Ihminen oppii valehtelun alkeet jo muutaman vuoden ikäisenä, jolloin alkaa tulla tietoiseksi omasta itsestään ja vaikutuksestaan muihin. Valehteleminen loukkaa, mutta onko totuuden torvikaan aina vilpitön?

Huijaamista ja manipuloimista tutkineen Psykiatrisen Vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman mukaan valheeseen sisältyy ihmismieliä ikuisesti vaivannut hyvän ja pahan ristiriita. Toisaalta valehtelu on tuomittava ja pahamaineinen asia, toisaalta kyky valehdella on myös osa ihmisen sosiaalisuutta.

–Tärkeintä lienee tarkoitus. Jos ohitsesi juoksee verta vuotava mies, joka kääntyy kulmasta vasemmalle ja heti perässä tulee toinen mies verinen veitsi kädessään kysyen, kumpaan suuntaan pakenija juoksi, niin silminnäkijä, joka ei sanoisi, että oikealle, toimisi varmasti moraalittomasti, vaikka valehteleekin.

– Itseään suoraluontoisena pitävä totuuden puhuja, joka aloittaa: älä nyt vaan loukkaannu, mutta… on joko salailkeä tai sosiaalisesti poikkeuksellisen kyvytön, vaikka puhuisikin totta. Eihän loukkaantumista voi säädellä kehotuksilla.

Koska valhe on tuomittavaa, se on Lauerman mukaan usein myös taitava verhoutuja. Hyvän ja pahan vedenjakajalla kulkee esimerkiksi kohteliaisuus, joka kääntyy lipevyydeksi ja mielistelyksi.

– Myös liioittelu voi olla eräs valehtelun muoto. Usein valhe kätkeytyy juoruiluun tai oveliin sivulauseisiin.

Sairasta vai normaalia?

Normaalin tai patologisen rajaa on Hannu Lauerman mukaan valehtelulle vaikea vetää.

– Ilmiselvästi epätotta puhuu esimerkiksi ihminen, joka potee muistikatkoksia ja alkaa täyttää muistinsa aukkoja fantasialla. Hän ei kuitenkaan valehtele tietoisesti. Sen sijaan ihminen, jota kansakielellä usein sanotaan patologiseksi valehtelijaksi saattaa yksinkertaisesti olla vain asosiaalinen persoona, huijari, joka tavoittelee omaa etuaan muiden kustannuksella.

Huijarikin voi Lauerman mukaan kuitenkin ylittää sairauden rajan, jos valehtelu on hänelle pakonomaista tai jos se palvelee hänen sisäistä tasapainoaan niin, että vaihtoehtoja ei ole.

– Huijari ei aina suoraan tavoittele omaa etuaan. Hän saattaa olla taitava satuilija, joka kertoo pikkuviihdyttäviä valheita ihan vain siksi, että elämä olisi värikkäämpää ja hauskempaa.

Tällainen ihminen voi mennä vielä pidemmälle ja heittäytyä erilaisiin rooleihin. Hän on milloin lääkäri, poliisi tai jotakin muuta omasta mielestään jännittävää. Hän voi myös heittäytyä sairaaksi, kertoa vaikkapa työkavereilleen sairastavansa syöpää saadakseen siten sääliä ja omanlaistaan arvostusta.

Parin oikea ja väärä

Valehtelun rajat vedetään muun muassa parisuhteessa. Suuri osa säännöistä on pariterapeutti, psykologi Pirjo Vesterisen mukaan niin sanotun hiljaisen tiedon alueella.

– Jokaiseen suhteeseen muodostuu elämisen mukana oma tapa toimia ja reagoida. Usein sitä säätelee suhteen oma arvomaailma ja sisäiset pelisäännöt, joita pari ei itsekään aina tiedosta ja joita ulkopuolelta on aika vaikea mennä suoralta kädeltä määrittelemään, arvottamaan tai muuttamaan. Oikean ja väärän vedenjakaja kulkee parisuhteen sisällä.

Jos hiljaisen tiedon virtaan tulee suma, edessä lienee kriisin paikka. Näin voi Vesterisen mukaan käydä, jos jommankumman puolison tunne siitä, ettei tarvitse olla huolissaan alkaa jumittaa. Jos siis toisesta alkaa tuntua siltä, että jokin on nyt kaatamassa tätä suhdetta, toisen kannattaa kunnioittaa tunnetta, jos haluaa säilyttää suhteen.

Usein epävarmuuden takana on suhteeseen tullut epärehellisyys, salaisuus tai vieraus, jonka toinen aavistaa. Parisuhde ei Vesterisen mukaan pitkään kestä valhetta, mutta iso kysymys on myös se, kestääkö se totuutta. Pettäjä saattaa sanoa valehtelevansa, koska haluaa säästää toista totuudelta, mutta yhtä hyvin hän voisi kysyä, kestääkö itsekään totuutta.

Totuus putsaa pöydän

Parisuhteen käännekohdat ovat usein niitä, joista sanotaan, että asiat puhutaan halki tai nostetaan kissa pöydälle. Usein huomataan, että totuus parantaa ja tervehdyttää. Näin käy, vaikka kriisi johtaisi eroonkin.

– Saattaa olla, että kumppanit joutuvat hyväksymään toisissaan piirteitä, joita eivät ole aiemmin lainkaan tunnistaneet. Usein löytäminen on ilo. On lopultakin suuri onni saada rakastaa toista juuri sellaisena, kuin hän on; voida huomata, että juuri siksi rakastan, että tuo toinen on juuri tuollainen omituisuuksineen ja heikkouksineen.

– Sitä varten ei tarvita parisuhdetta, että voisi rakastaa ihmistä, joka on hyvä ja ihana, vaan sitä varten, että voi antaa rakkautta, rakastaa toinen toistaan inhimillisinä ja epätäydellisinä ja kasvaa yhdessä. Parhaimmillaan parisuhteessa elää ja kasvaa keskinäinen luottamus. Luottamuksen ilmapiiri turvaa oikeutta olla rehellinen, sitä ettei tarvitse valehdella eikä esittää muuta kuin on.

Pirjo Vesterinen kehottaa pareja aika ajoin tarkistamaan suhteensa pelisääntöjä. Kannattaa pohtia yhdessä, mitä oikeastaan sisältää meidän hiljainen tietomme, mitä pidämme tärkeänä, mitä arvostamme eniten. Useimmiten ykkösasiaksi nousee luottamus.

Vesterinen muistuttaa, että valehtelemista voi olla myös vaikeneminen ja kertoo tutun tarinan vaarista, joka vasta vanhana kertoi harmissaan, ettei olisi halunnut vaimon voitelevan leipää ala- vaan yläpuolelta.

Satuilu ei ole valhetta

Jos viisivuotias kertoo, miten hyppäsi parvekkeelta omenapuuhun kuin orava, pitääkö satuilu lopettaa heti, pitääkö olla huolissaan? Onko lapsesta tulossa mahdollinen patologinen valehtelija?

– Tuskin, sanoo psykologi Vesa Nevalainen.

– Vaikka lapsi aikuisten kielellä valehtelee, hän ei vielä oikeasti ole tietoinen toden ja valheen rajasta. Mielikuvituksen lento kuuluu 5–7-vuotiaan kehitykseen ja menee useimmiten aikanaan ohi. Lapsi kokeilee jutuillaan toden ja epätoden rajaa.

Satuilusta ei pidä rankaista, mutta jos oikein hurjaksi menee, aikuisen ei ehkä kannata rohkaista tarinaniskijää, sillä lapsesta ei myöskään saa tehdä aikuisten marakattia. Aikuinen antaa Nevalaisen mukaan mallin rehellisyydestä ja siitä, missä raja kulkee. Ei siis pidä nauraa, jos lapsen pelleily ei enää naurata, vaan kääntää ystävällisesti ja lasta nolaamatta huomio muualle.

– Tärkein oppi lapselle on aikuisen esimerkki. Jos aikuinen on itse rehellinen tunteissaan, lapsikin oppii, että rehellisyys kannattaa ja tuottaa hyvää. Jos lapsi taas oppii saamaan hyväksyntää ja selviytymään enempi valheen kuin toden avulla, hänellä voi aikuisena olla pitkä tie oppia pois vääristä selviytymiskeinoista.

Lapsi saattaa Nevalaisen mukaan oppia laskettamaan myös tietoista ja toista vahingoittavaa valhetta, jos hän elää perheessä, missä totuudellisuutta ei ylipäätään arvosteta ja valheen avulla tuntuu selviytyvän paremmin kuin totuudella.

Valheen lyhyet jäljet

Onko valheella kuitenkin lopulta lyhyet jäljet? Hannu Lauerman mielestä useimmiten on, ja pidemmällekin kantaneet jäljet johtavat lopulta umpikujaan.

– Valehtelijalla on paljon pelissä, sillä luotettavuus on tärkeä inhimillinen voimavara ja ihmisen olennainen keino rakentaa yhteiskuntaa. Tästä kertoo toinenkin sananlasku: Joka kerran keksitään, sitä aina epäillään.

Parisuhteessa valhe kantaa Pirjo Vesterisen mukaan huonosti. Hyvääkin tarkoittava ja toisen säästämiseksi tekaistu valhe jää ainakin sen osapuolen taakaksi, joka on pettänyt. Pitkään jatkunut valhe johtaa todennäköisesti parisuhteen peruspylväitten romahtamiseen. Joskus uusi alku on perusteellisen mylläkän jälkeen mahdollinen, joskus petos menee niin ytimiin, ettei uutta pohjaa yhteiselolle enää löydy.

Tuhoisimmat jäljet saattavat Vesa Nevalaisen mielestä saada aikaa valheet, jotka on kerrottu lapselle. Jos vanhemmat tukeutuvat valheeseen tai ”tästä ei puhuta” -asenteeseen, lapsikin oppii valehtelemaan ja olemaan luottamatta totuuteen. Sen sijaan, jos lapselle puhutaan totta, hän saa aikuisuuteen mukaansa pääoman, josta hänellä tulee olemaan paljon hyötyä. Hän oppii, että ikävistäkin asioista voi puhua ja puhuminen auttaa selviytymään.

Lue lisää syrjähypyistä.

Jos valehtelet...

  • mieti, miksi teet niin. Säälistä, hyötyäksesi, peitelläksesi...
  • punnitse, kannattaako luottamus rikkoa. Maksat siitä pitkään.
  • muista, että myös salassa pysynyt valhe voi tuhota ihmissuhteen.
  • lapselle, lapsi voi oppia valehtelijaksi. Käytösmallit siirtyvät helposti.
  • muista, että valhe ei toimi totuuden vaihtoehtona, vaikka totuus sattuisikin.
Vierailija

Valheen monet kasvot

Tapasin henkilön, joka joka päivä päästi ainakin yhden valheen. Ensin en pitänyt sitä minään, ajattelin miehen olevan vain rehvakas. Mies aloitti jo samana päivänä jolloin tutustuimme. Kun valheet eivät koskaan toteutuneet ja niitä tuli lisää ja lisää alkoi minulla mitta täyttyä. Valheet oli niin isoja, että odotin niiden loppuvan, ja miehen ymmärtävän itse, että ei mene vastapuolelle läpi. En ollut koskaan tavannut vastaavaa, (mytomania), patologista valehtelijaa. Kun sitten kerran nostin...
Lue kommentti
Vierailija

Valheen monet kasvot

Valheessa on ikävä elää. Tiedän, että puolisoni valehtee mm. raha-asioista minulle ja on jäänyt siitä kiinni, mutta silti hän pitää tarinastaan kiinni haukkuen minua siitä kuinka voin epäillä häntä. Ongelma on siinä, että kohta meidän kaikkien luottotiedot ovat menneet ja koti lähtee alta vain sen takia, että hän päätti joskus elää valheessa, eikä pysty tunnustamaan sitä. Minä valvon ja mietin mitä tehdä, eikä hänkään voi hyvin, mutta silti en saa häntä myöntämään. Ja haluan hänen myöntävän...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.