Kuvat
Riina Peuhu
Outi Lehtinen kulkee suojalasit päässä satoi tai paistoi. Lisäturvaa tuo valkoinen keppi ja opaskoira Ciru.
Outi Lehtinen kulkee suojalasit päässä satoi tai paistoi. Lisäturvaa tuo valkoinen keppi ja opaskoira Ciru.

Lapsena Outi Lehtinen, 62, ihmetteli, miten toiset uskalsivat juosta ja pyöräillä pimeässäkin. Aikuisena autoilu alkoi hirvittää. Viimein kolmikymppisenä lääkäri hoksasi etenevän verkkokalvon rappeutuman. Nykyään opaskoira Ciru kuljettaa omistajaansa uskollisesti paikasta toiseen.

Afrikan tähti oli suosittu peli Outi Lehtisen lapsuudessa. Mutta Outi ihmetteli aina, miksi pelissä on kaksi samanväristä nappulaa. Hän ei erottanut vihreää ja sinistä toisistaan.

Likinäköinen sisko ihasteli silmälasit saatuaan, kuinka koko maailma avautui toisenlaisena. Outi sanoi isälleen haluavansa myös silmälääkäriin, sillä näkökentässä uiskenteli tummia ”rötkäleitä.” Ne olivat kuin isoja lumihiutaleita, jotka siirtyivät katseen mukana.

–Olin jo tuolloin pitkänhuiskea ja silmälääkäri sanoi, että potilas tulee yksin ja isä jää käytävälle odottamaan. Lääkäri ei kutsunut isääni huoneeseen silloinkaan, kun tutkimusten jälkeen totesi, että silmissäni on monenlaista vikaa, vaan kertoi sen minulle, 13-vuotiaalle lapselle. Sain silmälasit ja kehotuksen käydä parin vuoden välein silmälääkärissä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Myöhemminkin lääkärit sanoivat, ettei silmistä kannata olla huolissaan. Silti Outi oli. Lasiaissamentumat haittasivat näkemistä, ja näkökentässä oli omituisia aukkoja. Kun ihmistä katsoi sopivalta etäisyydeltä hieman sivuun, häneltä näytti puuttuvan pää. Se oli pelottavaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Outi sai kuitenkin ajokortin 18-vuotiaana. Nuori nainen alkoi ajella innoissaan ja kuljetti usein pikkusiskoaan ratsastustalleille. Kerran kotimatkalla iso lasiaissamentuma leijui risteysalueella näkökenttään, ja toinen auto rysähti kylkeen. Onneksi selvittiin peltivaurioilla.

Autojen valot häikäisivät

Outi opiskeli Turun yliopistossa biokemistiksi ja työskenteli tutkijana muutaman vuoden. Työllisyystilanne oli kehno ja elämä apurahoilla sinnittelyä. Työpaikalla kävi laboratoriolaitteiden myyjiä ja Outi ajatteli, että tässä olisi työpaikka, josta saisi jopa kesälomaa. Myyntityössä ajokilometrejä kertyi paljon, kunnes kerran Tampereen linja-autoaseman lähellä sattui risteyskolari.

–En vain hahmottanut, miten siitä kuuluu ajaa. Se oli jo sellainen tälli, että kuljin monta viikkoa niskatuen kanssa.

Lopulta Outin hämäränäkö meni niin huonoksi, että hän alkoi kammoksua ajamista. Hän ei kunnolla erottanut edes valkoista viivaa tien reunassa. Kun oli pakko ajaa, Outi lyöttäytyi toisen auton perään ja toivoi, että se ajaa sopivaa vauhtia ja menee sinne, minne hänkin. Vaaratilanteita tuli: välillä auto lähti heittelehtimään ohitustilanteissa, Outi ei nähnyt, missä tie menee.

–Menin taas silmälääkäriin ja sanoin, ettei tästä tule mitään, vastaantulevien autojen valot häikäisevät niin hirveästi. En ollut uskoa korviani, kun lääkäri sanoi, että älä katso niitä, ne häikäisevät kaikkia.

Seuraavaksi Outi meni optikolle. Optikko määräsi hämäränäkölasit, joista olikin apua. Myöhemmin toinen optikko totesi, ettei voi määrätä mitään laseja, sillä silmissä on nyt sellaista häikkää, joka menee ohi optiikan. Hän ohjasi Outin silmälääkärille.

–Hän otti minut vakavasti ja totesi, että ohoh, sulla taitaa olla retinitis pigmentosa, perinnöllinen verkkokalvorappeuma. Hän vielä kysyi, että et kai tullut tänne autolla. No, tulinpa hyvinkin. Lääkäri sanoi, että nyt ajat varovasti kotiin ja mieluummin et enää koske autoon. Siihen aikaan lääkäri ei vielä voinut ottaa korttia pois, saattoi vain suositella ajamisen lopettamista.

Turvaverkko nappasi

Helsingissä asunut Outi sai lähetteen HYKSin silmäklinikalle ja putosi omien sanojensa mukaan turvaverkkoon. Siellä oli jo silloin retiniitikon hoitopolku.

Mielessä myllersivät isot tunteet, olihan silmäsairaus etenevä ja siihen ei olisi parannuskeinoa. Outi pääsi kuitenkin moniammatillisen avun piiriin ja ensitietokurssille. Vertaistuki tuli kuvioihin heti oman potilasyhdistyksen kautta.

–Ajattelin, että tässä on nyt tulevaisuuteni ja halusin kartoittaa selviytymismahdollisuuteni. Ilmoittauduin pistekirjoituskurssille, vaikka lukunäköä oli vielä jäljellä. Huomasin, että pistekirjoitusta on helppo oppia.

Outi otti käyttöönsä myös valkoisen kepin. Hänestä on hyvä, jos naapurit tietävät, että hän on näkövammainen eikä humalainen.

–Valkoisen kepin kanssa liikkuessa saan apua ja empatiaa. Usein ystävällinen ohikulkija kysyy, tarvitsenko apua.

Vaikka tieto etenevästä silmäsairaudesta oli järkytys, selkeä hoitopolku toi uskoa tulevaisuuteen.

Ura katkesi, työ jatkuu

Uraputki tyssäsi, mutta Outi sai pitää työpaikkansa. Toimenkuvaa muutettiin siten, ettei autoa tarvinnut ajaa. Viimeiset 20 vuotta Outi on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta tehnyt silti vähän etätyötä samalle työnantajalle.

–Vaikka elämä ei mennytkään, kuten ajattelin, otin tämän haasteena. Olen niin sopeutunut näkövammaani, etten sitä enää mieti. Joskus ottaa päähän, kun joku tavara putoaa tai hajoaa tai syntyy muuta sählinkiä.

Kun näkö on heikko, muisti rientää apuun. Vaikka Outi ei kapealla putkinäöllään löydä esimerkiksi kahvikuppia, hän painaa mieleensä, mihin on sen laskenut.

Keittiössä tavarat pysyvät tutuilla, turvallisilla paikoilla, sillä mies ei tee kotitöitä. Outi tietää tarkkaan, missä järjestyksessä esimerkiksi jauhot ovat hyllyssä.

Outi erottaa parhaiten punaisen värin. Siksi hän suosii sitä sisustuksessakin. Myös muut aistit, kuten kuulo- ja tunto, ovat terävöityneet.

–Kun kaadan piimää lasiin, kuulen kyllä jos pisara piimää putoaa pöydälle.

Tietokoneen käyttöä helpottavat suurennus- ja puheohjelma. Kirjat Outi lukee äänikirjoina. Älypuhelin on täynnä näkövammaisen arkea helpottavia sovelluksia.

Koira kaappasi sydämen

Vaaleanruskea labradorinnoutaja hyppää tottuneesti Outin syliin punaiseen nojatuoliin. Opaskoira Ciru on jo lapsena koirasta haaveilleen Outin ensimmäinen opaskoira ja napakymppi emäntänsä mielestä. Nyt 6-vuotias Ciru hurmasi heti ensivisiitillään.

Outin miehenkin sydän suli välittömästi, vaikka hän oli ollut pitkään koiran hankintaa vastaan. Nyt mies lenkkeilee myös omin päin Cirun kanssa ja nukkuu usein päiväunia koira kainalossaan.

–Kun olimme ensimmäistä kertaa Cirun kanssa yhdessä ulkona, vapauden tunne oli mieletöntä. Ei tarvinnut yhtään valkoisella kepillä tökkiä ja miettiä, että missä mennään, kun koira otti ohjat käsiinsä.

Kun Outi pukee opastusliivit Cirun päälle, tämä alkaa innostuneena vispata häntäänsä ja puskea päätään ulos ovenraosta. Outilla on koiran kanssa aina turvallinen olo.

Vapaa-ajalla Ciru telmii mielellään vedessä. Koirauimalassa opaskoirien vuorolla Ciru on niin tohkeissaan, ettei se meinaa pysyä nahoissaan.

–Päivän paras hetki on, kun koira tulee herättämään aamulla. Se on sitä mieltä, että ihana aamu taas, nouse, nouse.

”En näe enää tähtiä”

Outin isoäidillä ja isotädillä saattoi olla sama sairaus, mutta niitä ei tuohon aikaan tunnistettu. Mummon näkökenttä oli rajoittunut, sillä hän hukkasi ja haki usein tavaroita, vaikka ne olivat ihan vieressä.

– Isotädistä on kulkenut suvussa vähän humoristinenkin tarina. On kerrottu, että kaksi pientä tyttöä olivat tädin luona kyläilemässä. Täti alkoi siivota ja sanoi urakan päätteeksi, että no niin, nyt onkin siistiä. Tytöt hihittelivät ja katselivat lattialle jäänyttä isoa roskakasaa.

Outin näkö on vuosien varrella heikentynyt paljon. Kerran hän oli tulossa kuoroharjoituksista, kun ystävät alkoivat ihastella kaunista tähtitaivasta. Outi ei nähnyt mitään.

–Se oli dramaattinen hetki. Suren vieläkin sitä, etten enää näe tähtiä. Lapsina ihailimme usein tähtitaivasta ja isä opetti meille tähtikuvioita. Myöhemmin tuli Halleyn komeetta. Se oli niin iso, että sen näin.

Ei mikään tyttöraasu

Alzheimerin tautia sairastavan miehensä omaishoitajana toimivalle Outille henkireikiä ovat liikunta, musiikki ja kirjallisuus. Hän on myös Retina -yhdistyksen tiedottaja ja päätoimittaa yhdistyksen lehteä. Outi on soittanut aiemmin pianoa, mutta ei näe enää lukea nuotteja.

–Kun mieheni oli terve, kävimme paljon kulttuuritapahtumissa ja konserteissa, mutta nyt hän ei enää jaksa lähteä. Asumme Tampereella senioritalossa, jossa on monenlaista toimintaa. Kerran kuukaudessa pidän yhteislauluillan, jossa säestän kitaralla. Kirjallisuuspiirissä luemme parhaillaan Eeva Joenpellon tuotantoa. Kesät vietämme mökillä Karkussa. Siellä on puutarha täynnä perennoita, omenapuita ja marjapensaita.

Henkilökohtainen avustaja on Outin käytössä 25 tuntia kuukaudessa. Hänen kanssaan käydään konserteissa ja teattereissa.

Outi ei ole koskaan surrut näkönsä heikentymistä. Kun silmälääkäri sanoi, että näkö saattaa mennä kokonaan, ensimmäisenä mieleen juolahtanut ajatus oli opaskoira. Hoitokodissa elävä äiti sen sijaan suree vieläkin tyttärensä kohtaloa.

–Silloin joudun sanomaan hänelle, että äiti rakas, en ole mikään tyttöraasu, mulla on ihana elämä. Olen elänyt ehkä vielä rikkaamman elämän kuin terveenä uraputkessa. Toisaalta mikään ei ole ollut itsestään selvää, Outi pohtii. 

Tämä artikkeli on ilmestynyt Hyvä terveys -lehdessä (5/20).Tilaajana voit lukea kaikki numerot maksutta digilehdet.fi-palvelusta

Sisältö jatkuu mainoksen alla