Jatkanpa tälläkin viikolla perustavanlaatuisen teeman parissa ja kysyn: Mikä on totuuden ja terveyden suhde? Tervehdyttääkö totuus?
Totuus ei ole ollut kovin trendikäs aihe viime vuosikymmeninä. Sen olemassaolo on jopa kiistetty; kaikki mitä voimme tavoittaa on kieltä, konstruktioita, toisiinsa mielivaltaisesti viittaavia merkityksiä.
Totuutta on kuitenkin vaikea kieltää. Sikäli kun totuudessa on kyse todellisuuden tavoittamisesta, siltä ei voida välttyä. Todellisuus ilmenee ihmiselle väistämättä monin tavoin, niin sanoissa kuin niiden ulkopuolella.
Ensisijaisesti todellisuus näyttäytyy kokemuksissa – tuntemuksissa, havainnoissa, ajatuksissa. Kokemuksissa avautuva maailma on ilmeinen ja siten tietyllä tavalla erityisen varma. Jokainen kokemus, harha-aistimuskin, on tosi kokemus.
Kokemuksellinen tieto on kuitenkin suppeaa. Siksi tarvitaan myös toisten ihmisten kuvauksia. Niissä näkemykset avartuvat, mutta muuttuvat omalla tavallaan hatarammiksi.
Kokemukseen sisältyvän kiistattomuuden sijaan toisen käden lähteet edellyttävät uskoa – luottamista erilaisiin auktoriteetteihin: lehtiin, kirjoihin, blogeihin, wikipediaan, asiantuntijoihin, kavereihin.
Vaikka kaikki välittömien havaintojen ylittävä tieto jossain määrin epävarmaa, sen alkuperällä on väliä. Empiirisen tutkimuksen tuloksia seuraava on paremmin kosketuksissa kaikkeuden kanssa kuin pelkistä teorioista kiinnostunut.
Tieteellisiin tutkimuksiinkin nojaava joutuu kuitenkin uskomaan. Tutkimuksiin sisältyy mahdollisuus lukuisaan määrään virheitä ja vääristymiä. Usein on vain luotettava siihen, että tutkimuksen toteuttajat ovat tehneet parhaansa ja tavoittaneet tosiasioita.
Tiedon epävarmuutta ei kuitenkaan usein koeta suureksi ongelmaksi. Uskomuksia poimitaan monentyyppisistä lähteistä, eikä niiden omaksumisen kriteerinä ole niinkään luotettavuus kuin miellyttävyys.
Vakavammaksi asia muuttuu kenties vasta silloin kun sairastutaan. Terveyden horjuessa ei ehkä ole enää niin tärkeää, että väitteet ovat kivoja, kiinnostavia tai omaa maailmankatsomusta pönkittäviä, vaan että ne ovat totta.
Ongelmien ilmetessä myös totuuskäsitykset saatetaan joutua arvioimaan uudelleen. Tuolloin skeptisimmästäkin konstruktivistista tulee helposti todellisuuteen tarrautuva realisti: Mikä minua vaivaa? Mistä on kysymys?
Sairauksien hoidossa tukeudutaan sekä kokemukselliseen että tutkittuun tietoon. Asetelma on sama fyysisellä ja psyykkisellä puolella, joskin mielen ongelmissa on epäselvempää, minkälaista totuutta haetaan.
Tapahtumia koskevaa totuutta terapioissa ei juuri tavoiteta, koska muistikuvat muuttuvat jatkuvasti. Siitä, miten henkilö suhtautuu tapahtumiin – menneisiin, nykyisiin, tuleviin – voidaan sen sijaan saada tietoa.
Ajatukset itsestä voivat olla enemmän tai vähemmän todellisuutta vastaavia. Paikkansapitämättömiä ne ovat silloin, kun ne juontuvat enemmän kuvitelmista kuin kokemuksista ja havainnoista.
Käsitysten ja todellisuuden liiallinen kohtaamattomuus kuluttaa energiaa, aiheuttaa ristiriitoja ihmissuhteissa ja voi rajoittaa elämää esimerkiksi turhien pelkojen muodossa. Näistä syistä ajatusten oikominen on joskus paikallaan.
Toisaalta psyykkisten ongelmien voittamisessa on kysymys muutoksesta, toivottuihin päämääriin hakeutumisesta. Sitä voi palvella myös pelkkä kuvittelu; uusien käsitysten ja toimintatapojen luominen.
Kyseenalaiseksi totuuden aseman terveyden edistämisessä tekee myös se, että totuutta tärkeämpiä ovat monesti usko ja toiveikkuus, jopa katteettomat sellaiset.
Onnellisuuteen kuuluu ripaus epärealismia. Masentunut ei ole alakuloinen aina siksi, että kokisi asiat vääristyneen kielteisesti, vaan siksi, että kokee ne totuudenmukaisemmin.
Myös sairauksien hoidossa uskolla on iso merkitys. Placebo-efektin avulla voidaan edesauttaa paranemista monenlaisista fyysisistä vaivoista. Se aiheuttaa eettisen ongelman; vaikutus saadaan aikaan vain pimittämällä totuus.
Merkittävä – toistaiseksi lähes vaiettu – haaste on, että lumevaikutuksen dilemma saattaa päteä myös psykoterapioihin.
Voi olla eduksi, että psykoterapeutti, asiakas tai molemmat uskovat vahvasti harjoittamaansa suuntaukseen. Se taas edellyttää totuuden ohittamista, sillä tiedetään, ettei terapioiden tämänhetkisillä teorioilla ole juuri roolia muutoksen synnyssä.
Totuuden suhteessa terveyteen on monta ulottuvuutta. Terveyden kannalta tarpeellisen todellisuuden tavoittamiseksi tarvitaan eri keinoja – ja eri totuusteorioita. Fenomenologia palauttaa kokemuksen äärelle, realismi mahdollistaa tiedon ja pragmatismi muistuttaa auttamistyön tavoitteellisesta luonteesta.
Mitä tulee totuuden kykyyn tervehdyttää, kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.
Totuus voi ahdistaa, masentaa ja haitata toipumista. Kaiken kaikkiaan siihen kannattanee kuitenkin satsata enemmän kuin epätotuuteen. Totuutta vastaavat uskomukset tekevät sairauksien hoidosta luotettavampaa ja totuudellinen itseymmärrys vapauttaa monista vaikeuksista.
Sanna Aulankoski
