Tätäkin asiaa on tutkittu. Neurotieteilijä vastaa kutittamiseen ja kutiamiseen liittyviin kysymyksiin.
Jos joku kutittaa sinua, purskahdat yleensä nauruun. Samalla yrität kuitenkin kiemurrella pois tilanteesta. Kun yliopisto-opiskelijoilta kysyttiin, pitävätkö he kutittamisesta, noin puolet heistä vastasi ei. Silti hekin todennäköisesti nauroivat, jos joutuivat kutittamisen kohteeksi.
– Voi olla, että kutittamisen aiheuttama nauru ei ole samanlaista naurua kuin se, jonka vaikkapa hauska elokuva meissä herättää. Se on ehkä enemmänkin refleksi, sanoo neurotieteilijä Konstantina Kilteni, joka tutkii aihetta Karoliinisessa instituutissa Ruotsissa.
Kiltenin mukaan aihetta on tutkittu tieteessä vain vähän. Emme oikeastaan tiedä, miksi aivomme tulkitsevat jonkin kosketuksen kutittamiseksi tai miksi se saa meidät nauramaan. Sitäkään emme tiedä, miksi juuri kainalot ja jalkapohjat kutiavat herkimmin.
– Juuri näitä kysymyksiä aiomme tutkia.
Opittua vai ei?
Kutitus voi tarkoittaa kahdenlaista kosketusta: höyhenenkeveää sivelyä, joka aiheuttaa ihollamme kylmiä väreitä tai voimakkaampaa, tiettyihin kehon osiin kohdistuvaa kutittamista, joka saa meidät nauramaan. Kilteni on kiinnostunut nimenomaan jälkimmäisestä, jota kutsutaan tieteessä nimellä gargalesis.
Aiemmin tutkijat esittivät, että kutittaminen saisi meidät nauramaan, koska olemme oppineet siihen lapsuudessamme. Onhan kutittaminen usein lapsen ja aikuisen välistä leikkiä.
– Tutkimuksessa koehenkilöiden reaktiot olivat kuitenkin samanlaisia, vaikka heille kerrottiin, että heitä ei kutittaisi ihminen, vaan kone. Tämä tukee ajatusta, että kutittamiseen liittyvä nauru olisi enemmän refleksi kuin puhtaasti sosiaalinen reaktio, Kilteni pohtii.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kutittaminen ei voisi saada sosiaalisia merkityksiä. Meitä kutittaa yleensä tuttu ihminen, jolloin yhteinen nauru voi vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kutittajan ja kutitettavan välillä.
Itseään ei voi kutittaa
Aivoillamme on taipumus vaimentaa viestit, jotka johtuvat kehomme omasta, tahdonalaisesta toiminnasta. Emme juuri reagoi esimerkiksi liikkeeseen tai ääniin, jotka aiheutamme itse. Kiltenin mukaan on järkevää, että aivomme suodattavat pois aistimuksia, joita osaamme ennakoida. Silloin pysymme valppaina odottamattomille ärsykkeille, jotka voivat kertoa esimerkiksi vaarasta.
- Sama pätee myös kosketukseen: emme purskahda nauruun, vaikka kuinka yrittäisimme kutittaa itseämme. Kutittaminen vaatii yllätyksen, jota meidän on mahdoton itse tuottaa, hän selittää. ◆
Asiantuntija Konstantina Kilteni apulaisprofessori, Karoliininen instituutti ja Donders-instituutti
Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä. Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta.
