Kysymys menneisyyden merkityksestä on tärkeä etenkin psykoterapiasta kiinnostuneille – mutta myös muille. Tarvitseeko elettyä elämää psyykkisten ongelmien ilmetessä käsitellä?
Menneen merkitys mielenterveydelle on monipolvinen. Osaltaan kysymystä hämmentää eri ilmiöiden toisiinsa sekoittaminen. Tulisi ensinnäkin nähdä, että kysymys siitä, miten ongelmat ovat syntyneet ja se, miten ne voitetaan, ovat eri asioita.
On arkijärjen mukaista, ja tieteellisesti todistettukin, että kokemukset piirtävät puumerkkinsä ihmiseen. Esimerkiksi tuore neuropsykologinen tutkimus (Walsh et al. 2014) osoittaa lapsuuden aikaisten kokemusten vaikuttavan jo aivojen rakenteeseen.
Se, että kokemukset – kielteiset ja myönteiset – vaikuttavat monin tavoin, ei tarkoita, että kokemusten muistelu olisi paras tapa voittaa vaikeuksia. Ajatus on itse asiassa yhtä kummallinen kuin uskomus, että ihminen hoikistuisi palauttamalla mieleensä jokaisen syömänsä donitsin.
Täysin absurdi ajatus menneisiin tapahtumiin palaamisesta ei kuitenkaan ole, sillä mieli voi muokata roskaruuasta ruisleipää – ja, tarkkaan ottaen, tekeekin niin toimiessaan hyvin.
Mieli muokkaa kokemuksia. Pelkästään tapahtumien muistiin tallentaminen on työstöä; yhtä kohtaa korostetaan, toista häivytetään, paljon jätetään pois. Valikoitumista ohjaa osaltaan, kuten Freudkin katsoi, mielihyväperiaate. Sen vaikutuksesta muistoilla ei ole aina tekemistä niinkään totuuden kuin hyvinvoinnin kanssa.
Kokemusten editointi on jatkuvaa. Milloin siinä syntyneisiin mielikuviin tulee palata jälkikäteen? Kysymykseen vastattaessa on hyvä pitää erillään uskomus, toive ja tarve.
Kulttuurissa vallitsevien ajattelumallien vuoksi moni uskoo psyykkisistä ongelmista vapautumisen edellyttävän poikkeuksetta menneisyydestä keskustelua. Joskus ihminen myös toivoo sitä. Toive sinänsä on ymmärrettävä; kokemusten kerrostumat ovat ihmisenä olemisen rikkautta ja, etenkin isompien koettelemusten puuttuessa, niiden pohtiminen on kiehtovaa.
Se, että henkilö haluaa miettiä historiaansa, ei kuitenkaan merkitse, että se olisi hänelle tarpeen. Silloinkin kun ongelmat ovat syntyneet kielteisten tapahtumien myötä, niiden voittaminen voi onnistua parhaiten nykyhetkeen ja tulevaan keskittymällä.
Joskus menneisyyden pohdinta voi kuitenkin olla paikallaan. Näin voi olla etenkin silloin, kun mennyt tunkeutuu mieleen hallitsemattomina takaumina tai painajaisina. Ahdistavien mielikuvien käsittely on usein paras keino vähentää niiden valtaa.
Ihminen saattaa myös itse aktiivisesti palata muistoihinsa. Kielteisten asioiden muisteluun kiinni jäänyt saa apua yhtä lailla menneen uudelleen määrittelystä kuin nykyhetkeen ja tulevaan keskittymisestä.
Joskus koettelemusten suurin ongelma on samaistuminen niihin. Tällöin haasteena on identiteetin uudelleen rakentaminen ja minuuden jäsentäminen kielteisistä kokemuksista riittävän erilliseksi. Siihen voi kuulua niin menneen, nykyhetken kuin tulevan pohdintaa.
Työstettiinpä menneisyyttä mistä syystä tahansa, on tärkeä pitää mielessä, ettei eletyn elämän tarkastelu ole psykoterapiassa itsetarkoitus. Ystävien kanssa jaetut muistot voivat olla tavoitteetonta ajanvietettä, terapiassa syntyvien tulkintojen tulee olla oireita lievittäviä ja elämää avartavia.
Koska terapia pyrkii vapauttamaan vaikeuksista, mennyttä ei ole syytä tutkia kovin kauan. Joskus yksi keskustelu aiheesta riittää, joskus keskusteluja tarvitaan enemmän. Jos menneen miettimiseen kuluu aikaa kymmeniä tunteja, on mitä ilmeisimmin ajauduttu ruokkimaan itse ongelmaa; eletyn elämän ylivaltaa.
Kysymykseen, tarvitseeko mennyttä psyykkisten ongelmien ilmetessä käsitellä, ei siis voida vastata yleispätevästi. Toisinaan tarvitsee, aina ei.
Menneen tuunauksen tarvetta voi arvioida pohtimalla, miten paljon aikaa muistojen parissa viettää, minkälaisia asioita muistelee ja miten kyseisen olemisen piirteen ylipäätään kokee.
Mielenterveyden kannalta ei ole yhdentekevää, mieltääkö menneisyyden suoksi, kivireeksi, aarrearkuksi, taakse jääneeksi pätkäksi juoksurataa vai vaikkapa syvyydeksi, jonka varassa kellua.
Sanna Aulankoski
Joskus olisi hyvä miettiä ovatko asiat aina niin yksiselitteisiä kuin vallitseva konsensus sanoo. Pitkässä terapiassa olevan kantilta, tämmöiset lausunnot menneisyyden käsittelystä tuntuvat, no, sekä asiantuntemattomilta, että ylimielisiltä. Ennenkaikkea kuitenkin niin ällistyttävän ammattitaidottomilta, että on todella äärimmäisen vaikea uskoa kirjoittajan olevan ammatti-ihminen.
Hyvin monet rankan taustan omaavat ihmiset mitätöivät menneisyyden vaikutusta elämäänsä, se kuuluu taudinkuvaan. Tämä yhdistettynä terapiaan ja terapeuttiin, jonka mielestä menneisyyden käsittely on sama asia kuin menneisyydessä vellominen, tuottaa epäilemättä pahimmillaan ruumiita ja parhaimmillaan ihmisiä joiden loppukin toivo on mennyt ja mielessä varmistunut tunne omasta arvottomuudesta; sain apua ja terapiaa, mutten parantunutkaan, olen siis viallinen ihminen.
Mikä on terapian tavoite ja kuka sen on oikeutettu päättämään. Varmasti tavoite monelle, ehkä eniten heille jotka eivät uskalla paremmasta haaveilla, on tuo oireiden lievittyminen. Olisi silti mukavaa, jos meidän jotka haluamme parantua, toipua mahdollisuuksien mukaan ptsd II:sta, eheyttää häiriintyneen persoonallisuutemme elääksemme elämisen arvoista elämää, oikeutemme siihen myönnettäisiin. Sen sijaan että laskettaisiin tunteja; jos olet kymmeniä tunteja koettanut menneisyyttäsi käsitellä, etkä ole vielä täysin parantunut, et olekaan parantumisen tiellä vaan ruokit ongelmaa.
Jos selkäsi on kipeä, sinulla on periaatteessa mahdollisuus joko tyytyä kipulääkkeisiin jotka poistavat oireen, tai sitten voit yrittää parantaa syyn, joka selkäkivun aiheuttaa. Kyse on valinnasta, jonka pitäisi olla selkeästi potilaan tiedossa ja jonka päätöksen pitäisi olla potilaan asia tehdä. Hoitohenkilökunnan asia on informoida, ei kertoa että kyllä sinun nyt täytyy tyytyä näihin kipulääkkeisiin, ne kun ovat halpoja ja niiden avulla pysyt työkuntoisena.
Ps. Omassa nykyisessä terapiassani olen oppinut että kaikesta voi puhua. Aika kurjaa, että kaikissa terapioissa ei näin ole, vaan tulee puhua siitä mikä terapeutille sopii. Ensimmäisessä terapiassani oli kirjoittamattomana juuri tuo sääntö; älä vello menneisyydessä. Niinpä en vellonut. Kumma kyllä ongelmat eivät poistuneetkaan sillä, että ne lakaistiin jälleen kerran maton alle. Kolme vuotta kelan ja minun rahojani täysin hukkaan heitettynä, mitä tuhlausta.
Suosittelen lämpimästi joko perehtymään terapioihin syvällisemmin, tai jättämään terapiaohjeistuksen antamisen niille, jotka asiasta edes jotain tietävät.
Kiitos kommentistasi. On hyvä saada tänne hieman keskustelua, vaikkapa väittelyäkin.
En kritisoi tässä pitkiä psykoterapioita, ainoastaan vatvonnaksi äityvää pohdintaa. Pitkissäkin terapioissa on mahdollista puhua niin menneestä, nykyhetkestä kuin tulevasta.
En myöskään väitä, että terapian kesto voitaisiin määritellä ja rajata tiettyihin tunteihin, pikemminkin päinvastoin. Terapioiden tulisi olla entistä joustavampia - lyhyitä tai pitkiä tarpeen mukaan. Siitä itse asiassa kirjoitan viimeisimmässä postauksessani.
Vallitseva konsensus, sikäli kun sellaista on, on toistaiseksi melko asiantuntijalähtöinen; asiakkaita ei oteta mukaan terapioiden tavoitteiden, keinojen ja rakenteen räätälöintiin useinkaan siinä määrin kuin se olisi mahdollista. Yhtäältä kyseessä on rakenteellinen haaste. Lisäksi me psykoterapeutit voidaan kukin petrata asiassa.
Sanna
N. 300 tuntia terapiaa takana. Vähiten keskusteltu tulevaisuudesta -koska minulla on siitä vasta vähän sanottavaa. Eniten keskusteltu nykyhetkestä -joka tosin sisältää joka kerta menneisyyttä, koska menneisyys vuotaa tähän päivään joka ikinen päivä, vaikka kuinka muuta toivoisin. Menneisyydestä on varmastikin keskusteltu useammin kuin 40 tuntia (sekö se on se kymmenien tuntien raja, vai onko se jo 30 tuntia..).
Vatvonta ei määräydy tuntimäärän, vaan asenteen perusteella. Asioiden käsittely ei ole vatvontaa, vatvontaa on asenne "en voi elämälleni/millekään mitään, koska menneisyyteni on ollut kurja ja kaikki kamala elämässäni on jonkun toisen syytä".
Jos ensimmäiset (kymmenet?) tunnit menneisyydestä puhumista ovat pelkästään tunteettomia dokumentinomaisia luetteloita tapahtumista, täytyy niitä valitettavasti käsitellä hieman enemmänkin, jos aikoo asiassa päästä eteenpäin. Muuten kaikki vain toistuu samanlaisena, huolimatta siitä kuinka paljon aikaa ja energiaa laittaa ajatusvirheidensä ja käyttäytymisensä muuttamiseen. Minä tiedän, olen yrittänyt todella lujasti.
Olisin niin mielelläni muuttanut kaiken NLP:llä, ratkaisukeskeisellä, kognitiivisella, ihan tasan millä vaan, missä ei tarvitse "velloa" menneisyyden hirvittävän tuskallisissa kokemuksissa. Niissä joita ei kukaan järjissään oleva todellakaan halua ajatella, saati niissä velloa. Harmi vain että huolimatta siitä, kuinka vakuuttavaa homma on turvallisissa olosuhteissa, niin tosielämässä koko systeemi hajoaa kuin korttitalo ja oletkin vapiseva haavanlehti aivan toisessa ajassa, kykenemättömänä muuhun kuin toistamaan menneisyyden tapahtumia ja samalla älyllisesti toteamaan että olet todistettavasti toivoton tapaus, koska tämänhän piti toimia.
Kuka ikinä edes haluaisi velloa menneisyydessään, jos pystyy tuntemaan ne tunteet autenttisina. Sehän on ihan helvetillistä. Tuskallisinta ikinä, lisäksi häpeällistä, nöyryyttävää. Itse teen kaikkeni vältelläkseni aiheita, vaikka kuinka tiedän kokemuksellisesti, että niiden tunteiden läpityöskentely on ainoa tie eteenpäin. Tästä syystä täällä kritisoinkin -on kertakaikkiaan vaarallista, jos/kun ammattihenkilöt kannustavat vielä lisää sitä välttelyä. Se on pelkästään vaarallista, itse en kyllä uskaltaisi ottaa riskiä seurauksista.
Ei vaan voi ymmärtää tuota asennetta, ihan kuin kaikkein ongelmat olisivat täysin samalla tavalla korjattavissa, oli tauti mikä tahansa. Tulee ihan mieleen nämä "manual-based-therapies" joissa noudatetaan käsikirjaa ja ne potilaat/häiriöt, jotka eivät parane manuaalin ohjeilla, määritetään joko parantumattomiksi, vaikeahoitoisiksi taikka eri manuaalin tarvitseviksi. Jos kyse ei olisi niin surullisesta asiasta, olisi moinen itsevarmuus tällä kyseisellä alalla useammastakin syystä huvittavaa ("jos minä en osaa auttaa sinua, vika on sinussa, ei minussa eikä taidoissani").
Lopun perin kyse on luottamuksesta. Potilaat ovat eri viivalla jo sen takia. Jos joku luottaa sinuun kuukauden terapian jälkeen, voit varmaankin laskeskella melko rauhassa, montako tuntia hän saa menneisyyttään käsitellä. Jos alustavan luottamuksen rakentaminen vie kaksi kertaa viikossa -terapiassa kaksi vuotta, ei tuntien laskeminen ehkä kauheasti edesauta terapeutinkaan kykyä sitoutua ja uskoa potilaaseensa.
Mainitsit monta tärkeää näkökohtaa, joita voisin kommentoida.
Mennyt ja tuleva tosiaankin kietoutuvat toisiinsa siten, että nykyhetkenkin käsittely voi olla menneen aktiivista työstämistä - esimerkiksi silloin, kun pohtii vaikeiden kokemusten värittämää ihmissuhdetta tässä hetkessä.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, ettei menneestä puhuminen sinänsä ole turhaa vellomista. Sellaiseksi se, kuten muukin miettiminen, voi muuttua mikäli ajatuksissa ei tapahdu uudelleen organisoitumista.
Aikarajoilla ei ole tarkoitus vastuuttaa asiakasta, vaan terapeuttia. Terapeutin kuuluu muuttaa oma toimintaansa - keskustelun aiheita, työskentelyotetta ym. - jos näyttää siltä, ettei ihminen saa apua. Tämä perustuu siihen, että tutkimusten mukaan merkittävin muutos terapioissa tapahtuu yleensä niiden alkuvaiheessa.
Alkuvaiheen muutoksen jälkeen kyse on ylläpidosta, spontaanin edistyksen tukemisesta, ehkä myös muutoksen syventämisestä. Jonkinlaisten aikarajojen huomiointi on tärkeää siksi, ettei toimimatonta terapiaa jatketa turhaan, kuten sinunkin kohdallasi oli harmillisesti käynyt.
Ns. lyhytterapiatkin voivat joskus auttaa traumaattisissa kokemuksissa. Esimerkiksi Yvonne Dolan on kehittänyt ratkaisukeskeistä traumatyöskentelyä ("Resolving Sexual Abuse"), jossa ei ole kyse pelkästään oireiden poistamisesta, vaan identiteetin uudelleen rakentamisesta. Oman kiinnostavuutensa Dolanin ajatuksiin tuo se, että hänellä itsellään on omakohtaista kokemusta aiheesta.
Nämä asiat ovat monimutkaisia. Ei ole terapiaa, joka toimisi kaikille samasta häiriöstä kärsiville. On hyvä, että olet vihdoin löytänyt terapeutin, jonka kanssa työskentely sopii sinulle.
Sanna
Luin tuta menneisyyden merkitystä ihmisen elämään ja olen sitä miltä, että kun on kriisejä ja kehitytys omaksi persoonaksi häiriintynyt vääränlaisessa vuorovaikutuksessa, niin on pakko työstää ensin miksi olen tällainen ja siten pystyä rakentumaan ehyemmäksi.