Riikasta tuli äiti vuosien lapsettomuuden jälkeen – ”Tuntui väärältä masentua, koska olimme halunneet lasta niin paljon”

Se on rakkautta ensi silmäyksellä, sanotaan. Mutta entä jos ei olekaan? En halua tuota lasta, Riika, 39, ajatteli, kun kätilö näytti hänen vastasyntynyttä esikoistaan seitsemän vuotta sitten. Torjuvat tunteet hävettivät, eikä Riika puhunut niistä kenellekään. Hän ei halunnut vaikuttaa epäonnistujalta.

Riika pettyi omiin tunteisiinsa, olihan tätä lasta toivottu ja tehty pitkään. Takana olivat neljän vuoden lapsettomuushoidot.

Epäonnistumisen mielialaa kasvatti sekin, että imetys ei lähtenyt sujumaan. Kuinka vaikeaa voi olla antaa tissi vauvan suuhun, Riika ajatteli epätoivoisena. Miten oli mahdollista, että hän ei osannut tätä maailman luonnollisinta asiaa?

Riikasta tuntui kuin hänen oma elämänsä olisi yhtäkkiä lakannut olemasta ja tilalle oli tullut uusi elämänmuoto, jossa hän ja lapsi olivat yhtä. Ennen lasta Riikalla oli paljon harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita. Hän ja Teemu, 42, matkustelivat, kävivät elokuvissa ja ulkona syömässä.

Nyt oli vain loputon väsymys, vastuu ja kasautuvien tehtävien taakka.

Ulospäin Riika suoritti ja oli täydellinen äiti, mutta sisimmässä epävarmuus kasvoi. Äitiyden piti olla ihanaa, mutta se olikin vapauden loppu, vääriltä tuntuvia tunteita ja jatkuvaa riittämättömyyttä.

Riika hoiti esikoistaan kuten neuvolan oppaissa kehotettiin, mutta vaikka oppaissa kannustettiin nauttimaan vauva-ajasta, Riika ei pystynyt. Ei ainakaan sillä tavalla kuin olisi halunnut.

– Itketti, kiukutti ja ahdisti, hän muistaa.

Riika peitteli mielialaansa viimeiseen asti jopa äidiltään. Kun joku kehui häntä superäidiksi, Riika ajatteli, että hänen täytyy vain yrittää olla kehun arvoinen.

Häpeä oli niin suuri, ettei Riika voinut kuvitella menevänsä vertaistukiryhmään.

Riika pettyi omiin tunteisiinsa, olihan tätä lasta toivottu ja tehty pitkään.

Vasta kun esikoinen oli vuoden, Riika puhui tuntemuksistaan ensimmäistä kertaa neuvolassa ja pääsi juttelemaan psykiatrisen hoitajan kanssa. Riika olisi halunnut päästä myös psykologin vastaanotolle, mutta se ei onnistunut. Kun hän vihdoin uskalsi puhua tuntemuksistaan tutuille äideille, saman kokeneiden kanssa juttelu helpotti eniten.

Riika tunnisti tuntemuksensa lieväksi masennukseksi, josta hänellä oli kokemusta nuorempana sairastamansa syömishäiriön ajalta. Koska arki kuitenkin sujui hyvin, Riika ja Teemu päättivät, että yrittävät saada esikoiselleen sisaruksen.

– En pelännyt lievää masennusta enkä antanut sen mennä unelmieni edelle. Tiesin, että pärjään siitä huolimatta.

Pakastealkion siirto onnistuikin hienosti. Alun riemu vaihtui kuitenkin pian suruksi, sillä viikolla 12 sikiön sydänääniä ei kuulunut.

– Sain lääkkeet synnytyksen käynnistämiseen, menin kotiin ja synnytin vessanpönttöön, Riika kertoo karusti.

Menetys oli isku molemmille. Lisäksi keskenmeno oli fyysisesti rankka, sillä oikein mikään ei sujunut niin kuin olisi pitänyt. Tarvittiin useita toimenpiteitä ja reilut kolme kuukautta, kunnes kohtu saatiin viimein tyhjäksi.

Rankka jakso katkaisi jaksamisen säikeen, ja eräänä päivänä Riika romahti itkuisena eteisen lattialle.

– En muista, olinko menossa tyttäremme kanssa ulos vai tulossa sisään, mutta siihen lattialle minä lyyhistyin.

Riika löysi netistä päivystysnumeron, johon soitti. Aluksi hänelle tarjottiin aikaa kuukauden päähän, mutta Riika ei rauhoittunut, ennen kuin sai akuutin ajan seuraavalle päivälle. Puhelun jälkeen olo helpotti sen verran, että Riika pystyi lohduttamaan hätääntynyttä tytärtään.

Riika pääsi lääkäriin, sai lääkityksen ja alkoi käydä säännöllisesti puhumassa tuntemuksistaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Lääkkeet lievittivät oireita heti ja poistivat osan kokonaan.

Myös keskusteluapu oli tärkeää. Kun masennus väistyi hieman, arki ja omat tunteet oli helpompi kohdata ja hyväksyä.

– Pahin itkuisuus ja ärtymys taittui, eikä tulevaisuus tuntunut enää pelkästään toivottomalta taakalta. Tuntui kuin olisin herännyt eloon, Riika kuvailee.