Vaikeaa asiaa ei kannata paketoida tietopaketiksi vaan antaa tilaa lapsen pohdinnoille ja tunteille, neuvoo lastenpsykiatri Janna Rantala.

Kysymys
Minulla on kaksi kummityttöä, 15- ja 7-vuotiaat. Sairastan itse anoreksiaa: olen 31-vuotias ja vakavasti alipainoinen, mikä näkyy. Nuorempi kummityttöni ei vielä ymmärrä asiaa, sanoo vain, että olen laiha, mutta 15-vuotiaasta huomaa, ettei kaikki ole hyvin. Molemmat normaalipainoiset tytöt ovat minulle tärkeitä ja läheisiä ja näemme kuukausittain. Pitäisikö minun kertoa heille sairaudestani ja miten? Voinko mielestäsi olla heidän kanssaan, vaikken ole ns. esikuvallisessa kunnossa?
Kummitäti

Vastaus
Minua koskettaa, että vaikka kamppailet itse vaikean sairauden kanssa, jaksat ja haluat osallistua kummityttöjesi elämään. Perheen ulkopuoliset aikuiset ovat tosi tärkeitä lasten kasvulle, kaikessa epätäydellisyydessäänkin. Tai ehkä nimenomaan siksi!

Minua koskettaa, että vaikka kamppailet itse vaikean sairauden kanssa, jaksat ja haluat osallistua kummityttöjesi elämään.

Minusta siis kannattaa kertoa, mutta puhua ensin tyttöjen vanhempien kanssa. Miten he suhtautuvat sairauteesi, mitä he toivovat tai eivät toivo tyttöjen tietävän? Sopikaa milloin ja kuka kertoo, niin voitte yhdessä varautua lasten mahdollisiin reaktioihin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Entä mitä ja miten kertoa? Lasta hyödyttävä kertominen ei tarkoita sitä, että aikuinen kertoo lapselle miten asiat ovat, vaan lapsi kertoo aikuiselle, mitä kaikkea hänelle tulee mieleen tästä asiasta. Kertomisesta ei siis kannata rajata ”tietopakettiin”, vaan antaa tilaa pohdinnoille ja tunteille. Kannattaa edetä avoimin kysymyksin, asteittain ja lasta kuunnellen. Esimerkiksi: Oletkohan huomannut/ihmetellyt, kun olen näin laiha? Mitä olet ajatellut siitä? Miltä se on tuntunut? Oletkohan miettinyt, mistä se voisi johtua? Mitä kaikkea haluaisit kysyä minulta?

15-vuotias varmaan jo tietääkin syömishäiriöistä, mutta pienemmän lapsen kysymykset ovat yleensä hellyttävän yksinkertaisia (ja samalla todella vaikeita). Kuten: Etkö tykkää ruuasta? Tarttuuko se? Onko se minun syy? Miksi se tuli sinulle? Paranetko? Miksi et vain syö niin, että et olisi niin laiha?

Lapsen turvallisuuden tunne ei synny aikuisen kaikkitietävyydestä.

Muistathan, että ”en tiedä” on hyvä vastaus. Tai: ”En osaa sanoa – mitä itse ajattelet?” Lapsen turvallisuuden tunne ei synny aikuisen kaikkitietävyydestä vaan siitä, että epävarmuudessakin aikuinen pysyy lapsen edessä tyynenä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Me kaikki mokaamme, sairastumme, joudumme ylivoimaisiin tilanteisiin. On suuri lahja antaa lapsen nähdä, että tällaista elämä on, mutta sitä ei tarvitse kestää yksin. Apua saa hakea. Vaikeuksien keskelläkin voi olla tärkeitä ja nautinnollisia hetkiä. Sairauksia ei tarvitse hävetä tai väistää, eikä niistä tarvitse vaieta. Sekin on esikuvallisuutta.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

KYSY JANNALTA

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Sisältö jatkuu mainoksen alla