Elsa Heiko kipuili pitkään raskauden ja synnytyksen tuomia muutoksia vartalossaan. Yllättävä kokemus opetti katsomaan omaa kehoa hyväksyvämmin.

Vuorokausi synnytyksen jälkeen katselen uutta äitiminääni synnytysosaston suihkuhuoneen kokovartalopeilistä. Viime kuukaudet olen ihaillut pinkeää raskausvatsaani, mutta nyt peilistä heijastuu lähes yhtä iso mutta selkeästi pehmeämpi vatsa, jota koristaa pystysuora hätäsektioarpi kahdeksantoista metallin värisen tikin kera. Jo ennestään isot rintani ovat muuttuneet yhdessä yössä kipeiksi maitoa tihkuviksi meloneiksi. Vartaloni tuntuu täysin vieraalta.

Ylläni on sairaalan vihreä yöpuku. Värikoodattu kolttukin ahdistaa, sillä synnytysosastolla vihreä tarkoittaa isoa kokoa.

Tuntuu kuin kaikki muut äidit kulkisivat käytävillä vaaleanpunainen, pienemmästä koosta kertova trikoopötkö päällään. Minäkin haluaisin kuulua pinkkiin jengiin enkä tuntea oloani yhtä valtavaksi kuin ennen synnytystä.

Kotiin palattuani vauva-arki vie mennessään, mutta kehossani olen lähes yhtä hämmentynyt kuin viimeksi murrosiässä.

Olen kuitenkin jo 29-vuotias aikuinen nainen. Yritän ajatella faktoja: tilastojen mukaan Suomeen syntyy vuosittain yli 50 000 vauvaa, joten meitä synnyttäneitä naisiakin on lähes saman verran.

En voi olla ainoa, johon raskaus on jättänyt jälkensä, mutta missä kohtalotoverini ovat?

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuoden päästä lapseni syntymästä peilistä katselee nainen, jonka vyötärön tilalla on edelleen pullea vatsa, iso punainen sektioarpi ja arven yläpuolella kaksi isoa tyhjäksi syötyä rintaa.

Lapsen nukkumaanmenon jälkeen surffailen perheblogista toiseen ja luen kymmeniä synnytyskertomuksia. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita raskauden ja synnytyksen jälkeisistä muutoksista kehossaan. Onko muiden vatsa muka palautunut entiselleen? Saivatko muut pitää omat rintansa?

Äitikavereideni kanssa jutut pyörivät usein vauvan ympärillä, ja neuvolassa tuntuu pinnalliselle puhua itsestään, kun sylissä on maailman ihanin vauva. Ehkä vartaloni vielä palautuu, yritän ajatella positiivisesti. Jospa rinnat ja vyötärö löytävät tutut muotonsa ajan kanssa.

Painoni laskee reilusti lapsen rintaruokinnan myötä, ja lähipiiri ihastelee hoikistunutta olemustani. Tämä kohottaa kieltämättä mielialaani.

Kun lapsi lopettaa rintamaidon syömisen, painoni nousee, ja kehut loppuvat. Vuoden päästä lapseni syntymästä peilistä katselee nainen, jonka vyötärön tilalla on edelleen pullea vatsa, iso punainen sektioarpi ja arven yläpuolella kaksi isoa tyhjäksi syötyä rintaa. Sinkkuäitinä olen varma, ettei kukaan halua minua enää ikinä.

Seksuaaliterapeutti Fanni Kevätniemi nyökkäilee kertomukselleni ymmärtävästi. Hän huomauttaa, että vartalon muuttumiseen liittyvä valmistautuminen jää yleensä hyvin vähälle huomiolle raskausaikana. Vanhemmat tekevät hankintoja vauvalle ja pohtivat ehkä yöheräämisiin, vaipparalliin ja jaksamiseen liittyviä kysymyksiä, mutta odottava äiti voi olla yksin kehoonsa liittyvien ajatusten kanssa.

– Raskauden tuomista muutoksista kannattaisi jutella etukäteen vaikka synnyttäneen ystävän kanssa. Nykyään myös esimerkiksi Instagramista löytyy paljon kuvia naisista raskauden jälkeen. Näihin kuviin tutustuminen voi auttaa suhtautumaan omaan kehoon lempeästi ja hyväksyvästi, Kevätniemi sanoo.

Odottava äiti voi olla yksin kehoonsa liittyvien ajatusten kanssa.

Omassa työssään Kevätniemi kohtaa paljon naisia, jotka kipuilevat lapsen saamisen muuttaman ulkonäkönsä kanssa.

Ulkoisia muutoksia on paljon: nännit suurentuvat ja niiden väri muuttuu, voi tulla raskausarpia, häpyhuulet saattavat suurentua ja löystyä ja vulvan ulkonäkö muuttua.

Kevätniemi kertoo huomanneensa, että naiset hyväksyvät raskauden tuomat muutokset vartalossaan usein helpommin kuin synnytyksen jälkeiset muutokset. Hän arvelee sen johtuvan siitä, että raskaus muuttaa vartaloa pikkuhiljaa, kun taas synnytyksen jälkeen hetkessä muuttunut vatsa tai alapää tulee yllätyksenä, johon ei ole osannut varautua ennalta. Näistä muutoksista ei juuri puhuta julkisesti.

– Lapsen saaminen muuttaa naista, mutta nainen on silti aivan yhtä arvokas, haluttava ja viehättävä kuin aiemminkin, muistuttaa Kevätniemi.

Hän kannustaa harjoittelemaan lempeää suhtautumista omaan muuttuvaan kehoon jo raskausaikana ja jatkamaan samaa synnytyksen jälkeen. Jokaisesta kehon osasta löytyy positiivisia asioita, ja näitä kannattaa etsiä itsestään kokovartalopeilin edessä.

– Myös alapäätään kannattaa katsoa käsipeilin avulla synnytyksen jälkeen, jotta muutokset tulevat tutuiksi ja palautumisen huomaa itse.

Oma positiivisuuteni palautumisen suhteen saa kolauksen, kun selkäkipujani hoitava fysioterapeutti kertoo asian, jota olin osannut jo pelätä. Vyötärösi malli on pysyvästi leventynyt hätäsektion myötä, hän toteaa ohimennen tarkastellessaan keskivartaloani.

Tämä muutos on siis osa minua tästä eteenpäin aina. Tajuan, että vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko hyväksyn vartaloni muutokset tai jatkan ulkonäöstäni kriiseilyä.

En missään nimessä halua tartuttaa arvostelevaa puhetta itsestäni lapseeni, joka on jo taaperoiässä. Minun on siis muutettava ajatteluani.

Eräänä päivänä törmään netissä amerikkalaisen valokuvaajan Jade Beallin ottamiin valokuviin. Realistisissa kuvissa on tavallisia, kauniita äitejä alusvaatteisillaan. On raskausarpia, sektioarpia, löysää vatsanahkaa ja maata kohti katsovia rintoja. Samanlaisia muotoja kuin minullakin.

Helpotuksen aalto vie minut mukanaan. Ensimmäistä kertaa äitinä ollessani tuntuu kuin joku hyväksyisi minut ja vartaloni. Tähän porukkaan minäkin kuulun.

Jade Beallin kuvien naiset eivät jätä minua rauhaan, vaan katselen kuvia monesti iltaisin lapsen jo nukkuessa. Ihailen naisten rohkeutta ja kauneutta ja mieleeni tulee, miltä itse näyttäisin samankaltaisissa valokuvissa.

En kuitenkaan rohkene asettua ammattivalokuvaajan eteen, sillä se tuntuisi liian henkilökohtaiselta. Lapseni on päiväunilla, kun viritän oman kamerani jalustaan ja riisuudun alusvaatteisilleni.

Säädän kameran iso-arvot ja aukon kohdilleen ja näpäytän ajastimen kymmeneen sekuntiin. Sitten juoksen kameran eteen. Naurattaa – jos joku näkisi minut nyt!

En uskalla katsoa kuvaani. Mitä jos inhoan sitä?

Hypähtelen kameran ja kuvauspaikan väliä, kunnes saan muistikortilleni yhden heilahtamattoman otoksen itsestäni. Laitan kameran ja jalustimen takaisin kaappiin mutta en uskalla katsoa kuvaani.

Pelkään pettyväni. Mitä jos inhoan kuvaa?

Muutaman päivän päästä uteliaisuus voittaa, ja uskaltaudun siirtämään kuvan tietokoneelle ja tarkastelemaan sitä lähemmin.

Näytölle ilmestyy valokuva samasta naisesta, johon törmäsin jo synnytyssairaalan kokovartalopeilissä lähes kaksi vuotta sitten. Sektiohaava on muuttanut jälleen muotoaan ja on entistä leveämpi mutta selkeästi vaaleampi kuin aiemmin.

Löysät rinnat täyttävät H-kupin rintaliivit, vatsa on kaikkien ulkonäköihanteiden vastaisesti pyöreämpi kuin lähes tasaiseksi muuttunut takapuoli.

Uutena puolena naisella on silmiin asti ulottuva hymy, joka yllättää minut ja vie huomioni. Minähän näytän ihan kivalta. Miksi olen edes ajatellut muuta?

Fanni Kevätniemi avaa valokuvien voimauttavaa merkitystä.

– Monilla ihmisillä on vartalossaan jokin kohta, josta on epävarma. Kun astuu kuvaan sitä peittelemättä, antaa itselleen luvan näkyä juuri sellaisena kuin on, huolimatta vallitsevista kauneusihanteista. Tämä voi olla hyvin terapeuttista. Myös positiivinen palaute kuvista auttaa näkemään itsensä hyväksyttynä ja arvokkaana.

Kevätniemi uskookin, että naisille tekisi hyvää kuvauttaa itsensä synnytyksen jälkeen. Kuvan voisi ottaa ystävä, puoliso tai ammattivalokuvaaja.

Suomessa raskauskuvausten kulttuuri on jo nostanut päätään, mutta aivan yhtä tärkeää olisi iloita vartalostaan myös synnytyksen jälkeen ja nähdä itsensä yhtä arvokkaana kuin raskausaikana.

– Tällaisten kuvien näkeminen myös lehdissä tai sosiaalisessa mediassa helpottaisi varmasti naisia hyväksymään oman kehonsa paremmin.

Tuntuu helpottavalta huomata, että on olemassa iso joukko naisia, jotka eivät kilpaile siitä, kuinka nopeasti palautuvat raskauden jälkeen.

Samoihin aikoihin, kun päätän yrittää hyväksyä oman vartaloni, törmään ensimmäistä kertaa kehopositiivisuus-aatteeseen. Sen lähtökohtana on lisätä tasa-arvoa normalisoimalla vartaloita, joita emme yleensä näe mediassa tai mainoksissa.

Tuntuu helpottavalta huomata, että on olemassa iso joukko naisia, jotka eivät kilpaile siitä, kuinka nopeasti palautuvat raskauden jälkeen. He kertovat julkisesti arpien, venyneen ihon ja selluliitin olevan normaaleja ja hyväksyttäviä asioita.

Kehopositiivisuuden sanansaattajien mielestä on aika muuttaa vartaloiden sijaan tapaa nähdä ne. Uuden tavan on oltava positiivinen, ja olen siitä täysin samaa mieltä.

Kehopositiivisuudesta tulee minulle tärkeää. Tunnen tarvetta vaikuttaa erilaisten vartaloiden hyväksyntään myös itse.

Otan ja otatan itsestäni lisää kuvia, alusvaatteisillani mutta myös vaatteet päällä. Kohta kuvatuksi tulemisen pyytäminen alkaa tuntua luonnollisemmalta, ja nykyään perhealbumistamme löytyy kuvia myös minusta. Kuvat ovat realistisia, ihania muistoja uintireissuilta, kotisohvalta ja matkoilta. Niiden avulla tutustun vartalooni uusista kulmista.

En enää etsi epäkohtia. Suhtaudun valokuvaan peilikuvaani lempeämmin.

Uskaltaudun jakamaan omia lempikuviani blogissani ja Instagramissani ja saan niistä positiivista palautetta. Eniten ilahduttavat kommentit, joissa toinen äiti kertoo uskaltautuneensa vuosien tauon jälkeen uimaan kuvieni esimerkin voimalla. Tuntuu hyvältä olla avuksi muille vartalonsa hyväksymisen kanssa painiville.

Saamani positiiviset kommentit auttavat minua eteenpäin vartaloni hyväksymisessä. Julkaisen lisää kehopositiivisista lähtökohdista otettuja kuvia.

Kuvat ovat realistisia, ihania muistoja uintireissuilta, kotisohvalta ja matkoilta.

Vuodet lapsen saannin jälkeen ovat muuttaneet minua ulkonäöllisesti, mutta suurin muutos on tapahtunut ajatusmaailmassani. Nykyään 36-vuotiaana ymmärrän, että vartalo, jossa elän, on tarkoitettu muuttumaan. Raskauden, synnytyksen ja imetyksen merkit ovat vain yksi pieni osa jatkuvaa muutosta.

En enää huomaa sektioarpeni olemassaoloa useinkaan, ja rintojeni muoto tuntuu jo tutulta. Pelkoni ainaisesta yksin olemisesta on osoittautunut turhaksi. Kun katson peiliin, näen kauniin aikuisen naisen, jonka vartalo on arvokas, ihana ja haluttava.

Nykyään kieltäydyn tuntemasta pettymystä vartalostani, joka on vienyt minut näin pitkälle. Seuraavaksi teroitan sotakirveeni ja haastan itseni iän tuomien muutosten hyväksymiseen. Tällä kertaa tiedän, etten ole taistelussani yksin, ja se tuntuu ihanalta.

Elsa Heikon valokuvia näet Instagramista, @oimutsimutsi

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
Jenni Väre