Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Tyttäreni opiskeli 27 vuotta ja on vihdoinkin työelämässä. Hän on toiveammatissaan mutta valittaa, ettei mikään tunnu miltään eikä mikään kiinnosta häntä enää.
Kuntosaliharjoittelu, joka aiemmin oli todella tärkeää, täytyi lopettaa hurjan treenaamisen tuoman polvivamman vuoksi. Korvaavaa harrastusta, mistä saisi mielihyvää ja sisältöä elämään, ei ole löytynyt. Ruoanlaitosta on tullut lempiaihe, josta hän minulle mielellään luennoi.
Mikä aukaisisi keski-ikäisen naisen solmut? Hänen elämänsä on äidin näkökulmasta ollut täynnä onnistumisia. Koulut ja työt ovat hoituneet kiitoksella, eikä hän ole joutunut ponnistelemaan oikein minkään asian eteen. Onko elämä ollut liian helppoa? Ja olenko minä osasyyllinen hänen pahaan oloonsa, kuten hän vihjailee?
Tarkoitusta elämään

Markkinatutkijat ovat puhuneet X-, Y- ja Z-ikäluokista: 1970-luvun X-sukupolvi on vielä ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen. Heille on ollut tarjolla vaihtoehtoja kouluttautua ja työllistyä. Sen sijaan 1980-luvulla syntyneen Y-sukupolven nuoruuteen vaikuttivat sekä talouslama että sen jälkeinen voimakas nousukausi. He eivät ole nousseet yhtä aktiivisesti puolustamaan etujaan. Viimeisimmän aikuisluokan, 1990-luvun Z-sukupolven, katsotaan olevan vielä passiivisempaa ja yleisiä normeja seuraavaa. Ei ihme, sillä heidän nuoruudessaan on koettu sekä suuri kasvu että pitkä talouslama.

Tyttäresi kuuluu tuohon Y-sukupolveen. He eivät ole olleet nykytekniikan lumoissa Z-sukupolven tapaan, vaan pikemminkin väliinputoajia sen käytössä. Heidän aikanaan 40+-ikäisistä on tullut sekä perhe- että työmarkkinoilla epäilyttäviä. Ei ihme että Suomessa on jo yli miljoona yhden hengen taloutta. Elämällä ei ole enää yhtä selkeää polkua annettavanaan vaan vaihtoehtoja on näennäisesti lukematon määrä - paitsi että ei ole. Tämä johtaa helposti tilanteeseen, jossa mikään ei tunnu miltään eikä kiinnosta. Ei vaikka hankkisi kuinka hyvän koulutuksen, kuntoilisi ja paneutuisi gourmetruoan maailmoihin. Oman itsensä ja minuutensa voi silti hukata.

Keskitysleiriltä selviytynyt psykiatri Viktor Frankl julkaisi jo vuonna 1946 kirjan Ihmisyyden rajalla. Sen keskeinen teema on, että kärsimys on olennainen osa ihmiselämää. Ilman sen hyväksymistä ja ymmärtämistä toiset kaksi elämän peruselementtiä, työ ja ihmissuhteet, eivät tuota yhtä suurta tyydytystä. Nyt tullaankin vaikeimpaan kysymykseen: mikä aukaisisi keski-ikäisen naisen solmut?

Olisi helppoa, jos syy olisi aina äidin, yhteiskunnan tai EU:n. Sen sijaan pysähtyminen oman itsen äärelle on vaikeampaa. Itsesyyttelyn tai tyttäresi tilanteen voivottelun sijaan voisitte vain pyrkiä löytämään tiiviimmän yhteyden. Sitä kautta hän ehkä uskaltaa aloittaa omien sisäisten kokemusten tutkimisen. Ja jakaa niitä vaikkapa ammattiauttajan kanssa. Suosittelisin alkuun esimerkiksi Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan perehtynyttä psykoterapeuttia. Franklin kirjan lisäksi hyvää lukemista teille molemmille on De Mellon Havahtuminen, jossa hän pyrkii herättämään lukijan vastuunottoon omasta elämästään.

Eksyksissä olevia naishahmoja löytyy paljon elokuvista. Äidit ja tyttäret jakavat elämäänsä esimerkiksi ranskalaisessa palkitussa Tämän jälkeen -elokuvassa ja vielä rankemmassa All We Had -draamassa. Lisää kiinnostavia naishahmoja löytyy amerikkalaisesta Vuosisadan naisista ja ohjaaja Kelly Richardsonin elokuvasta Certain Women.
 

Mikael Saarinen

psykologi ja psykoterapeutti

Kysy psykologilta

Hyvän terveyden psykologit Sanna Aulankoski ja Mikael Saarinen vastaavat lukijoiden kysymyksiin. Voit lähettää kysymyksesti tästä.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.