Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kaikki sydämensä särkeneet tietävät, että hylkääminen sattuu. Uusi aivotutkimus osoittaa, että kyse ei ole vain mielipahasta vaan todellista kivusta.
 

Kipu ei ole koskaan tervetullut vieras. Kun se äkäilee alaselässä tai vihlaisee hammasjuuressa, koetamme hankkiutua siitä eroon mahdollisimman pian. Kipu on kuitenkin palvelijamme. Se varoittaa, jos ympäristö on muuttunut vaaralliseksi, kuten liian kuumaksi, kylmäksi, teräväksi tai myrkylliseksi. Se kiinnittää huomion sinne, missä ongelma on, ja pakottaa meidät vetäytymään tai hoitamaan itseämme, kunnes ei satu enää.

Kivun kokemus rakentuu kahdesta osasta, ja sen vuoksi sama kipu voidaan kokea eri tavoin.

Kun laitamme kätemme kuumaan veteen, ihon hermosolut aistivat veden lämpötilan, ja kipuviesti kiirii hermoratoja pitkin aivoihin. Monet alueet aivoissa aktivoituvat, mutta yksi tärkeimpiä on alue nimeltä ACC. Siellä hermorataa pitkin kiirivälle viestille annetaan emotionaalinen sisältö, kuten ”pahaa” tai ”hyvää”, ja reagoimme sen mukaan. Jos olemme vahingossa työntäneet kätemme kuumaan saaviin, ACC-alue huutaa ”tämä on kamalaa, sattuu, vedä käsi pois”. Mutta jos kuuma vesi onkin osa sadomasokistista seksileikkiä, johon osallistumme halukkaasti, ACC voi sanoa ”ok, jos tämä kuuluu asiaan”. Koska ACC-alue osaa erotella tällaiset viestit, kivun kokemus on osaksi kiinni asiayhteydestä.

Enkö mahdu mukaan?

Sosiaalinen kipu on erikoista siinä mielessä, että siihen ei tarvita haavaa, palovammaa tai teräviä esineitä. Päinvastoin, terävät sanat riittävät aktivoimaan ACC-alueen, ja sen aktivoituminen tuottaa kivun tunteen. Vamma, joka sosiaalisen kivun aiheuttaa, on hylkääminen. Tunnemme kipua, kun meitä ei oteta huomioon tai meidät jätetään ryhmän ulkopuolelle.

Hylkäämisen vaikutusta aivoihin on tutkittu tietokonepelillä nimeltä Cyberball. Siinä kolme pelaajaa heittelee palloa keskenään. Tutkimuksessa koehenkilölle kerrotaan, että kaksi muuta pelaajaa on toisissa huoneissa eikä tiedä toisistaan. Tosiasiassa kahta muuta pelaajaa ohjaa tietokone.

Pelin alussa kaikki heittelevät palloa toisilleen tasa-arvoisesti, mutta pian kaksi muuta alkavat heitellä palloa vain toisilleen ja koehenkilö jää ulkopuolelle. Vaikka asetelma vaikuttaa heppoiselta, koehenkilöt reagoivat ulkopuolelle jäämiseen yllättävän voimakkaasti. He saattavat esimerkiksi näyttää monitorille keskisormea. Nämä tutkimukset ovat osoittaneet, että hylätyksi tuleminen aktivoi täsmälleen samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu.

Sosiaalinen kipu ei unohdu

Sosiaalinen kipu voi tuntua yhtä pahalta kuin fyysinen kipu. Lisäksi siinä on psykologinen puoli, jota ei ole fyysisessä kivussa. Fyysinen kipu nimittäin unohtuu, kun se on ohi, mutta sosiaalinen kipu säilyy muistissa. Sen uudelleen eläminen voi palauttaa kauan sitten koetut ikävät tunteet takaisin.

Australialaisessa tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin ensin eläytymään kokemaansa fyysiseen kipuun, sitten sosiaaliseen kipuun. Tulokset osoittivat, että he muistivat sosiaalisen kivun elävämmin ja reagoivat siihen voimakkaammin. Kun ihmiset muistelutehtävän jälkeen pantiin suorittamaan lasku- ja päättelytehtäviä, sosiaaliseen kipuunsa eläytyneet suoriutuivat huonommin. Hylkäämismuistojen uudelleen eläminen vei niin paljon energiaa, ettei keskittymiskykyä riittänyt muihin tehtäviin.

Sosiaalisen kivun satuttavuus kertookin luultavasti paljon sen tarkoituksesta. Samoin kuin fyysinen kipu varoittaa meitä vammautumisen vaaroista, sosiaalinen kipu kehittyi viestittämään meille, että olemme ajautumassa ryhmän ulkopuolelle. Aikana, jolloin selviytymisemme oli kiinni ryhmään kuulumisesta, tarvittiin voimakas varoitusjärjestelmä. Evoluutio rakensi sosiaalisen kivun kokemuksen fyysisen kipujärjestelmän päälle ja höysti lisämausteeksi kaiken sen ahdistuksen ja pelon, jotka ovat tuttuja ulkopuoliseksi jääneille.

Sydäntä särkee todella

Kun tulemme hylätyiksi, jätetyiksi tai petetyiksi, ahdistus tuntuu pahimmalta rinnassa. Ei siis ihme, että särkynyt sydän on ollut vuosituhansia keskeinen vertauskuva. Mutta jälleen kerran, särkynyt sydänkin on enemmän kuin vertauskuva.

Sosiaalisen kivun aiheuttama rintakipu ja sydänoireet liittyvät mitä luultavimmin vagushermoon, joka kulkee selkärangan yläosasta rintaan ja nivusiin.

Tämä hermo, joka on eräs kehomme pisimpiä ja tärkeimpiä, on omituisella tavalla tunteellinen. Kun ihmisille näytetään kuvia tai videoita, jotka esittävät toisten kärsimystä, vagushermo aktivoituu.

Vastaavasti jos ihmisille näytetään kuvia, jotka herättävät mielikuvia ylpeydestä, vagushermon aktiivisuus heikkenee. Tiedetään myös, että ihmiset, joiden vagushermo toimii poikkeuksellisen aktiivisesti, ovat positiivisia ja asennoituvat tulevaisuuteen luottavaisesti. He ovat niitä ihmisiä, jotka menevät väliin, kun jotakin kiusataan.

Vagushermon tunteellisuus voi johtua siitä, että se kommunikoi aivojen ACC-alueen kanssa. Kun emotionaalisella ACC-alueella valkenee se kauhistuttava tosiasia, että elämämme tärkein henkilö aikoo jättää meidät, se reagoi voimakkaasti. Tämä puolestaan ylistimuloi
vagushermoa. Seuraukset tuntuvat koko kehossa, mutta voimakkaimmin rintakehän alueella: rintaa puristaa ja oksettaa. Yliaktiivinen vagushermo voi myös laskea sydämen lyöntitiheyttä niin voimakkaasti, että tunnemme kuin sydän jättäisi pari lyöntiä väliin.

Auttaako särkylääke suruun?

Mielenkiintoinen osoitus fyysisen ja sosiaalisen kivun liitosta tulee tutkimuksista, joissa ”tunnekipuun” on yritetty vaikuttaa fyysisen kipujärjestelmän kautta. Jo klassikoksi muodostuneessa tutkimuksessa selvitettiin, miten tavalliset särkylääkkeet vaikuttavat sosiaaliseen kipuun. Vapaaehtoisia pyydettiin ottamaan voimakas särkylääke joka päivä, pitämään päiväkirjaa tilanteista, joissa he kokivat jääneensä ulkopuolisiksi, ja kuvaamaan miten pahalta se oli heistä tuntunut.

Alussa ikäviä tilanteita oli verrattain paljon, mutta tutkimuksen edetessä ne vähenivät selvästi eivätkä herättäneet yhtä voimakkaita tunteita kuin ennen. Myös aivokuvaukset vahvistivat, että särkylääkkeen ottamisen jälkeen ACC-alue ei reagoinut sosiaaliseen hylkäämiseen yhtä voimakkaasti kuin aiemmin.

Tutkijat kuitenkin varoittavat ihmisiä lääkitsemästä sydänsurujaan särkylääkkeillä — on viisaampaa kuulostella tunteitaan kuin puuduttaa ne pois.

Teddykarhukin lohduttaa

Sosiaalisesta kivusta selviytyminen ei ole ylivoimaista. Koska sosiaalinen kipu pohjimmiltaan on pelkoa eroon joutumisesta, mitkä tahansa tekijät, jotka palauttavat meidät takaisin yhteyteen ihmisten kanssa, auttavat kestämään sitä.

Tästä kertoo hienosti singaporelaistutkimus, jossa hyödynnettiin teddykarhuja. Ensin ihmiset laitettiin tilanteisiin, joissa he jäivät porukan ulkopuolelle. Tämän jälkeen yksi hylättyjen ryhmä sai halata tai hypistellä teddykarhua, kun taas toiset joutuivat tulemaan toimeen omillaan. Tulokset osoittivat, että teddykarhuja halailleet pääsivät nopeammin yli hylkäämisen aiheuttamasta kivusta.

Tutkijoiden mukaan vaikutus perustui siihen, että teddykarhu on tarpeeksi ihmismäinen, ja ihmistä me hylättyinä nimenomaisesti kaipaamme. Jos meitä ei huolita johonkin porukkaan, kannattaa etsiä uusi porukka, joka hyväksyy meidät.

Nauru tai kirous kutistaa kivun

Kiputeoria toimii myös toisinpäin. Sosiaalisuutemme auttaa meitä kestämään fyysistä kipua. Oxfordin yliopiston tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset kestivät kipua kauemmin, jos he saivat nauraa komedialle. Suoja oli vielä voimakkaampi, jos ihmiset katsoivat komediaa yhdessä.

Myös kiroilu nostaa kipukynnystä. Englantilaisen Keelen yliopiston tutkimuksessa vapaaehtoiset kykenivät pitämään kättään jääkylmässä vedessä paljon kauemmin, jos he saivat kiroilla vapaasti. Kiroileminen onkin pohjimmiltaan sosiaalista toimintaa. Vaikka sadattelisit kirosanoja yksin, eikö se silloinkin ole eräänlaista teatteria — kirosanoilla ei olisi vaikutusta, ellet edes kuvittelisi niille kuuntelijaa.

 

rapiskatar

Paha mieli tekee kipeää kuin lyönti

Tuo on niin kovin kipeästi totta. Miehelläni oli erittäin terävä kieli ja valokuva muisti. Hän muisti vedellä asioita kymmenenkin vuoden takaa tyyliin ,"silloinkin sanoit että jne..." Hän moitti ,halvensi ja teki kaikkea mahdollista mitä sanoilla voi tehdä. Lyönyt ei, tai ei uskaltanut koska virkansa poliisina olisi mennyt. Joskus erottuani olen sanonut että parempi olisi ollut että joskus olisi vaikka huitaissut niitten kamalien sanojensa siaan.. Varokaa pahoja sanojanne ihmiset ,ne sattuu ja...
Lue kommentti
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.