Anteeksianto on vaikeaa, etenkin kun on loukkaantunut kaikkein rakkaimman vääryyksistä tai ilkeistä sanoista. Katkeruudesta luopuminen on kuitenkin vapauttavaa: se antaa voimia jatkaa eteenpäin.

Viha, häpeä ja syyllisyys rasittavat fyysisesti. Pitkään jatkuttuaan kielteiset tunteet saattavat uuvuttaa meidät täysin. Anteeksi antaminen helpottaa.

Helsinkiläinen lastenpsykiatri, psykoterapeutti Tuulikki Saaristo ei lakkaa hämmästelemästä anteeksiannon parantavaa vaikutusta. Kun luopuu katkeruudestaan, ihminen rentoutuu, uni alkaa maistua paremmalta, masennus ja ahdistus vähenevät.

Tuulikki Saaristo löysi anteeksiannon terapeuttisena välineenä oman meditaatioharrastuksensa avulla.

– Monet ongelmistamme johtuvat siitä, että tulemme huonosti toimeen tunteidemme kanssa. Joko niitä ei uskalleta kohdata tai sitten joudumme kokonaan tunteidemme vietäväksi, kielteiseen tunnekoukkuun. Ryhdyin etsimään jotain, mikä tekisi saman kuin meditaatio: sallii tunteet, mutta estää samalla joutumasta niiden valtaan. Anteeksianto tuo pintaan tunteita, mutta mikä on erityisen hienoa – ne ovat paremmin hallittavissa.

Saaristo puhuukin mielellään tunteiden siedätyshoidosta: anteeksianto annostelee kielteisiä tunteita pienissä erissä ja tekee niistä helpommin siedettäviä. Anteeksianto irrottaa meidät tunnekoukusta, se antaa meille hiukan etäisyyttä pohtia asiaa uudesta näkökulmasta.

Anteeksi ensin itselle

Anteeksi pyytäminen ei ole helppoa, sillä samalla joutuu myöntämään syyllisyytensä, sen että ei olekaan virheetön. Itselleen anteeksi antaminen on usein kaikkein vaikeinta.

– Me suomalaiset olemme erityisen syyllisyydentuntoista kansaa. Häpeä ja pelko on juurrutettu meihin syvälle, Saaristo arvioi.

Kun ensin antaa itselleen anteeksi, on helpompi pyytää anteeksi toiselta. Anteeksianto lieventää tai ainakin auttaa kestämään syyllisyyttä. Jos ei pysty antamaan itselleen anteeksi, jää helposti syyllisyydentuntonsa vangiksi eikä pääse eteenpäin.

Tuulikki Saaristo opettaa anteeksiannon tekemistä pienellä harjoituksella, joka toistetaan iltaisin sängyssä juuri ennen nukkumaanmenoa. Siinä sanotaan hiljaa mielessä muutaman kerran ”minä annan itselleni anteeksi”. Jos anteeksiannon kohde on joku muu, sanotaan ensin hänen nimensä ja sen jälkeen ”minä annan sinulle anteeksi”.

Saaristo pitää menetelmää mainiona, koska se ei edellytä vielä aitoa valmiutta anteeksiantoon. Sanat voi sanoa mielessään, oli olo millainen tahansa, ja ne alkavat unen aikana tehdä työtä piilossa olevien tunteiden kanssa.

Tunteet kuoriutuvat kerroksittain

Anteeksianto vaikuttaa useimmilla hyvin nopeasti. Anteeksi antaminen rentouttaa niin, että uni tulee helpommin ja aamulla on levännyt olo. Yllättävää on, että anteeksiantoa harjoitteleva kokee itsensä virkeämmäksi, vaikka saattaakin nähdä painajaisia, kun kielletyt tunteet jylläävät unissa.

– Useat kokevat anteeksiannon myönteiset vaikutukset heti, mutta tuntemukset ovat yksilöllisiä. Sekin on jo pieni voitto, kun pahan olon hetket lyhenevät ja hyvän olon hetket pitenevät, Saaristo muistuttaa.

Jotkut ovat tilittäneet pettymystään, kun mieleen tulee koko ajan uusi ryväs tunteita käsiteltäväksi, mutta siihen on vain totuttava. Usein tuoreilla loukkauksilla on juurensa hyvinkin kaukana.

– Kielletyt tunteet tulevat pintaan omassa rytmissään. Anteeksiannon prosessi on kuin sipuli, josta kuoritaan ensin päällyskerros ja sitten seuraavat kerrokset.

– Voimakkaita tunteita ei pidä pelätä. Tärkeintä on osata tunnistaa, mihin toimintaan ne meitä haastavat.

Saaristo toteaa, että ihmiset ovat kasvukehityksensä aikana joutuneet tunkemaan piiloon paljon itsestään. Vanhemmat, opettajat ja muut aikuiset tekevät esimerkiksi temperamenttiselle lapselle selväksi, että hiukan hillitympi käytös olisi suositeltavaa. Luonteen muokkausta tapahtuu koko ajan, ja vaikka meidän ei aikuisena tarvitsisi enää välittää niin paljon muiden mielipiteistä, me teemme itsellemme rajoittavia käytösnormeja. Jatkamme tunteidemme piilottelua häpeän pelossa.

– Kuitenkin tunteet ovat myös fyysisiä. Ne ovat automaattisia reaktioita, jotka ovat perua ajalta, kun olimme tiiviimmin osa muuta eläinkuntaa.

– Kielletyt tunteet rasittavat ruumistamme. Viha on voimakas hormonaalinen tila, jonka aikana lihakset ovat jännittyneitä, verenpaine nousee ja adrenaliinia erittyy tavallista runsaammin. Pitkällinen vihanpito kuluttaa meitä tavattomasti. Vaikka pettäjänä olisi ollut meille hyvin rakas ihminen, ei vihanpito auta: vääryyshän on jo tapahtunut. Koston hautominen ei sekään tuo mukanaan mitään hyvää. Menneisyyttä ei voi muuttaa, siksi on keskityttävä tulevaisuuteen.

Sisäinen sovituksen rytmi haastaa

Tuulikki Saaristo uskoo, että meihin on rakennettu sisään paitsi fyysinen myös henkinen kehitysrytmi. Aivan kuin lapsi saa suurin piirtein tietyn ikäisenä hampaat tai oppii kävelemään, puhumaan ja lukemaan, samalla tavalla meissä on sisäinen sovituksen rytmi. Se työntää meidät kohtaamaan ristiriidat tietyissä elämänvaiheissa. Erityisesti elämän murroskohdat ovat sellaisia, että ne nostavat ristiriidat esiin. Tällaisia hetkiä ovat muun muassa lapsen syntymä, avioero tai omien vanhempien kuolema. Myös oma lähestyvä kuolema voi saada yrittämään menneisyyden haamujen karkottamista.

Anteeksi antaminen on tahtotoimintaa. Aivan kuin pystymme tahdollamme jatkamaan vihanpitoa, pystymme myös päättämään, annammeko anteeksi vai emme.

– Anteeksi antaminen ei merkitse, että hyväksyisi väärän toiminnan, eikä se myöskään tarkoita, että unohtaisi asian, päinvastoin se tuntuu parantavan muistia.

Anteeksianto auttaa eniten anteeksi antajaa. Aito anteeksianto johtaa aina muutokseen – ja yleensä myönteiseen suuntaan.

Lue lisää Kannattaako antaa anteeksi?

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Jokaisesta kerran tupakkaa maistaneesta ei tule nikotiiniriippuvaista eikä yksi rulettikierros tee peliriippuvaiseksi. Miksi sama puuha kuitenkin kehittyy jollakin sairaudeksi, toisella ei?

– Masennus ja ahdistuneisuus saattavat lisätä riskiä riippuvuuksiin. Ihminen helpottaa syystä tai toisesta hankalaa oloaan keskittymällä intohimoonsa, ja ajan myötä tekeminen muuttuu pakkomielteeksi, sanoo psykiatrian ja päihdelääketieteen professori Solja Niemelä.

– Se, mikä aiemmin toi mielihyvää, muuttuukin keinoksi poistaa ahdistuneisuutta.

RIIPPUVUUSSAIRAUKSIEN, kuten alkoholismin, tiedetään olevan 50–70-prosenttisesti periytyviä. Alttius on geeneissä. On pitkälti perinnöllistä, millä tavoin kukin kokee päihteiden vaikutuksen.

Kenestäkään ei kuitenkaan tule automaattisesti alkoholistia, vaan sairaus puhkeaa altistavassa ympäristössä. Tämä tarkoittaa ympäristöä, missä juomista saa jatkaa ilman vakavampia seurauksia.

– Lähipiirin arvot ja asenteet vaikuttavat valintoihin. Jos kaverit ja vanhemmat ovat tissutellet, juomista voi pitää myös opittuna.

Sekin tiedetään, että mitä miellyttävämmältä ensimmäinen kokeilu on tuntunut, sitä todennäköisemmin aineeseen syntyy riippuvuus. Näin ainakin kannabiksen polttajien keskuudessa.

TEMPERAMENTILLAKIN on vaikutuksensa. Kokeilunhaluisten riskinottajien uskotaan olevan alttiimpia addiktoitumaan, koska he hakevat vahvempia elämyksiä. Teorian mukaan varovaisemmat, turvallisuushakuiset eivät samaan tapaan innostu kiksien etsinnästä.

– Riippuvuudet ovat yleisimpiä niillä, joilla on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. Säännöistä piittaamaton, väkivaltainen käyttäytyminen on alkanut jo nuorena. Se altistaa muillekin vakaville ongelmien elämän aikana, Solja Niemelä kertoo.

Artikkeli jatkuu alapuolella
Mikään ei riitä narsistille
Mieli
Mikään ei riitä narsistille

 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Tulinen rakastuminen pian eron jälkeen tuntuu hyvältä, mutta onko se järkevää?

Moni on kokenut sen itse. Tai tuntee jonkun, joka tietää, millaista on, kun rakastuu järjettömästi pian edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Sivustaseuraajat eivät välttämättä usko, että siitä tulee mitään.

Psykologi Hannele Törrönen ei oikein pidä laastarirakkauden käsitteestä. Lohturakkaus kuvaa hänestä paremmin sitä, mistä on kysymys.

– Silloinhan petetty, tai vaikka leskeksi jäänyt, hakee yksinäisyyden järkyttämänä lohtua.

Rakastumiseen, toiseen ihmiseen tarrautumiseen ajaa ehkä tiedostamaton pakko, kun on joutunut luopumaan jostain ikuiseksi luulemastaan, Törrönen sanoo.

Fantasia vie

Lohturakastumiselle altis on ihminen, jonka tapana on reagoida vastoinkäymisiin ennemminkin toimimalla kuin lamaantumalla.

Rakkauden kohteeksi taas saattaa osua lähes kuka tahansa. Hän voi olla tavallisen hyväntahtoinen, ehkä itsekin yksinäinen ihminen, jota toisen osoittama kiinnostus imartelee. Kenties hän on hetkessä eläjä, joka ei suunnittele koskaan sitoutuvansa. Tai pahimmillaan toisen kaipausta hyväkseen käyttävä nais- tai miespuolinen Auervaara.

Oli kohde ihmisenä minkälainen tahansa, lohturakkautta etsivä tuskin pystyy näkemään hänen todellisia ominaisuuksiaan.

Hän sijoittaa uuteen rakastettuunsa piirteet, joita haluaisi tässä olevan, ja on sokea omiin haavekuviinsa sopimattomille piirteille.

– Lohturakkauteen syöksytään fantasia edellä, valtavalla intensiteetillä ja epätoivolla, vielä täydellisemmin kuin rakastumisessa yleensä, Hannele Törrönen tiivistää.

Ja koska alkuasetelma on tällainen, on suuri vaara, ettei uudesta suhteesta tule pysyvää.

Fantasiasta myös pidetään kaikin keinoin kiinni. Tarrautuminen voi saada groteskejakin piirteitä. Yhteen osuminen voi näyttäytyä rakastuneen silmissä suorastaan tähtiin kirjoitetulta:

”Onhan se johdatusta, että meidän mummot olivat kotoisin samalta paikkakunnalta! Eikö se ole merkki siitä, että me kuulutaan yhteen?”

Kahden kauppa

Joskus vain suhteen toinen osapuoli etsii lohturakkautta. Mutta myös kaksi, yhtä rankasti yksinäisyyden yllättämää saattaa löytää toisensa. Jos kumpikin näkee toisen vain omien haaveittensa summana, siinä on riskinsä.

Alun huumassa, kun oikeasti ei vielä lainkaan tunneta, saatetaan tehdä koko elämää ravisuttavia ratkaisuja.

Irtisanoudutaan töistä, että voidaan muuttaa yhteen uudelle paikkakunnalle, myydään omaisuus ja lähdetään reppureissulle maapallon toiselle puolelle…

Seurauksia on hankala korjata, jos arki onkin ihan mahdotonta.

Jos toistensa löytäneiden yksin jääneiden silmät eivät avaudu, valheellisesta unelmista kiinnipitämisestä voi tulla elämänmittainen tarina. Kumppanit eivät koskaan pysty näkemään toisiaan ihmisinä, joita he oikeasti ovat. He taistelevat saadakseen kumppanin mahtumaan itse keksimäänsä muottiin.

Haalistuva haave

Lohtua kaipaavan silmitön rakastuminen voi näyttää käsittämättömältä. Ehkä jopa koko tuttavapiiri epäilee alusta asti, ettei tuosta mitään tule. Siitä huolimatta, että rakastunut hehkuu onnea. Mutta epävarmuus on ehkä sittenkin kaiken aikaa muhinut sielun pohjalla.

– Ei ole harvinaista, että uutta rakasta ei silloin mielellään tuoda muille näytille.

”Kyllähän minä sen alusta asti tiesin, ettei se voi kestää”, on aika tavallinen kommentti sitten, kun mieli alkaa palautua tasapainoon ja realiteetit tunkevat mieleen. Silloin alkaa itsekin ymmärtää, miksi halusi pitää rakastetun näkymättömissä muilta. Se jokin, mitä ei halunnut ajatella, jota ei oikeasti voinut hyväksyä tai sietääkään, kenties nolotti ja hävetti. Tai ehkä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että toinen on tahallaan antanut itsestään valheellisen kuvan. Esiintynyt jonain muuna kuin itsenään.

– Näin käy, kun esimerkiksi on kertynyt silkkaa faktaa siitä, että toinen onkin naimisissa toisaalla, tai taloudellisen hyödyn tavoittelija, tai ettei hänen alkoholinkäyttönsä olekaan se kaksi lasillista viiniä, kuten hän vakuuttaa, Törrönen luettelee.

Illuusioiden haihduttua edessä ovat todennäköisesti uudella tavalla vaikeat ajat. Nolottaa suunnattomasti, miten on kaikkialla ylistänyt löytämäänsä ihanaa rakkautta. Millään ei kehtaisi muille myöntää, että kaikki on ollut erehdystä ja petkutusta.

Ihminen vain

– Totta kai saa olla vihainen, jos tuntee tulleensa petetyksi, tai jos vaikka addiktiot ovat vieneet voiton ihmissuhteesta. Mutta ei sitä toista saisi silti demonisoida ihmisenä yleensä, Hannele Törrönen sanoo.

Vihaan ja katkeruuteen ei pitäisi jäädä. Eikä kannattaisi juuttua ajatukseen, että sekin minua huijasi ja taas kaikki meni pieleen. Ei ole häpeä tajuta olleensa niin palasina, että on kiihkeästi tarvinnut toista ihmistä.

– Eteenpäin elämässä vie sureminen, vaikka se vaikeaa onkin. Sen myöntäminen, että samalla kun on vapautunut jostain, mitä ei ole elämäänsä halunnut, on joutunut luopumaan myös yhdessä koetusta hyvästä.

Tässä vaikeassa paikassa olisi hyvä yrittää ymmärtää, että toinenkin osapuoli on todennäköisesti ryhtynyt suhteeseen omista syistään.

– Onhan aivan todennäköistä, että hänenkin mieltään painavat koetut menetykset, joiden vaikutukset hänessä elävät. Aikuismaisesti pitäisi yrittää hyväksyä sekin, että toisella on oikeus omiin valintoihin ja ominaisuuksiin.

Miten se menikään?

Kun lohturakastumisesta alkaa olla aikaa, pystyy taas omienkin mielentilojensa erittelyyn, hyväksyy sen, ettei juttu onnistunut. Tajuaa, että omat tarpeet ja kaipaukset muokkasivat rakkauden kohteen joksikin, mitä hän ei ollut.

Itsetutkiskelu voi myös johtaa siihen epämukavaan havaintoon, että olikin itse halpamainen. Silloin joutuu myöntämään vaikkapa, että on käyttänyt toista hyväkseen, kuten näyttääkseen eksälleen, että kelpaa kyllä muillekin.

Olisi inhimillistä tunnustaa motiivinsa myös hyväksikäytetylle ja pyytää anteeksi.

Myrskyisinkin, motiiveiltaan kummallinen rakkaustarina pitäisi saattaa päätökseensä toista tai itseään rikkomatta.

– Tilanteen tasaannuttua, kenties vasta vuosien päästä, voisi käydä vastapuolen kanssa taannoista romanssia läpi. Ei pahitteeksi, vaikka hyväntahtoisesti hymyillen ja huumorilla.

Suoraankin voi viimeistään siinä vaiheessa sanoa, miksi suhde oli omasta näkökulmasta mahdoton:

”Olet kuule ihana ihminen, mutta minulle ihan liian nuori” tai ”eihän siitä mitään tullut, koska eletään kokonaan eri maailmoissa.”

Rauhanomaisesta loppuratkaisusta seuraa yleensä pelkkää hyvää. Sen myötä koettu asettuu muistoksi muistojen joukkoon, osaksi elämäntarinaa.

– Entiset lohturakastuneet voivat ehkä sitten jatkaa hyvinä kavereina. ●