Paikkani maailmassa
Rita Kostama pakeni 15-vuotiaana Ruandan kansanmurhaa. Omien lastensa murheet hän haluaa pitää mahdollisimman pieninä mahdollisimman pitkään.
Koululuokka on täynnä uteliaasti tuijottavia lapsia.
– Mitä ottaisitte mukaan, jos olisitte lähdössä matkalle? Rita Kostama, 40, kysyy lapsilta.
Tällä lauseella hän usein aloittaa kouluvierailut.
Lapset viittaavat ja vastaavat vuorotellen Ritan kysymykseen. Ottaisin mukaan rakkaimman leluni, sukkia, lämpimän takin, housut, kirjoja, kännykän, hammasharjan, matkaliput, passin!
– Me emme voineet ottaa mukaamme mitään, Rita sanoo vakavana ja osoittaa valkokankaalle heijastettua valokuvaa. Se on ilmakuva hänen kotikylästään Kivu-järven rannalta.
– Kun sota syttyi, lähdin veljeni ja veljen perheen kanssa ajamaan tätä pöllyävää hiekkatietä kohti tuntematonta. Äiti ja isä eivät voineet lähteä mukaan. Olin 15-vuotias.
Omille lapsilleen hän ei ollut kertonut läheskään kaikkea.
Rita valittiin Vuoden pakolaisnaiseksi kolme vuotta sitten, ja siitä saakka hän on kiertänyt kouluissa kertomassa, kuinka pakeni Ruandan sisällissotaa pakolaisleirille ja miten päätyi lopulta Suomeen.
Lapset kuuntelevat hiljaa, kun Rita kertoo, miltä tuntui tulla kylmään ja pimeään Suomeen ja kokea talvi ensimmäistä kertaa. Miten hän luuli helmikuussa, että kesä tuli, kun aurinko alkoi lämmittää asuntoa, mutta ulkona olikin kova pakkanen.
Mutta omille lapsilleen Jutalle, 12 ja Janitalle, 11, hän ei ollut kertonut läheskään kaikkea tätä.
