Heini Junkkaala: Yksi oivallus muutti tapaani olla äiti – nyt osaan pitää huolta myös itsestäni

Olin toivonut lasta todella kauan, ja Antonin syntymä oli aivan järisyttävä kokemus. Työnsin vauvaa vaunuissa ja ihmettelin, mikseivät kaikki avaa ikkunoitaan ja huuda hämmästyneinä, että täällä on vastasyntynyt lapsi! Niin käsittämättömältä ja ihmeelliseltä se tuntui.

Aiemmin olin hyvin työorientoitunut, en mikään koti-ihminen. Ennen lasta pelkäsin, että minulle olisi hankalaa olla kotona kaikki päivät enkä pystyisi olemaan arjessa läsnä. Päivät kuluivat kuitenkin yllättävän helposti lasta ihmetellessä. Olin 38-vuotias eikä minulla ollut enää hätää, että katoaisin äitiyden takia teatterielämästä. Olin valmis antamaan lapselle kaiken.

Anton oli itkuinen vauva, ja puoliso opiskeli, meni työharjoitteluun ja valmistui, joten olin paljon lapsen kanssa kaksin. Yöheräämiset olisi ollut järkevää jakaa, mutta ajattelin, että vauvalle olisi turvallisempaa, jos minä rauhoittelisin häntä. Ajattelin myös, että olen siinä parempi. Tietenkään se ei ollut totta.

”Kun lapsi itki, minulle tuli siitä niin surullinen olo, että välillä itkin itsekin.”

Kun nukuin huonosti ja vietin pitkiä päiviä yksin lapsen kanssa, siitä alkoi tietysti kerääntyä katkeruutta. Samaan aikaan olin huono ottamaan apua vastaan. Kun lapsi itki, minulle tuli siitä niin surullinen olo, että välillä itkin itsekin. Ajattelin, että päivä on onnistunut, jos lapsi ei itke kertaakaan. Mutta eihän sellaista voi asettaa onnistuneen päivän merkiksi pienen lapsen kanssa. Lapsi ilmaisee itkulla niin monenlaisia tunteita ja tarpeita.

Toinen lapsemme Hanna syntyi, ja olimme juuri muuttaneet. Silloin voimani alkoivat olla tosi vähissä. Sain itkukohtauksia, jos puoliso tuli kotiin viisi minuuttia myöhemmin kuin oli ilmoittanut ja aloin saada lapsille ja puolisolle sellaisia pinnanmenetyksiä, joista jäi syyllinen olo. Muistan, kuinka kuljin itkevä lapsi rattaissa kadulla ja vihasin ihmisiä. Minua alkoi ärsyttää tuntemattoman ohikulkijan kävely, että sinä ja rento ranneliikkeesi siinä. Tajusin kyllä, että se oli aivan hullua.

”Tajusin, että minun ei tarvitse asettaa rajoja lapsille vaan itselleni ja pystyä sanomaan, jos en pidä jostakin.”

Kerran luin sohvalla kirjaa Antonille ja hänen päiväkotikaverilleen. Kesken lukemisen he keksivät, että olisi hauskaa istua naamalleni. Illalla havahduin kysymään itseltäni, miksi annoin lasten tehdä niin, vaikka en pitänyt siitä yhtään. Tajusin, että minun ei tarvitse asettaa rajoja lapsille vaan itselleni. Minun pitää pystyä sanomaan, jos en pidä jostakin, sillä niin osoitan, että olen arvokas ihminen. Silloin myös lapset oppivat sanomaan, että minä en pidä tästä tai että ei saa koskea, se tuntuu ikävältä.

Oivallus tuntui siltä kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet; näinhän ihmisen kuuluu toimia. Ymmärsin myös, miksi minun oli niin vaikeaa ilmaista rajojani. Omassa lapsuudenperheessäni yritin aina piristää tunnelmaa ja poljin omia tarpeitani.

Tanskalainen perheterapeutti Jesper Juul on sanonut, että vanhemmuus ei ole rajojen asettamista lapselle vaan omien rajojen piirtämistä. Lapsen rajoittamisen pitäisi tapahtua niin, että vanhempi ilmaisee, mikä hänestä tuntuu hyvältä ja mikä pahalta. Se on ollut minulle yllättävän vaikeaa. Kaikki ovat kuulleet tarinoita äideistä, jotka jakavat huoliaan liian pienille lapsille. Tämä on minulle kauhukuva. Minä taisin mennä toiseen ääripäähän, eli yritin suojella lapsiani kaikilta tunteiltani.

Lapsi ei mene rikki, jos sanon hänelle, etten pysty nukkumaan, kun hän pitää kättä hiuksissani. Hän saa sanat sille, minkä aistii muutenkin. Lapsi huomaa, jos äiti on harmistunut, vaikka sitä yrittäisi häneltä piilottaa. On vain hyvä, jos omat tunteet sanoittaa lapsille, ja samalla itselleenkin.

”Pidin aiemmin itsenäni moraalisesti ylempiarvoisena, kun laiminlöin omia tarpeitani.”

Kun Anton oli pieni, muistan närkästyneeni siitä, jos näin pienen lapsen vanhemman ilmaisevan omia tarpeitaan. Ajattelin, että lapset ovat vain hetken pieniä, miksi vanhemmat eivät ole valmiita antamaan itseään heille kokonaan. Pidin itseäni moraalisesti vähän ylempiarvoisena, kun laiminlöin omia tarpeitani.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että itsestäni huolehtiminen on myös lapsista huolehtimista. On paljon helpompi jaksaa, kun asettaa omat rajansa. Opettelen sitä koko ajan. Aiemmin olin äiti-lapsiporukassa se, joka leikki lasten kanssa, kun toiset äidit joivat kahvia. Sitten aloin katsella että jaa, noinkin voi tehdä. Nykyään osaan jo sanoa, että tänään en jaksa juosta.

Puolisoni on saksankielinen, ja nuoremman lapseni ensimmäinen kokonainen lause maman kielellä oli ”Stop, Ich mag das nicht”, ”Lopeta, en pidä tuosta”. Olen siitä niin iloinen! Hänellä on siis kykyä pitää kiinni omista rajoistaan.