Välillä saan tarpeekseni siitä, ettei suomalaisen elämäntavan parhaita puolia osata täällä arvostaa. Taas joku letkautti somekeskustelussa siitä, miten hienosti muualla suku ja perhe huolehtivat ihmisistä, mutta meillä vastuu on sysätty valtiolle.

Vai on se sysätty. Ei se ole totta. Eikä tuo letkautus todellakaan tee meille oikeutta.

On täysin harkittua, järkevää ja arvojemme mukaista, että ihmisten turvaverkon rakentaa valtio, jolle me maksamme sitä varten veroja, koska haluamme niin.

Miettikää millaista elämä olisi, jos suvun ja perheen pitäisi huolehtia omistaan. Vanhusten lisäksi pitäisi auttaa jokaista sukuun kuuluvaa, joka jää työttömäksi, opiskelee, sairastuu, eroaa, syntyy vammaisena, nai lurjuksen, tulee kuudetta kertaa raskaaksi, ratkeaa ryyppäämään. Siitä seuraisi kyttäämistä, kateutta, vahtimista, juoruilua, käskytystä ja stressiä.

Entä jos ainoa auttaja olisitkin sinä?

Entä jos ei olisi sukua ja perhettä? Sitä varten olisi ehkä hätäapuna köyhäinhoitoa ja laitoksia, joihin joutuminen olisi hirveä stigma.

Etelä-Euroopassa auttaa kirkko. Punaviiniin sortunut huivikaulakommunisti saa sieltä soppaa ja sielunhoitoa. Amerikkalaista auttaa joku firma, joka pistää hyväntekeväisyyden verovähennyksiin. Mutta silloin pitää olla söpö tai jotenkin muodissa.

Valtion apu on aina arvovapaata.

Jo Luther tiesi reformaatiota rakentaessaan, ettei ketään ihmistä pidä sysätä toisten ihmisten armoille ja nöyryytettäväksi. Siinä ovat hyvinvointivaltion juuret.

Suomalaiset ovat valmiita maksamaan vaikka enemmän veroja, jotta lapsista, vanhuksista ja köyhistä huolehditaan hyvin.

Se on hieno ja harkittu asia. Ja sitä paitsi hyvä myös yhteiskunnan kannalta: se lisää liikkuvuutta, luovuutta ja vapautta.

Törkeää on myös väittää, ettei täällä suku ja perhe pidä läheisistä huolta. Kysykää sitä vaikka kaikilta omaishoitajilta.

Kysykää isältä, joka yrittää saada bipolaarisen poikansa hoitoon. Kysykää tytöltä, joka hakee alzheimeria sairastavan äidin putkasta, kun tämä on riehunut lähikaupassa tai tapellut naapureiden kanssa. Kysykää mieheltä, joka vaihtaa vaimonsa vaippoja, vaikka tämä ei tunnista häntä. Kysykää äidiltä, jonka yksinhuoltajatytär on juuri kuolemassa viinaan.

Jos Suomessa haluaa sysätä läheisensä valtion hoidettavaksi, pitää nähdä todella paljon vaivaa, eikä se silti läheskään aina onnistu. Eikä ammattiapu yksin yleensä riitä. Tarvitaan silti myös omaisia.

Perhe ja suku usein näkevät ensimmäisenä, kun läheisen elämä alkaa mennä pieleen. Se vaatii heiltä paljon ja tuntuu pahalta.

Omaa sydäntä ei voi sysätä valtiolle.

Itsenäisyys on suomalaisille tärkeä asia. Se on tärkeä lapsille, aikuisille, vanhoille. Arvostamme sitä toisissa ihmisissä ja itsessämme. Vaivaksi oleminen, velka, syyllisyys, huono omatunto, anelu, vinkuminen, uhrautuminen, kitinä ja marttyyrin osa – eivät ne ihmissuhdetta edistä.

Yksinäisyyttä ne ruokkivat.

Kiinassa on säädetty perhelaki, jonka mukaan etäällä asuvien lasten pitää käydä tapaamassa vanhempiaan mahdollisimman usein.

Suomessa se tapahtuu vapaaehtoisesti. Kesälomalla.

Voisi se tapahtua useamminkin.

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.