelulle vaikea vetää.

– Ilmiselvästi epätotta puhuu esimerkiksi ihminen, joka potee muistikatkoksia ja alkaa täyttää muistinsa aukkoja fantasialla. Hän ei kuitenkaan valehtele tietoisesti. Sen sijaan ihminen, jota kansakielellä usein sanotaan patologiseksi valehtelijaksi saattaa yksinkertaisesti olla vain asosiaalinen persoona, huijari, joka tavoittelee omaa etuaan muiden kustannuksella.

Huijarikin voi Lauerman mukaan kuitenkin ylittää sairauden rajan, jos valehtelu on hänelle pakonomaista tai jos se palvelee hänen sisäistä tasapainoaan niin, että vaihtoehtoja ei ole.

– Huijari ei aina suoraan tavoittele omaa etuaan. Hän saattaa olla taitava satuilija, joka kertoo pikkuviihdyttäviä valheita ihan vain siksi, että elämä olisi värikkäämpää ja hauskempaa.

Tällainen ihminen voi mennä vielä pidemmälle ja heittäytyä erilaisiin rooleihin. Hän on milloin lääkäri, poliisi tai jotakin muuta omasta mielestään jännittävää. Hän voi myös heittäytyä sairaaksi, kertoa vaikkapa työkavereilleen sairastavansa syöpää saadakseen siten sääliä ja omanlaistaan arvostusta.

Parin oikea ja väärä

Valehtelun rajat vedetään muun muassa parisuhteessa. Suuri osa säännöistä on pariterapeutti, psykologi Pirjo Vesterisen mukaan niin sanotun hiljaisen tiedon alueella.

– Jokaiseen suhteeseen muodostuu elämisen mukana oma tapa toimia ja reagoida. Usein sitä säätelee suhteen oma arvomaailma ja sisäiset pelisäännöt, joita pari ei itsekään aina tiedosta ja joita ulkopuolelta on aika vaikea mennä suoralta kädeltä määrittelemään, arvottamaan tai muuttamaan. Oikean ja väärän vedenjakaja kulkee parisuhteen sisällä.

Jos hiljaisen tiedon virtaan tulee suma, edessä lienee kriisin paikka. Näin voi Vesterisen mukaan käydä, jos jommankumman puolison tunne siitä, ettei tarvitse olla huolissaan alkaa jumittaa. Jos siis toisesta alkaa tuntua siltä, että jokin on nyt kaatamassa tätä suhdetta, toisen kannattaa kunnioittaa tunnetta, jos haluaa säilyttää suhteen.

Usein epävarmuuden takana on suhteeseen tullut epärehellisyys, salaisuus tai vieraus, jonka toinen aavistaa. Parisuhde ei Vesterisen mukaan pitkään kestä valhetta, mutta iso kysymys on myös se, kestääkö se totuutta. Pettäjä saattaa sanoa valehtelevansa, koska haluaa säästää toista totuudelta, mutta yhtä hyvin hän voisi kysyä, kestääkö itsekään totuutta.

Totuus putsaa pöydän

Parisuhteen käännekohdat ovat usein niitä, joista sanotaan, että asiat puhutaan halki tai nostetaan kissa pöydälle. Usein huomataan, että totuus parantaa ja tervehdyttää. Näin käy, vaikka kriisi johtaisi eroonkin.

– Saattaa olla, että kumppanit joutuvat hyväksymään toisissaan piirteitä, joita eivät ole aiemmin lainkaan tunnistaneet. Usein löytäminen on ilo. On lopultakin suuri onni saada rakastaa toista juuri sellaisena, kuin hän on; voida huomata, että juuri siksi rakastan, että tuo toinen on juuri tuollainen omituisuuksineen ja heikkouksineen.

– Sitä varten ei tarvita parisuhdetta, että voisi rakastaa ihmistä, joka on hyvä ja ihana, vaan sitä varten, että voi antaa rakkautta, rakastaa toinen toistaan inhimillisinä ja epätäydellisinä ja kasvaa yhdessä. Parhaimmillaan parisuhteessa elää ja kasvaa keskinäinen luottamus. Luottamuksen ilmapiiri turvaa oikeutta olla rehellinen, sitä ettei tarvitse valehdella eikä esittää muuta kuin on.

Pirjo Vesterinen kehottaa pareja aika ajoin tarkistamaan suhteensa pelisääntöjä. Kannattaa pohtia yhdessä, mitä oikeastaan sisältää meidän hiljainen tietomme, mitä pidämme tärkeänä, mitä arvostamme eniten. Useimmiten ykkösasiaksi nousee luottamus.

Vesterinen muistuttaa, että valehtelemista voi olla myös vaikeneminen ja kertoo tutun tarinan vaarista, joka vasta vanhana kertoi harmissaan, ettei olisi halunnut vaimon voitelevan leipää ala- vaan yläpuolelta.

Satuilu ei ole valhetta

Jos viisivuotias kertoo, miten hyppäsi parvekkeelta omenapuuhun kuin orava, pitääkö satuilu lopettaa heti, pitääkö olla huolissaan? Onko lapsesta tulossa mahdollinen patologinen valehtelija?

– Tuskin, sanoo psykologi Vesa Nevalainen.

– Vaikka lapsi aikuisten kielellä valehtelee, hän ei vielä oikeasti ole tietoinen toden ja valheen rajasta. Mielikuvituksen lento kuuluu 5–7-vuotiaan kehitykseen ja menee useimmiten aikanaan ohi. Lapsi kokeilee jutuillaan toden ja epätoden rajaa.


Satuilusta ei pidä rankaista, mutta jos oikein hurjaksi menee, aikuisen ei ehkä kannata rohkaista tarinaniskijää, sillä lapsesta ei myöskään saa tehdä aikuisten marakattia. Aikuinen antaa Nevalaisen mukaan mallin rehellisyydestä ja siitä, missä raja kulkee. Ei siis pidä nauraa, jos lapsen pelleily ei enää naurata, vaan kääntää ystävällisesti ja lasta nolaamatta huomio muualle.

– Tärkein oppi lapselle on aikuisen esimerkki. Jos aikuinen on itse rehellinen tunteissaan, lapsikin oppii, että rehellisyys kannattaa ja tuottaa hyvää. Jos lapsi taas oppii saamaan hyväksyntää ja selviytymään enempi valheen kuin toden avulla, hänellä voi aikuisena olla pitkä tie oppia pois vääristä selviytymiskeinoista.

Lapsi saattaa Nevalaisen mukaan oppia laskettamaan myös tietoista ja toista vahingoittavaa valhetta, jos hän elää perheessä, missä totuudellisuutta ei ylipäätään arvosteta ja valheen avulla tuntuu selviytyvän paremmin kuin totuudella.

Valheen lyhyet jäljet

Onko valheella kuitenkin lopulta lyhyet jäljet? Hannu Lauerman mielestä useimmiten on, ja pidemmällekin kantaneet jäljet johtavat lopulta umpikujaan.

– Valehtelijalla on paljon pelissä, sillä luotettavuus on tärkeä inhimillinen voimavara ja ihmisen olennainen keino rakentaa yhteiskuntaa. Tästä kertoo toinenkin sananlasku: Joka kerran keksitään, sitä aina epäillään.

Parisuhteessa valhe kantaa Pirjo Vesterisen mukaan huonosti. Hyvääkin tarkoittava ja toisen säästämiseksi tekaistu valhe jää ainakin sen osapuolen taakaksi, joka on pettänyt. Pitkään jatkunut valhe johtaa todennäköisesti parisuhteen peruspylväitten romahtamiseen. Joskus uusi alku on perusteellisen mylläkän jälkeen mahdollinen, joskus petos menee niin ytimiin, ettei uutta pohjaa yhteiselolle enää löydy.

Tuhoisimmat jäljet saattavat Vesa Nevalaisen mielestä saada aikaa valheet, jotka on kerrottu lapselle. Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään.

 

Jos valehtelet...

  • mieti, miksi teet niin. Säälistä, hyötyäksesi, peitelläksesi...
  • punnitse, kannattaako luottamus rikkoa. Maksat siitä pitkään.
  • muista, että myös salassa pysynyt valhe voi tuhota ihmissuhteen.
  • lapselle, lapsi voi oppia valehtelijaksi. Käytösmallit siirtyvät helposti.
  • muista, että valhe ei toimi totuuden vaihtoehtona, vaikka totuus sattuisikin.
Vierailija

Valheen monet kasvot

Valheessa on ikävä elää. Tiedän, että puolisoni valehtee mm. raha-asioista minulle ja on jäänyt siitä kiinni, mutta silti hän pitää tarinastaan kiinni haukkuen minua siitä kuinka voin epäillä häntä. Ongelma on siinä, että kohta meidän kaikkien luottotiedot ovat menneet ja koti lähtee alta vain sen takia, että hän päätti joskus elää valheessa, eikä pysty tunnustamaan sitä. Minä valvon ja mietin mitä tehdä, eikä hänkään voi hyvin, mutta silti en saa häntä myöntämään. Ja haluan hänen myöntävän...
Lue kommentti
Vierailija

Valheen monet kasvot

Tapasin henkilön, joka joka päivä päästi ainakin yhden valheen. Ensin en pitänyt sitä minään, ajattelin miehen olevan vain rehvakas. Mies aloitti jo samana päivänä jolloin tutustuimme. Kun valheet eivät koskaan toteutuneet ja niitä tuli lisää ja lisää alkoi minulla mitta täyttyä. Valheet oli niin isoja, että odotin niiden loppuvan, ja miehen ymmärtävän itse, että ei mene vastapuolelle läpi. En ollut koskaan tavannut vastaavaa, (mytomania), patologista valehtelijaa. Kun sitten kerran nostin...
Lue kommentti
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.