Mielistelijä ajaa omaa etuaan, alistaa ylistämällä – tai vain pelkää kuollakseen ristiriitoja. Terve työyhteisö ei hännystelyä kaipaa, sillä se uskaltaa puhua avoimesti myös ongelmistaan.

Pahimmillaan mielistelystä kieltäytyminen voi viedä hengen. Stalinin Venäjällä pienikin väärä äänensävy saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin. Mielistely oli yhtä luonnollista kuin hengitys.

Myös demokratiassa mielistellään, vaikka kenties hienovaraisemmin. Liehakoinnista ei pidetä, se on ällöttävää, muttemme silti välttämättä tunnista itseemme kohdistuvaa imartelua. Kuinka helppoa sitä onkaan katsoa läpi sormien, etenkin kun asialla on lajin taituri. Hienovarainen mielistelijä tietää, mistä ilahdut eniten. Hän osaa harjoittaa täsmäkehuntaa.

Miten mielistelyn sitten tunnistaa? Jos olet esimies, rohkaisetko alaisiasi kritiikkiin vai kuunteletko mieluummin pelkkää ylistystä työoloista ja -ilmapiiristä? Jos olet alainen, uskallatko sanoa ajatuksesi ääneen myös silloin, kun huomaat epäkohdan?

Vaikka henkeämme ei uhata eivätkä potkutkaan ole ovella, mielistelemme silti. Ehkä myötäsukaisuus ylempää kohtaan on kirjoitettu lajimme geeneihin.

Entä miten erottaisi mielistelyn kannustuksesta ja kehunnasta? Meitä suomalaisiahan on moitittu siitä, ettemme uskalla antaa myönteistä palautetta. Hännystelijän mainetta pelätessämme pitäydymme karuun niukkuuteen ja jätämme ansaitutkin kehut kertomatta. Toisen ihmisen tukeminen ja rohkaiseminen ei kuitenkaan ole mielistelyä.

Luottamus kitkee imartelun

Kun työyhteisö on terve, mielistelyä ei tarvita. Kritisoida voi ja saa, ja siihen jopa kannustetaan, sillä rakentava kritiikki auttaa tekemään parempaa jälkeä.

– Terveessä työpaikassa vallitsee avoimen puheen kulttuuri. Siellä on lupa puhua ääneen myös hankalista asioista, sanovat psykologi Marja-Liisa Hurme ja työyhteisökouluttaja Anita Kallasvuo.

Sen sijaan mielistely kukoistaa työpaikalla, jonka kulttuuria leimaa autoritaarisuus ja salailu. Vaikka ylempien liehakointi tuoksuu menneelle vuosisadalle, pätkätyöt ja epävarmuus oman työn jatkumisesta usuttavat siihen nykymaailmassakin – silkasta kauhusta.

– Mitä enemmän ihmiset luottavat toisiinsa ja uskaltavat olla rehellisiä, sitä vähemmäksi jää mielistely, Kallasvuo toteaa.

Avoimuuden pitäisi kuitenkin liittyä työhön aina, eikä sillä voi perustella ilkeämielisyyttä. Pelkkä tunteiden tuuletus on vahingollista eikä yleensä johda mihinkään.

– Vahva pomo osaa erottaa imartelun aidosta kehumisesta. Hän on tyytyväinen, jos alaiset puhuvat suoraan. Silloin tiedetään, missä mennään. Eräs pomo sanoikin, että kaikki on hyvin, kun ihmiset purnaavat ja kritisoivat. Vasta alaisien mykkyys enteilee pahaa, Marja-Liisa Hurme huomauttaa.

Juonittelija vai ylikiltti?

Sekä Kallasvuon että Hurmeen mielestä mielistelyn syitä ovat toisaalta pelokkuus ja toisaalta oman edun tavoittelu. Mielistelijä voi siis olla juonitteleva opportunisti tai sitten hienotunteinen mutta pelokas hiirulainen.

– Mielistelijän minuus voi olla hyvin hauras. Hän saattaa pelätä vastakkainasettelua niin paljon, että yrittää jo valmiiksi välttää kaikkia ristiriitoja. Toisaalta hän voi olla yksinkertaisesti liian kiltti, sanoo Marja-Liisa Hurme.

On olemassa ihmisiä, jotka liehakoivat koko ajan ja kaikkialla. Se tekee heistä epäluotettavia. He vaihtavat mielipiteitä sen mukaan, kenen kanssa ovat tekemisissä.

Pelokas mielistelijä säästää muut kielteiseltä palautteelta viimeiseen saakka. Hänen tarkoitusperänsä ovat ihan hyvät, hänhän haluaa luoda miellyttävän ilmapiirin. Ongelmana on, että jossain vaiheessa kuppi tulee täyteen ja seuraa ylimitoitettu reaktio, räjähdys. ”Miten noin kiltti ihminen voi hurjistua kerta kaikkiaan?” hämmästelevät työtoverit.

Valikoiva liehittelijä tavoittelee puolestaan härskisti omaa etuaan. Hän viihtyy vallan kabineteissa. Hän tervehtii niitä, joita on hyvä tervehtiä, ja sivuuttaa ne, joista ei ole hyötyä.

Muissa työntekijöissä valikoiva mielistelijä herättää raivoa ja epäluottamusta. Hän on peluri, eikä hänestä sen takia aidosti pidetä.

Tarkka esimies tunnistaa pelurin, muttei aina halua nähdä totuutta. Mielistelystä on helppo tulla riippuvaiseksi, koska se tuntuu niin hyvältä. Se tasoittaa tietä ja antaa harhakuvan paremmuudesta. Omaa narsismia on usein vaikea havaita.

Meillä on aina ihanaa!

Joskus mielistelyssä voi olla kyse koko työpaikkaa syövyttävästä paratiisiharhasta.

– Työyhteisö uskottelee itselleen, että kaikki on äärimmäisen loistavasti, ja mielistely lyö läpi koko työpaikkakulttuurin, Anita Kallasvuo sanoo.

Koska kielteiset viestit rikkoisivat illuusion ihanasta työpaikasta, uusi tulokas vihitään mukaan harhaan jo ovella: ”Tässä työpaikassa on aivan poikkeuksellisen hieno ilmapiiri, ja sinun on parasta olla siitä samaa mieltä!”

Kallasvuon ja Hurmeen mielestä on hyvin tärkeää, että muut tukevat ihmistä, joka tuo julki jonkin työyhteisöä vaivaavan epäkohdan.

– Kun joku uskaltaa avata keskustelun vaikeasta asiasta, häntä ei pitäisi jättää yksin. Mielistelijää on kuitenkin turha odottaa tukijaksi.

Toisinaan imartelu on myös alistamista, sillä katteettomilla kehuilla voi sulkea toisen suun. ”Sinä se sitten osaat ja hallitset tämän, sinua ei voi ylittää”, kuulostaa kivalta, mutta suitsutus jättää ihmisen pulmineen yksin. Kun tosi paikka tulee, ylenpalttiselta kehujalta ei välttämättä saa aitoa tukea.

– Mitä osaavampi ihminen on, sitä enemmän hän sietää kriittistä palautetta. Se vie eteenpäin. Kun talo on puoliksi valmis, hyvät neuvot auttavat rakentamaan sen loppuun.

Keinoton esimies kaveeraa

Esimieskin voi liehakoida. Epäolennaisten, työhön kuulumattomien asioiden kehuminen saattaa olla merkki ammattitaidon puutteesta. Itse työtehtävistä ei uskalleta puhua, koska silloin tietämättömyys paljastuisi.

– Pohjimmiltaan alaiset kuitenkin arvostavat pomoa, joka on kiinnostunut siitä, mitä he tekevät. Työntekijät eivät odota esimieheltä kahvipöytäliturgiaa vaan heidän oman työnsä kunnioittamista, Anita Kallasvuo sanoo.

Esimies voi jopa luopua hänelle kuuluvasta vallasta miellyttääkseen alaisiaan. Hän kaveeraa, eikä uskalla ottaa vaikeita asioita tarkasteluun.

– Tällaisia käsittelyä vaativia asioita voivat olla ratkaisemattomat erimielisyydet tai työpaikalla vallitseva epäoikeudenmukaisuus – myös mielistely, jolla joku työntekijöistä saa etuja itselleen.

Mielistelevän esimiehen ongelmana on keinottomuus. Hänellä ei ole välineitä käsitellä vaikeita asioita, ja silloin voidaan tarvita avuksi ulkopuolista konsulttia.

Psykologi Marja-Liisa Hurme ja työyhteisökouluttaja, terveydenhuollon maisteri Anita Kallasvuo ovat ratkoneet työyhteisön ongelmia sairaaloissa, seurakunnissa, sosiaalialan laitoksissa, pankeissa, vakuutuslaitoksissa ja valtion virastoissa sekä kouluttaneet esimiehiä. He ovat tehneet yhteistyötä yli kymmenen vuoden ajan.

Lue lisää:

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.