”En haaveillut vanhemmuudesta, mutta uteliaisuus voitti” – äidit ja isät kertovat, miksi halusivat lapsia
Moni empii, haluaako tai uskaltaako perustaa perheen. Rohkeat kertovat, miten päätös syntyi.
Perheen perustaminen voi olla hyppy tuntemattomaan, tai sitten sen on vain aina tiennyt sisimmässään: minusta kuuluu tulla vanhempi. Kysyimme lukijoilta, miksi he päättivät tehdä lapsia.
Olen aina tiennyt haluavani lapsia
Olen nähnyt itseni aina äitinä, ja lasten saaminen on ollut maailman luonnollisin asia. En osaa nimetä tiettyä syytä haluamiselle, niin on vain aina ollut.
Olen itse pienestä perheestä ja halusin kompensoida tilannetta. Omalla kohdallani voisin sanoa lasteni olevan elämän tarkoitus.
Tunsin, että lapset täydentävät minut.
Lapsen haluaminen on ollut ajatuksissani mukana niin kauan kuin muistan. Kaipasin jotain, mikä pitää jalat maan pinnalla.
Tunsin, että lapset täydentävät minut.
Itselläni on kolme sisarusta ja tosi perhekeskeinen suku: kaikilla on lapsia, ja lapset ovat aina olleet luontevasti mukana aikuisten jutuissa. Pidin siis jotenkin aina itsestään selvänä, että itsellänikin on toivottavasti joskus lapsia.
Vauvakuumetta ei voinut vastustaa
Iski vauvakuume: sellainen kokonaisvaltainen, ihan fyysisestikin tuntuva tunne, että sylissä on ammottava aukko, johon kuuluisi vauva. Se ei ollut mitenkään järjellä selitettävissä tai perusteltavissa oleva asia, oli vain tosi vahva tunne, että elämässä ei ole jatkossa merkitystä enkä voi olla onnellinen, jos en saa lasta.
Kun olin valmistunut opinnoistani, naimisissa ja saanut elää aikuista elämää itsekkäästi jo useamman vuoden, tunsin itseni valmiiksi elämänmuutokselle. Kun sitten annoin itselleni luvan toivoa lasta, vauvakuume nousi nopeasti: nyt heti tänne yksi vauva!
Oli vain tosi vahva tunne, että elämässä ei ole jatkossa merkitystä enkä voi olla onnellinen, jos en saa lasta.
Vauvakuume iski voimalla ja tuntui polttavan kipeältä, haikealta ja vähän pelottavalta: entä jos emme onnistukaan? Olin myös käsittämättömän kateellinen niille, joilla jo oli lapsia. Kun sitten tulinkin raskaaksi heti yrityksen alettua, olo oli aika pöllämystynyt.
Uteliaisuus voitti!
Vanhemmuus oli sellainen juttu, joka tuntui kokemisen arvoiselta. Ja onhan se, on ihanaa olla äiti!
En tainnut koskaan erityisemmin haluta äidiksi. Raskautta päätettiin yrittää lähinnä, koska eikös kolmekyppisen pitäisi haluta lapsia. Kun sitten ensimmäinen raskaus päättyi dramaattisesti leikkauspöydälle, selvisi äitiyden merkityskin. Tuli pakottava tarve tulla äidiksi ja kokea vanhemmuus.
Vaimo halusi lapsia, ja minäkin tajusin, että lapsettomuuden valinta kaduttaisi luultavasti suuresti myöhemmin. Ja niin olisi kaduttanut.
Tuntui siltä, että jos ei edes yritä, niin asia jäisi ikuisesti kaivelemaan.
Varsinaista vauvakuumetta en ole kokenut, vaan olen aina ajatellut asiaa jotenkin pitemmälle, itseäni perheellisenä. Toisenkin lapsen kohdalla toivoin ensisijaisesti sisarusta esikoiselle, en niinkään vauvaa itselleni. Ehkä se näkyy myös siinä, että olen nauttinut perhe-elämästä koko ajan enemmän, mitä isompia lapset ovat.
Iso syy oli puhdas uteliaisuus. Teki mieli saada selville, millaista olisi, jos me puolison kanssa olisimmekin äiti ja isä. Ja millainen tyyppi sieltä tulisi? Tuntui siltä, että jos ei edes yritä, niin asia jäisi ikuisesti kaivelemaan.
