Löysin itseni taannoin ajatussolmusta: mietteitteni julkilausumisen innosta olin lupautunut bloggaamaan Hyvä Terveys -lehteen, vaikken ollut varma, onko psykologin edes mahdollista pitää blogia.
Blogeja on tietysti erilaisia. Lukemani blogit ovat kuitenkin liittyneet usein tavalla tai toisella ihmisten yksityiselämään, politiikkaan tai uskonnolliseen vakaumukseen. Ja kaikki nuo aiheethan ovat psykologille kiellettyjä. Lisäksi psykologia sitoo vaitiolovelvollisuus: asiakkaistaan hän ei nyt ainakaan saa kirjoittaa.
Psykologin tulee olla työssään pidättyväinen yksityiselämänsä suhteen. Miksi näin? Eikö psykologin jopa pitäisi näyttää mallia omalla elämällään tai ainakin todistaa, että noudattaa omia oppejaan? Ja eikö sosiaalisen median avoimella aikakaudella tuollainen pidättyvyys ole jo aikansa elänyttä?
Halusin ymmärtää kieltoa ja löysin sille neljä – mielestäni riittävän hyvää – perustetta: aivopesun vaaran, epätarkoituksenmukaisuuden, empatian ja itsesuojeluvaiston.
Psykologin työ on arkista keskustelua, joka ei välttämättä aikaansaa merkittäviä vallankumouksia ihmisten elämässä. Se ei ole sen tarkoituskaan. Psykologin tehtävänä on kannustaa ihmisiä oivalluksiin ja ratkaisuihin arjessaan. Työn merkitys riippuu pitkälti ihmisistä itsestään löytyvästä halusta muutokseen.
Potentiaalisesti ammattiin sisältyy kuitenkin paljon valtaa. Työtä leimaa erikoinen epäsymmetria; puhutaan vain toisesta ja kuitenkin se toinen on keskustelun auktoriteetti. Siksi pidättyvyys on tarpeen. Ilman keskustelun psykologista käsikirjoitusta psykologi voisi ohjata asiakkaan omaksumaan vain henkilökohtaisia arvojaan ja asenteitaan.
Huomion kiinnittäminen psykologiin on myös yksinkertaisesti epätarkoituksenmukaista. Terapiasuuntauksesta riippumatta terapeuttisen työn taitoa on edistää asiakkaan omaa pohdintaa. Se ei olisi mahdollista, mikäli terapeutti ei pitäisi minuuttaan taka-alalla. Terapeuttiin keskittymisen hetket voidaankin nähdä yhtenä ”allianssin” eli hedelmällisen yhteistyön katkoksena (ks. aiheesta).
Mutta mitä haittaa siitä olisi, jos psykologi kertoisi blogissaan säännöllisesti ja seikkaperäisesti perheestään, ystävistään ja harrastuksistaan? Ei kai se olisi aivopesua? Ei kai olisi vaarallista, jos joku innostuisi psykologia seuraten hankkiutumaan eroon kelvottomasta miesystävästään tai aloittamaan zumban?
Terapiaprosessia psykologin yksityiselämän yksityiskohtaisuudet eivät välttämättä häiritsisi, vaikka vaikutuksia niillä voisi olla siihenkin. Julkisesti elämästään avautuvan psykologin olisi joka tapauksessa vaikea säilyttää neutraalia roolia kliinisessä työssään.
Blogeissa maalatut henkilökuvat ovat yleensä ihanneidentiteettejä. Sosiaalisessa mediassa tohvelisankari voi esiintyä supliikkina naistenmiehenä ja eineksiä lämmittelevä kotirouva kulturellina kulinaristina. Todennäköisesti etenkin bloggaava psykologi haluaisi esittää elämänsä myönteisessä valossa.
Lisäisikö näkymä unelmaelämää elävän psykologin arkeen lukijoiden tai hänen asiakkaittensa onnellisuutta? Joskus ehkä – aina ei.
Asiaa voi testata muutamalla kysymyksellä: Jos sinulla ei ole kumppania, tuletko onnelliseksi lukemalla parisuhteen iloista? Jos sinulla ei ole työtä, tuletko onnelliseksi lukiessasi uratykkien menestyksestä? Jos olet vuosia toivonut tuloksetta lasta, tuletko onnelliseksi lukemalla onnellisten perheiden arjesta? Ei ihme, että facebookin on todettu altistavan kateudesta johtuvalle onnettomuudelle.
Onnellisen ihmisen elämästä kertovia postauksia ei siis ole tarkoitettu ainakaan onnettomille. Entä onnellisille? Jos nautit matkustamisesta ja sinulla on mahdollisuus kiertää maailmaa mielin määrin, tuletko vielä onnellisemmaksi seuratessasi ystäviäsi matkoillaan? Jos olet löytänyt elämäsi rakkauden, tuletko vielä onnellisemmaksi todistaessasi tuntemattoman facebook-tuttusi lemmen loimua?
Onnellisuuden ja sosiaalisen median suhde on toki mutkikkaampi kuin tässä vihjattu – eikä onni ole sidottu siihen mistä elämä kulloinkin koostuu, vaan siihen miten siihen suhtautuu. Silti selvää on, että psykologin rooliin omalla elämällä leveily ei oikein istu – ei, vaikka sitä oikeutettaisiin epäterveestä kateudesta kärsivien siedätyshoidolla tai jo onnellisten onnen lisääntymisellä.
Eivät kaikki bloggaajat kuitenkaan kirjoita onnestaan, vaan myös vaikeuksistaan ja murheistaan. Jospa psykologi tilittäisi ongelmistaan ja näyttäisi, että myös sellaisten kanssa voi elää?
Vaikeuksistaan avautuva psykologi saattaisi vaikuttaa onnellista psykologia sympaattisemmalta, mutta asettaisi maineensa vaakalaudalle. Taiteilija tai kirjanpitäjä voi puida tuskaansa uskottavuuttaan menettämättä, mutta kuka haluaisi apua psykologilta, jonka tietäisi kamppailevan hermoja repivässä huoltajuuskiistassa, murehtivan miehensä alkoholismia tai saavan lohtua kuoleman ajatuksista?
Tietyistä vastoinkäymisistään voi psykologikin ammatillisuuttaan menettämättä kertoa, mutta niistäkin vasta jälkikäteen, vaikeuksien jo käännyttyä voitoksi.
Löytyy siis useita syitä sille, miksi oma elämä ei ole psykologille paras aihe. Mistä psykologi sitten voi kirjoittaa?
Psykologiaan liittyvistä aiheista kuten tieteellisestä tutkimuksesta ja teorioista psykologi voi tietenkin kirjoittaa. Ja vaikka psykologi ei voi paljastaa tapaamiensa ihmisten henkilökohtaisia asioita, hän voi kertoa työssään kohtaamistaan ilmiöistä.
Tässäkin asiassa bloggaavan psykologin on kuitenkin käytettävä harkintaa; kun yksi asiakas voisi linkittää vaikkapa videon itsestään psykologin blogiin, voi toisesta pieninkin omaa elämää hipaiseva viittaus tuntua liialliselta paljastukselta. Moni anekdootti täytyy psykologin tästä syystä jättää kertomatta.
Bloggaavan psykologin liikkuma-alue näyttäisi siis olevan yhtä aikaa lavea ja kapea. Lavea se on siksi, että psykologia on läsnä kaikessa; koemme koko maailman havaintojen, ajatusten ja tunteiden – psykologian keskeisen tutkimuskohteen – läpi. Kapea se on siksi, että psykologin on kommentoitava tuota kaikkea riittävästi henkilökohtaisiin kokemuksiinsa, arvoihinsa ja maailmankatsomukseensa etäisyyttä pitäen.
Tuosta kimurantista asetelmasta käsin voinee psykologikin jakaa ajatuksiaan niin psykologisesta tiedosta kuin monesta muusta ajan ilmiöstä.
Sanna Aulankoski
Hyvä teksti.
Meidän kaikkien on hyvä pohtia mitä ja miksi sinessä itsestämme kirjoitamme.
Hienoa, kun aloitit tämän blogin. On mielenkiintoista seurata mitä psykologi pohtii aikamme ilmiöistä.
Kannustan psykologia bloginpitoon! Bloggauksen aloittaneena puutarhurina olen pohtinut samoja kysymyksiä yksityiselämästä ja henkilökohtaisuudesta. Ainakin vielä kuvittelen, että blogi on ennen kaikkea väline julkaista omia ajatuksia, jotka voivat tietysti pyöriä muuallakin kuin omassa elämässä tai oman pihan tapahtumissa. Blogi ei mielestäni automaattisesti tarkoita julkista päiväkirjanpitoa, vaan se voi olla myös tutkimustulosten kansantajuistamisen tai hyvien neuvojen jakamisen tapa.
Ehkäpä psykologin työssä bloginpito muistuttaa yleistajuisten kirjojen kirjoittamista tai kysymys-vastaus -palstan pitämistä lehdessä. Luulen, että oivalluksiin ja arkisiin ratkaisuihin voi auttaa myös yleispätevämmällä tasolla kuin ainoastaan perinteisessä henkilökohtaisessa keskustelussa.
Vihreä puutarhuri, http://vihreapuutarha.wordpress.com
Kiitti viestistäsi, onpas hauskaa kuulla tällaista kannustusta alkuun! :) Ja samat sanat edellisellekin kommentoijalle!
Täytyy kommentoida, kun olen itsekin miettinyt tätä pitkään ja tehnyt erilaisia kokeiluja. Nyt ajattelen, että kyllä psykologi voi blogata myös omasta elämästään jos niin haluaa. Pitää kuitenkin löytää sopiva näkökulma; ei tuntuisi hyvältä eikä asialliselta kertoa julkisesti samoja asioita kuin vaikka yksityisessä päiväkirjassaan - ja kenen tarkkaan ottaen on hyvä tehdä niin? Sen sijaan minusta omiakin kokemuksiaan voi hyvin käyttää lähtökohtana monenlaisten aiheitten tarkastelulle. Itse asiassa tässä työssä toisten kokemuksia voi harvoin samalla tavalla käyttää.
Ajattelen myös, että aivan yksinkertaisesti psykologikin on ihminen ja voi sen myös näyttää, siinä määrin ja sillä tavalla kuin itse hyväksi kokee ja minkä työtehtävät sallivat.
Moi kaikille! Yksityisvastaanotto venäjän kielellä Kotkassa.
http://psychokosmos.com