Kannattaako kateus?

Mä takerrun nyt tuohon sun lauseeseen "Ehkä jonkinlaista helpotusta voi saada siitä, että ei lue blogeja, jotka aiheuttavat ikäviä tunteita tai hengaa vääränlaisten ihmisten kanssa." Tai itseasiassa tuohon vääränlaisten ihmisten kanssa hengailuun ;)

Nimittäin mä en näe siinä mitään järkeä, että ihminen kaveeraa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oleminen ei tunnu hyvältä.

Kaikkien kanssa voi ja usein pitääkin tulla toimeen, mutta kaikkien kanssa ei tarvitse kaveerata. Ja siihen voi kyllä ihan itse vaikuttaa. Mulla on tästä kokemusta ihan omasta henkilökohtaisesta elämästäni. Kun lopetin "vääränlaisten ihmisten kanssa hengailun", mulle tuli itselle paljon parempi mieli. Ne "vääränlaiset ihmiset" yrittivät manipuloida, alistaa ja rajoittaa mua ihmisenä. Että kyllä, ihminen voi valita seuransa. Ja se kannattaa valita huolella :) Nykyään mulla ei sitten montaa kaveria olekaan, mutta olen onnellisempi!

Muuten tuo sun aihe oli kyllä hyvä. :) Mutta ymmärrän myös sen, että jos jonkun blogin lukemisesta tulee paha mieli, niin sitten sitä ei lue. Itseään täytyisi kaikkien oppia arvostamaan sen verran, että muiden maine, menestys ja kauneus ei tuntuisi niin kadehdittavalta. Itsekin oon tosin oppinut tämän vasta pari vuotta sitten, mutta oppia ikä kaikki ;)

Tähän moiseen kateuteen varmasti vaikuttaa osallaan se, että ihmiset oikeasti jostain (käsittämättömästä syystä?) kuvittelevat, että se teksti mitä sinne blogiin ilmestyy, on KAIKKI tämän ihmisen elämästä. Kuten sinäkin nyt paljastit, stressaat välillä paljon ja riitelet poikaystäväsi kanssa. Uskon, että moni ei ole ikinä kuvitellutkaan tällaista vaihtoehtoa, koska ethän ole niitä blogissasi kirjoittanut. Moni on nyt suu auki, että herranjestas, tälläkään henkilöllä ei aina menekään hymy korvissa.

Uskon, että aika vähissä on ne blogit, jossa oikeasti kerrottaisiin ihan kaikki, mitään pois jättämättä. Eipä itsellenikään tulisi mieleenkään käydä blogeissani läpi sitä jos riitelen mieheni kanssa ja mistä asiasta, tai vaikka suru-uutista perheen sisältä, jos olen itkenyt silmät päästäni tai muuta vastaavaa. Ei ne kuulu sinne. Mutta moni kuvittelee, että ne olisivat siellä, jos ne olisi tapahtuneet. Ja koska ne ei siellä lue, niitä ei voi olla olemassa. Tämän perusteella luodaan kuva ihmisestä, että hänen elämäänsä kuuluu vain ne asiat, mitkä on avoimesti esitetty blogissa. Niiden asioiden ulkopuolella ei ole olemassa mitään.

Tuossa on niin paljon totta. Jokainen bloggaaja valitsee itse minkä verran ja mistä näkökulmasta omasta elämästään kertoo. Joka ikisellä on omat ongelmansa ja haasteensa ja valokuvatkin otetaan aina siitä kuvakulmasta mikä omaa silmää miellyttää. :)
Kyllä tuo kaikki täytyy pitää mielessä, kun blogeissa pyörii. Silti minä uskon, että pidempään kun jotain blogia seuraa ja lukee, niin kyllä sieltä tulee esiin se bloggaajan oma persoona. Tekaistut jutut ei kauaa kiinnosta.
Aivan ihana muuten tuo lettisysteemi! :)

Kateushan syntyy, kun jollakin on jotain mitä itsellä ei ole, mutta haluaisi kovasti. Kateus on tosiaan todella kuluttava tunne, enkä esimerkiksi itse jaksa olla kateellinen, olen siis täysin samaa mieltä kanssasi asiasta:) Esimerkiksi itse olen kaksi vuotta tehnyt töitä lääkikseen pääsyn kanssa, ja blogisi kiinnostaa erityisesti sen takia, kun olet jo melkein valmis lääkäri (on monia muitakin syitä, mutta kuitenkin), en kuitenkaan ole asiasta kateellinen vaan ihailen ja haen blogistasi motivaatiota. Ja juuri kuten kirjoititkin, jos kateuden pystyy kääntämään positiiviseksi tunteeksi, niin "kateuden aihe" voi antaa todella paljon inspiraatiota! :) Kirjoitit täyttä asiaa.

En ole aikaisemmin kommentoinut tänne, vaikka jo pari vuotta olen blogia seuraillut, kiitos siis blogistasi!

Minusta sinun blogissa on parasta juuri se kepeä tunnelma ja hyvä fiilis!
Täältä ainakin itse saan paljon, paljon inspiraatiota niin liikkumiseen kuin pukeutumiseenkin.

Itse en ainakaan jaksa lukea päivästä toiseen valittamista, mistä milloinkin. Toisaalta eihän kukaan oikeassakaan elämässä koko aikaa valita, vai valittaakko?
Minun mielestä sinun elämä vaikuttaa hyvin normaalilta. Satut vain olemaan kaunis, hyvä kroppainen mimmi. Tuskin sun ulkonäkö olisi noin hehkeä jos mutustaisit sitä pizzaa krapulassa siellä sängyn pohjalla. Ilmiselvästi teet töitä ulkonäkösi eteen!
Jokainen voi tehdä saman.

Aina pitää muistaa myös että monella menee huonommin kuin itsellä, tämmösiä ajatuksia minulla on kun tuntuu että maailma kaatuu päälle ja aviomies on perseestä.
Niin mitä sitten, minkä sille voi. Jokainen on oman onnensa seppä.

Hyvä kirjoitus. Minkin luin sen kommentin ja sitä hetkisen mietin. En tiedä, voihan olla, että kirjoittaja esim. sairastaa jotain sairautta, joka aiheuttaa alemmuudentunnetta. Itse olen sairastanut aikoinaan syömishäiriön ja vaikean masennuksen, ja voin kuvitella, että jos siihen aikaan olisi ollut blogeja, olisin saattanut siinä omassa (oman elämäni siirtoihin liittyvässä) voimattomuudentunteessani tosiaankin kadehtia joitakin - jopa niitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka saavat aikaan ja pystyvät, toisin kuin minä. Se ei kuitenkaan ole kirjoittajan vika, jos jostakusta tuntuu pahalta.

Mutta tuo kateuden kääntäminen positiiviseksi voimaksi on hyvä asia. Muistan, kun itse asuntoa etsiessäni luin paljon sisustus- ja remppablogeja ja ihastelin asioita, joita niissä oli. Mietin monesti, että "tuollaisen keittiön minäkin haluaisin" tms. Ja sitten kun oma asunto löytyi, se kolahti ja tuntui niin omalta, vaikka siistien valkoisten, uudenaikaisten keittiöiden sijaan tässä olikin retrokeltaiset kaapit. Ja minä rakastuin niihin ja rakastan niitä. Eli oli hassua huomata, että blogeissa ihailin jotain, joka ei todellisuudessa tuntunut juuri minulta. Olisi ollut hassua, jos olisin tuntenut negatiivista kateutta jotain kohtaan, koska sitten en varmasti olisi antanut omalle sisimmälleni tilaa kertoa, mikä on minun näköiseni, minun juttuni. Useinkaan kuitenkaan toisen juttu ei ole oma juttu semmoisenaan, sekin olisi hyvä muistaa lukiessaan.

Sinä et tätä harrasta, mutta koska tämä nyt aiheeseen liittyy, niin sanon. Minua ärsyttää joissakin blogeissa se, että kun blogi saa paljon lukijoita, kirjoittajan tyyli muuttuu jollain tavalla manipuloivaksi. Ja jos lukija yrittää sitä kommentoida, tulee heti tyly vastaus idioottianonyymeistä, jotka kateellisena kommentoivat. Tuntuu, että bloggaaja suorastaan jumaloi omaa erinomaisuuttaan ja pyrkii asettamaan normeja, joiden mukaan toisten olisi käyttäydyttävä - eli sitten on vara esim. kommentoida toisten (normaaleja) tekemisiä salin pukuhuoneessa ja asettaa normi sille, mikä on Sen Oman Salin pukuhuoneessa sallittua ja mikä ei. Ja mitä pitemmälle tämmöinen menee, sitä enemmän toisia varmaan ärsyttää, ja, omituista kyllä, toiset alkavat jumaloida bloggaajaa samalla tavalla kuin tämä itse ja luultavasti alkavat toimia omalla salillaan juuri niinkuin tämä kirjoittaja kehoittaa (haukkumalla niitä, jotka tekevät toisin). Tekisi niin mieli linkittää tähän yksi treeniblogi, mutta jääköön linkittäminen. Tämän sanomisen pointti on vaan se, että tuo kateuskorttikin on hassu jos se vedetään siinä vaiheessa, kun kritiikki mahdollisesti on aiheutettuakin. Ja siis edelleen korostan, että tämä ei missään määrin koske sen enempää sinun blogiasi kuin tätä kirjoitustakaan.

Mielestäni on aika erikoista, jopa omahyväistä ajatella että negatiivinen tai kriittinen palaute olisi aina merkki kateudesta. Kaipa sillä halutaan jotenkin puolustautua ja ajatella että itsessä ei voi olla mitään vikaa. Itse mielellään otan palautetta vastaan omasta käytöksestäni olkoon se sitten hyvää tai huonoa, oletan tietenkin että muut tekevät samoin.

Tiedättehän he: bloggarit, joiden arki on aina jotenkin runollista. He tekevät teräviä ja näppäriä huomioita arkipäivän pienistä asioista, ja heidän kirjoitustaitonsa on sitä luokkaa, että kasvorasvankin levittäminen kuulostaa jännittävältä toiminpiteeltä. He lukevat paljon, erityisesti klassikoita, ja kaiken kukkuraksi heillä on aivan ihana, mutta omaperäinen pukeutumistyyli.

Ei tule varmaan yllätyksenä, että kadehdin noita bloggaajia suunnattomasti. Omat lenkkikenkiä ja lääkisopiskelijan arkea käsittelevät postaukseni tuntuvat lähinnä tylsyyden huipentumilta heidän pikku novelleihinsa verrattuna. Antaisin oikean käteni, jotta voisin kirjoittaa yhtä sulokkaasti kuin he (tai hhmm, oikeakätisenä en varmaan pystyisi kirjoittamaan sen jälkeen ollenkaan). Heidän arkipäivänsäkin tuntuvat olevan pieniä ihmeitä täynnä: ihania iltakävelyjä kauniissa maisemmissa, tajunnanräjäyttäviä ruokaelämyksiä ja spontaania kuohuviininjuontia. Olisi mahtavaa nauttia itsekin arjesta samalla tavalla!

Näin sä itse olet kirjoittanut reilu vuosi sitten ja nyt olet niiiiiiin ihmeissäsi kuinka joku voi tuntea kateutta bloggaajia kohtaan. Tai no, puhutaanko tässä edes varsinaisesti "kateudesta", tai edes huonosta itsetunnosta... en tiedä onko kyse ollenkaan siitä loppujen lopuksi. Mitä itse tarkoitit esimerkiksi tuolla yllämainitulla kirjoituksellasi? Jos et kerta koskaan ole oikeasti tuntenut kateutta kuten nyt väität? Tästä postauksestasi sai ehkä vähän sellaisen kuvan, että "siis ei teidän tarvii olla mulle kateellisia vaikka oonki upee, tehkää töitä ittenne kanssa nii saatte kitkettyä sellaset mielipuoliset ajatukset tai ne nakertaa teitä loppuelämänne ajan". Vaikea aihe, kun jokainen meinaa tulla hieman väärinymmärretyksi, heh :)

Hehee, toi mun teksti oli ehkä vähän puoliläpällä kirjoitettu. ;) Tosin, kuten tuolla yllä jo sanoinkin, voisin kyllä mielihyvin osata kirjoittaa yhtä hyvin kuin Kolun Eeva.

Joo, tää aihe oli vähän hankala ja oli pakko sitä osittain rajata. Ehkä mun take home message koko jutussa on se, että itsensä kannattaa hyväksyä sellaisena kuin on eikä kuluttaa liikaa aikaa itsensä sättimiseen ja muiden kadehtimiseen. Elämä on helpompaa, kun voi olla edes jokseenkin tyytyväinen itseensä! Kateus voi olla hyvääkin joo, jos se on semmoinen eteenpäin vievä voima hetkellisesti, mutta liian pitkäksi aikaa siihen ei vaan kannata jäädä roikkumaan tai se vie koko käden.

Nyt kyllä penäisin hieman lukutaitoa: "Siksi onkin mielenkiintoista, että joku tuntee näin, ja lähdinkin pohtimaan asiaa tarkemmin. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole kannanotto kyseistä kommentia kohtaan, vaan enemmänkin avointa pohdintaa asian tiimoilta". Mielestäni nimenomaan tuossa sanon, että en puhu pelkästään yhdestä kommentista, vaan pohdin asiaa yleisellä tasolla. Mistä päättelet, että pitäisin kaikkia kriittisiä kommentoijia kateellisena? Tosin täytyy tunnustaa, että en aina keksi anonyymien ilkeilijöiden (siis sellaisten, jotka vain tölväisevät ilkeyksiä) toiminnalle mitään muuta selitystä.

Postauksessa oli hyvä tarkoitus herätellä ihmisiä hyväksymään itsensä ja siten elämään onnellisempaa elämää. Harmi, että tämä asia nyt käännetään jotenkin mua vastaan.

Mun olisi varmaan pitänyt määritellä kateus vähän paremmin tässä postauksessa. :) Kateushan on ihmillistä ja kaikki sitä tuntevat. Itse olen sitä mieltä, että kateuteen ei kannata liikaa kuitenkaan jäädä: sen voi tiedostaa ja hyväksyä, mutta sitten päästää irti. Toki kateus voi motivoida tekemään jotain hyvää ja piiskata parempiin suorituksiin, joten siinä mielessä siitä voi olla hyötyä tavallaan.

Tällä mun postauksella oli se pointti, että ihmiset hyväksyisivät itsensä sellaisena kuin ovat ja siten olisivat onnellisempia. Ei huono itsetunto ole välttämättä mikään maailmaakaatava heikkous, mutta taatusti elämä olisi helpompaa, jos olo itsestä olisi parempi ja varmempi. Joskus oli aika, kun itsellänikin oli huonompi itsetunto, ja vaikka saavutin hienoja asioita, en koskaan ollut tyytyväinen. Nyt ymmärrän, että elämä on vaan parempaa, kun annan vähän siimaa itselleni, hyväksyn itseni enkä aina vertaa itseäni muihin. :)

Joo, tuo on kyllä totta. Menestys tarvii kyllä aina vähän tuuriakin! Sun vastinepostaus oli loistava :)

Hehhee, jostain syystä oon jättänyt ne darrapitsapostaukset täältä pois :D

Joo, niitäkin blogeja on, jossa kerrotaan kaikki, ja niitä en kyllä jaksa lukea. Luen mieluummin kivoista jutuista kuin ainaisesta angstauksesta ja valituksesta... Toki välillä saa valittaa ja olla semmoinen elämänmakuinen, mutta jos koko ajan valittaa, se on raskasta. Hassua, miten kaikki tuntuu ajattelevan, miten mun elämän on tosi helppoa, vaikkeivät tiedä siitä yhtään mitään.

Joo, kyllähän sitä blogissa antaa itsestään vain tietynlaisen kuvan, ja mielestäni hyvä niin!

Varmaan tuohon elämänhelppousmielikuvaan vaikuttaa se, että sinä tunnut monella tavalla kevyeltä ihmiseltä - en tarkoita kevytkenkäistä tai pintaliitäjää, vaan semmoista, jossa on tallella tarpeeksi "sisäistä lasta", ettei elämä ole vain sitä aikuista suorittamista, vaan myös jotain semmoista viehättävää kepeyttä. Se kepeys voi löytyä vaikeuksien kautta, tai se voi olla jatkumona koskaan katoamatta, mutta yhtä kaikki, se on viehättävä piirre ihmisessä, myös sinussa.

Vähän samahan se on työpaikalla. Esim. minun iloisuuteni muistetaan mainita aina kun tulee jostain työporukan luonteenpiirteistä kyse. Kukaan ei tiedä mistä se kumpuaa - millainen helvetti lapsuuteni on ollut, millaisia sen ajan jättämät vuodet jne. Mutta niistä selviäminen, se tekee sen, että ilo on yhtä syvää kuin suru aikanaan. Vain minä tiedän sen sellaisissa tilanteissa. Moni ehkä luulee, että elämäni on helppoa, ja sitä se nykyään on - minun mittakaavassani. Usein esillä on kuitenkin vain se joitakin värejä koko kirjosta, oikeassa elämässäkin.

Ja eihän sillä lopulta ole väliä mitä muut ajattelevat. Ole sinä juuri tuollainen, sopivan huoleton, sopivan vakava. Oma itsesi.

Mun on ihan pakko kommentoida että musta nuo eräiden anonyymien (vai onko kyseessä sittenkin yksi ja sama tyyppi, joka haluaa antaa kuvan että täällä useampi kirjoittelee Sannaa kritisoiden) kommentit on todella kummallisia. Ulkomailla pitkään asuneena ja myös ulkomaisia blogeja seuraavana oon huomannut että kyllä kateus on kovin tyypillinen piirre suomalaisille jos vertaa muunmaalaisiin! Lopuks toteaisin, että miksi ihmeessä jotkut lukevat blogeja joista eivät pidä ja tulevat sitten suureen ääneen kirjoittamaan liudan älytöntä kommenttia toisensa perään. Blogimaailma on täynnä blogeja laidasta laitaan, menkööt sieltä valitsemaan mieleisensä! :)

Hehee, onneksi kuitenkaan persoonallisuushäiriötä mulla ei ole kukaan vielä ainaan diagnosoinut, joten narsismia ei tällä blogilla terapoida. ;) Ja mitä tulee onnen kätkemiseen, en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi se pitäisi kätkeä. Miksei iloita ja samalla jakaa sitä iloa myös muille? Ja tosiaan, onni tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Mutta kyllä mä luulen, että kaikkien ihmisten onnen perusta on, se että on sinut itsensä kanssa - sitä tavallaan tällä postauksella yritin hakea.

Suomalaisen perisynnithän on tunnetusti kateus, ja vaatimattomuus. Kun joku sitten kehuu itseään, pidetäänkin sitä heti itsekehuna ja narsismina. Hyvä itsetunto ja itsensä arvostaminen eivät ole narsismia, joka on sairaus. Jos joku tykkää kirjoittamisesta, ja haluaa jakaa paloja elämästään julkisesti, se hälle suotakoon. Itsekin bloggaajana ja paljon blogeja lukevana ymmärrän kyllä, mistä Sansu tässä puhui. Ja kateudestahan alkoi puhumaan itse tämä kommentoija, jonka Sansu mainitsee postauksen alussa - ei Sansu siis väitä missään vaiheessa, että kritiikkiä ei saisi esittää.

Itse en jaa paljonkaan negatiivisia asioita blogissani, koska monet niistä koskettavat muitakin, kuin itseäni. Perhettäni, ystäviäni, miesystävääni koskevat surullisetkin asiat vain eivät mielestäni kuulu julkisesti jaettavaksi, ja itseäni kyllä ahdistaa blogit, joissa tällaisia asioita ruoditaan (usein ei varmaankaan ko. henkilöt tiedä, että heidän asioistaan sitten levitellään netissä). Toki jos kyseessä on vain minua henkilökohtaisesti koskettava, merkittävä asia, sen voi purkaa blogissakin, jos asia mielestäni voisi herättää ajatuksia muissakin.

- S

Täytyy vielä tulla tähän kommentoimaan sen verran, että kateutta on ainakin kahdenlaista. On sitä kateutta, joka saa tuntemaan itsensä huonommaksi ja kurjaksi tyypiksi, vähän sellaista kuin tuo alkuperäisen kommentin jättäjä antoi ymmärtää tuntevansa. Toinen kateuden laji on sitä, mitä me kaikki varmaan tunnemme ja mitä Sansukin kai tarkoitti tuntevansa täydellisiä bloggaajia kohtaa joskus aiemmassa postauksessaan, joka on nyt tähänkin vedetty mukaan. Kevyempää kateutta sitä, että toivoisi olevansa yhtä hoikka ja kaunis kuin joku toinen ja että omalle kohdallekin sattuisi niitä onnekkaita sattumia, joista blogeissa voi lukea, koska bloggaajat kirjoittavat lähinnä iloisista asioista. Jos kateus on ns. normaalin tasolla, se ei ala syödä sinua sisältä, eikä aiheuta masennusta jne. Jos kateus on sellaista, että se masentaa, on kyseessä jokin vähän vaikeampi ja sitä Sansu varmasti tarkoitti, että toivoisi ihmisten pääsevän sellaisesta eroon ja olevan tyytyväisiä itseensä ja onnellisia omassa elämässään.

Se, ettei bloggaajat jaa koko elämäänsä blogissaan on musta vähän sama kuin sosiaalinen mediakin. Harva varmaan facebookissa tai twitterissäkään jakaa kaikkea elämässään tapahtuvaa, vaan sielläkin mennään tietyn sensuurin tai suodattimen läpi. Ihmiset jakaa surulliset, ikävät ja masentavat puolet elämästään vain läheistensä kanssa, eivät yleensä omalla nimellään ja naamallaan netissä. Silloin voi kuvitella, että bloggaajan tai facebook-kaverin elämä olisi yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta mielestäni on hyvä pitää järki kädessä ja nähdä, ettei se toisen elämä ole sen parempaa nytkään kuin ennenkään. Silloin ennen nettiä katseltiin kateellisena naapurin ruohonleikkuria, autoa, polkupyörää tms. ja sen perusteella oltiin kateellisia, tajuamatta, että kyllä senkin vempaimen hankkimisen takana voi olla surua ja tuskaa. Ylipäänsä aihe kiertyy minusta ulkonäön ja ulkoisten asioiden perusteella tuomitsemiseen. Ei kannattaisi, ei kauniilla ihmisillä ole sen parempi elämä kuin minullakaan. Eikä kauniin blogin takana ole täydellistä tyttöä/naista/miestä vaan ihan tavallinen tyyppi.

Hyvä aihe Sansu, ja fiksuja mietteitä.

Suosittelen muuten Sansu sulle, ja itseasiassa kaikille muillekin Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Tunne itsesi suomalainen. Siinä käsitellään suomalaisuutta psykologian ja sananlaskujen kautta. Mielettömän hienoja oivalluksia, mikä ei sinänsä yllätä, onhan kyseessä varmasti yksi viisaimpia suomalaisia psykologeja ;) Tuli siis mieleen onnen kätkemisestä ja itsetunnosta! Kirjaa lukiessa kun oppii paljon itsestäänkin.

Kiitos ihanasta kommentista :)

Ompas osuvasti kirjoitettu ja mukavanoloinen blogi sinulla muutenkin! Päätin liittyä lukijaksi niin voin ilahtua tarinoista useamminkin :)