Marjut sairastui rintasyöpään imetysaikana. Erityisen pahalta tuntui ajatus, ettei 1-vuotias tytär muistaisi äitiään, jos tämä ei selviäisi.
Vasempaan rintaan oli ilmestynyt kova kyhmy. Suihkussa käsi tunsi selvän möykyn keskellä rintaa.
Elettiin joulukuun alkupuolta viime vuonna. Iltayhdeksän maissa tavallisena perjantaina Marjut, 32, oli imettänyt yksivuotiaan Minean ja peitellyt tämän nukkumaan. Janne-isä kotiutuisi illanvietosta vasta myöhemmin. Lapsen nukahdettua Marjut meni suihkuun, löysi kyhmyn – ja yllättyi. Hän muisti varmasti imettäneensä molemmista rinnoista. Eikö vasen ollut tyhjentynyt, vai tekikö tuloaan tuttu vaiva, rintatulehdus?
Suihkun jälkeen Marjut istahti koneelle ja naputteli nettiryhmään kysymyksen: miten suureksi rintarauhanen voi tulehduttuaan kasvaa? Golfpallon, jopa kananmunan kokoiseksi, rauhoittavissa vastauksissa kerrottiin. Marjut huomasi, kuinka huolestuneeksi karannut olo helpottui heti.
Seuraavana aamuna hän matkustaisi Minean kanssa viikonloppureissulle mummulaan Kokkolaan. Jos rinta olisi tulehtunut, hoito vaatisi antibiootteja. Marjut päätti varata Kokkolaan lääkäriajan.
Tulehduksen sijaan uutiset olivat paljon huonompia. Marjut sai kuulla sairastuneensa rintasyöpään.
Rivitaloalueella on vieri vieressä uusia yksikerroksisia koteja. Erään oven takana valmistaudutaan kiireiseen loppuvuoteen.
Juuri kaksi vuotta täyttänyt Minea on aloittamassa päiväkodin, kunhan lähiseudun hoitopaikoista järjestyy tilaa. Samalla Marjut palaa kotivuosien jälkeen työhönsä vuokravälittäjäksi. Sattumalta Jannekin vaihtoi hiljattain työpaikkaa. Marjutia päiväkodin aloitus jännittää. Mineaa on toistaiseksi hoidettu kotona.
– Hoidon aloittaminen on suorastaan kamala ajatus, hän sanoo ja nauraa.
Samalla tuntuu helpottavalta murehtia arkisesta asiasta. Viimeisen vuoden huolet ovat olleet suurempia. Paljon paljon suurempia.
Jotakin mustaa siellä kyllä näkyy, ultraäänilaitteen kuvaa katsellut lääkäri totesi. Marjut passitettiin rintojen magneettikuvaukseen saman tien.
Tuloksia hän odotti hiljaisessa vastaanottohuoneessa. Hetken odottelun jälkeen kahva painui alas, ovi avautui ja radiologi astui sisään. Sinulla on hyvin suurella todennäköisyydellä rintasyöpä, lääkäri kertoi Marjutille.
Marjut ajatteli kuolevansa. Hän alkoi itkeä. Itkun seasta hän sai vaivoin vaadittua puhelinta. Kotona Vantaalla, satojen kilometrien päässä, Janne vastasi puheluun kesken töihin lähdön. Uutisen jälkeen oli selvää, että työt saisivat siltä päivältä jäädä. Hän suuntasi asemalle ja hyppäsi ensimmäiseen junaan kohti Kokkolaa.
Koko nelituntisen matkan ajan Janne istui puhelin kädessä ja luki kaiken mahdollisen tiedon, jota hakukone syötti ruudulle sanalla rintasyöpä.
Marjutia kehotettiin lopettamaan imetys parin viikon kuluessa, jotta hoidot saataisiin käyntiin.
Syöpis. Sillä nimellä Marjut kutsuu syöpätautien klinikkaa Meilahden sairaalakompleksissa Helsingissä. Lempinimi pelottavalle asialle paljastaa, että omasta tahdosta riippumatta tuosta asiasta on tullut ainakin hetkeksi osa elämää.
Ensimmäiseltä klinikkakäynniltään Marjut muistaa hämmennyksen. Valkotakkien lisäksi käytävillä liikkui paljon väkeä. Näillä kaikillako on syöpä? hän mietti.
– Se oli helpottava huomio. Tajusin, etten ole yksin tai ainoa.
Vastaanottohuoneessa Minea istui tiukasti äidin sylissä. Koko perhe oli lähtenyt kuulemaan tietoa hoitojen aikataulusta. Se olisi pikainen. Marjutia kehotettiin lopettamaan imetys parin viikon kuluessa, jotta hoidot saataisiin käyntiin. Marjutkaan ei tahtonut viivytellä, mutta imetyksen lopetus suretti silti. Marjut oli suunnitellut jatkavansa niin pitkään kuin molempia huvittaisi.
Joulukuun lopussa Janne kuvasi videot muistoksi kahdesta viimeiseksi jääneestä imetyksestä.
Ensimmäistä sytostaattihoitoa varten Marjut lakkasi kyntensä pinkiksi. Aluksi sytostaatteja tiputettiin suoraan suoneen kolmen viikon välein. Yksi hoitokerta kesti kolme tuntia. Tueksi lähti äiti, mummo tai joku ystävistä.
Etukäteen hoitajat olivat kertoneet, että sytostaatit saattavat laittaa kynnet huonoon kuntoon. Muutoksia voisi ehkäistä lakalla – ja jäällä. Ensimmäisten hoitojen ajan Marjut piti sormiaan jäähauteissa ja jalkojaan jääsukissa.
Kun sairaalassa myrkytettiin äidin kasvainta, kotiin Minean seuraksi saapui pappa, Jannen isä. Suorastaan uskomaton sattuma oli, että vain muutamaa kuukautta ennen diagnoosia Jannen vanhemmat olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle 800 kilometrin päästä Kemistä.
Muuttopäivänä papalla ei ollut tietoa töistä uudessa kotikaupungissa. Marjutin sairastumisen jälkeen hänestä ja Jannen äidistä, mummosta, tuli perheelle entistä tärkeämmät tukipilarit. Korvaamatonta apua oli myös Marjutin äidistä ja mummusta, ystäväperheestä sekä muista läheisistä.
Yksi hoitokerta kesti kolme tuntia. Tueksi lähti äiti, mummo tai joku ystävistä.
Sytostaatit saivat olon huteraksi. Päässä heitti. Kotona Marjut nukahti, jos kävi lattialle leikkimään Minean kanssa. Vuorotellen äiti ja mummu saapuivat Kokkolasta apuun. Toinen heistä asettui perheen luo yhdeksi hoitoviikoksi kerrallaan.
– Kun kävelin hoitoviikolla leikkipuistoon, tuntui kuin olisin ollut päissäni, Marjut muistaa.
Pian hän oppi kaavan: Ensimmäisillä hoitokerroilla paha olo kesti hoitoviikon loppuun asti. Seuraavalla viikolla vointi alkoi palautua normaaliksi. Marjut heräsi väsymyksestä ja mietti, oliko talossa muka ollut apujoukkoja.
– Puolentoista viikon kuluttua hoidosta vedin jo Mineaa pulkassa leikkipuistoon. Kaksi viimeistä hoitokertaa olivat kyllä ihan kamalia, eikä kertoja voi verrata keskenään.
Sytostaattien pudottamia hiuksia oli äkkiä kaikkialla. Lavuaarissa. Lattiakaivossa. Sohvassa, vaatteissa, matossa.
Peruukki jäi muutaman kuukauden kokeilun jälkeen kylpyhuoneeseen. Paskat, tilanne ei ole oma valintani, Marjut ajatteli ja lähti ihmisten ilmoille paljain päin. Lähikaupassa aikuiset miehet tuijottivat kaljua mitään sanomatta. Lasten kysellessä vanhemmat kuiskasivat shh. Marjutia sellainen harmitti. Hänelle hiusten lähtö oli kova paikka, mutta ei sitä hyssytellä tarvinnut.
– Minusta lapsille olisi voinut esimerkiksi kertoa, että nainenkin voi ajaa päänsä kaljuksi tai että ihmisellä voi olla sairaus, josta hiukset lähtevät.
Pienetkin ymmärtävät maailmasta yllättävän paljon. Minealle vanhemmat kertoivat, että äidin rinnassa on pipi, joka pitää leikata pois.
– Toivoisin, etteivät sairaudet olisi perheissä tabu siksikään, että ikävä kyllä lapsetkin sairastuvat. Kaverilla päiväkodissa voi joskus olla sama tilanne.
Peruukki jäi muutaman kuukauden kokeilun jälkeen kylpyhuoneeseen.
Keväällä synkät ajatukset vaanivat Marjutia milloin missäkin. Laulaessaan Minealle iltalaulua hän havahtui miettimään, osaisiko Janne saman laulun siltä varalta, ettei häntä olisi paikalla laulamassa.
– Erityisen pahalta tuntui ajatus siitä, ettei Minea ehkä muistaisi minua ollenkaan, jos nyt kuolisin.
Ajatus on vieläkin niin kammottava, ettei siitä voi puhua ilman itkun tuloa. Ahdistusta kasvatti pelko syövän leviämisestä. Eräänä alkukevään päivänä lääkäri soitti ja kertoi muutoksista, joita oli löydetty maksasta. Marjut vastasi puhelimeen ruokamarketin hyllyjen välissä. Jotenkin hän pääsi kassalle ja ulos. Myöhemmin selvisi, etteivät hyvänlaatuiset muutokset liittyneet syöpään.
Synkkinä hetkinä Marjut muistutti itseään siitä, kuinka helppoa sellaisiin on jäädä vellomaan. Hän yritti tietoisesti pitää ajatukset niin myönteisinä kuin mahdollista ja keskittyä siihen, että Janne ja Minea pärjäisivät myös pahimman tapahtuessa.
– Mietin, että he voisivat vaikka muuttaa hetkeksi Jannen vanhemmille.
Janne ei tahtonut puhua kuolemasta ollenkaan.
– Olin vahvasti sitä mieltä, ettei niin käy. Diagnoosin tullessa päätin, että ei kiitos negatiivisia ajatuksia. Me yksinkertaisesti selviydymme tästä, Janne sanoo.
Kuudelta aamulla ovikello soi. Oven takana aamuhämärässä seisoi pappa. Sinä huhtikuisena päivänä edessä oli vihdoin leikkaus. Vasen rinta kasvaimineen poistettaisiin. Samalla poistettaisiin vasemman kainalon imusolmukkeet leviämisvaaran takia ja asetettaisiin poistetun rinnan tilalle silikonirinta. Pappa otti Minean hoiviinsa, ja Marjut ja Janne lähtivät sairaalaan.
Koko automatkan ja vielä sairaalassakin Marjutia pelotti. Entä, jos nukutuksesta ei herääkään? Häntä ei ollut aiemmin nukutettu.
Leikkauksen jälkeen Marjut avasi silmänsä ja sai kuulla kaiken sujuneen hyvin. Sairaalasänky työnnettiin heräämöstä yhden hengen huoneeseen. Jo samana iltana Janne ja Minea saapuivat vierailulle.
Sairaalassa Marjutia pelotti. Entä, jos nukutuksesta ei herääkään?
Älä nosta mitään vasemmalla kädellä, lääkärit neuvoivat Marjutia kotiin lähtiessä. Käden piti toipua rauhassa. Janne jäi kolmeksi viikoksi töistä pois. Sen jälkeen apuun tulivat kummankin vanhemmat. Pikkuhiljaa arki alkoi rullata.
Marjut ja Janne huomasivat, että vaikka sairaus toi ahdistusta ja pelkoja, tavalliseen elämään se vaikutti lopulta vain vähän. Lapsiperheessä ruoka oli edelleen laitettava ja koti siivottava. Marjut oivalsi osaavansa vaihtaa vaipan yhdelläkin kädellä.
– Jos jonakin päivänä tuntui siltä, että ulos ei jaksa lähteä, emme lähteneet. Ei elämä sellaiseen kaadu, Marjut sanoo.
Voimat alkoivat palata ja luottamus tulevaan vahvistua. Terapiasta Marjut sai henkistä tukea ja blogin kirjoittamisesta muuta ajateltavaa. Minean nukkuessa Marjut avasi koneen ja naputteli postauksen Loving white style -blogiin, josta kymmenettuhannet lukijat hänet tuntevat. Sairaudesta hän kirjoitti kolme päivää diagnoosin saamisen jälkeen.
Jos on avannut elämäänsä aiemmin, vaikeaakaan asiaa ei voi lähteä salailemaan, Marjut perustelee.
– Kertominen oli ihan paras päätös, koska olen saanut tosi paljon tsemppiviestejä. Jo ensimmäiseen postaukseen niitä tuli useita tuhansia eri kanavissa.
Joidenkin kanssa viestiketjut kasvoivat pitkiksi. Monet kiittivät Marjutia tuesta oman vaikean tilanteen keskellä. Saman kokeneista Marjut sai kolme uutta ystävää.
Tähän päivään mennessä syöpään sairastumiselle ei ole löydetty syytä. Viimeisimmätkin perinnöllisyystestit olivat negatiivisia, Marjut kertoo. Kyseessä oli silkka huono tuuri.
– Koska muutakaan syytä ei ole löydetty, ajattelen, että sairastumiseni tarkoitus oli muiden tsemppaaminen kirjoittamalla asiasta julkisesti. Sain myös ekstra-aikaa Minean kanssa kotona. Sain olla ylimääräisen vuoden kotona, vaikka se olikin raskas vuosi.
Kokemansa vuoksi Marjut haluaa muistuttaa muita siitä, kuinka tärkeää rinnat on tutkia myös raskauden ja imetyksen aikana. Aiemmin hän ei uhrannut moiselle aikaa. Imetysaikana rinnat muuttuivat tämän tästä, eikä sairastuminen kesken imetyksen tuntunut todennäköiseltä.
– Bullshit. Sairastuminen ei katso imettämistä. Se tulee, jos tulee. Huomasin, miten moni onkin sairastunut juuri raskauden tai imetyksen aikana.
Vaikka imettäminen saattaa pienentää rintasyövän uusiutumisriskiä ja vähentää rintasyöpiin liittyviä kuolemia, imetys sen paremmin kuin raskauskaan ei suojaa sairastumiselta.
– Tutkimuksiin kannattaa hakeutua matalalla kynnyksellä, jos jotakin epämääräistä löytyy.
Sain olla ylimääräisen vuoden kotona, vaikka se olikin raskas vuosi.
Heinäkuussa perhe sai hyviä uutisia ja Marjut toistaiseksi terveen paperit.
Jo leikkauksen jälkeiset tulokset kertoivat, ettei syöpä ollut levinnyt imusolmukkeisiin. Kasvain saatiin poistettua leikkauksessa kokonaan, eikä syöpää ole löytynyt muualta kehosta. Seuraava kontrolli on edessä joulukuussa.
Joskus isot vaikeudet mylläävät arvot ja lähitulevaisuuden haaveet uusiksi. Marjutin perheen suunnitelmat pysyivät samoina. Tarkoitus on seuraavaksi palata arkeen, siihen kohtaan, johon ennen sairastumista jäätiin.
– Aiomme ostaa asunnon, jatkaa töitä ja nauttia elämästä joka hetki.
Lähteet: Potilaan Lääkärilehti, Tunne rintasi ry.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
