Kuva: Jaakko Lukumaa
Kuva: Jaakko Lukumaa

Olin uupunut ja ahdistunut, ja sain sen vuoksi lähetteen hoitoon.

Saavuin parantolaan kirkkaana alkusyksyn päivänä. Talon avoimista ikkunoista kuului astioiden kilinää. Ruokasalissa oli alkanut juuri kahvitunti.

Minutkin kutsuttiin kahville. Söin voileivän ja katselin ruokasalia. Sen aurinkoisella ikkunaseinällä oli urkuharmoni. Yksi hoitajista istui urkuharmonin ääreen ja soitti Katupoikien laulun.

Kahvin jälkeen minut ohjattiin huoneeseeni. Se toi mieleen 50-luvun kaupunginhotellin.

-Täällä on lupa levätä, hoitaja sanoi ja kävi kastelemassa ikkunalaudan ruukkukukan.

-Sinä oletkin varmasti hyvin väsynyt, toinen hoitajista lisäsi, niin myötätuntoisella äänellä, että jouduin pyyhkäisemään silmänurkkiani.

Kun hoitajat olivat menneet, lepäsin pitkään. Välillä katselin huonetta mitään ajattelematta, välillä suljin silmäni.

Oveen koputettiin.

-Jaa, minä vastasin, samaan levolliseen sävyyn kuin isoäitini aikoinaan maalla.

Ystävällisen näköinen lääkäri astui sisään. Hän halusi kertoa parantolan hoitomenetelmistä. Täällä ei etsitty syitä ahdistukselle vaan kohennettiin tämänhetkistä oloa.

-Kuulostaa hyvältä, minä sanoin.

-Ja pihalla alkaakin juuri lentopallo ja petankki ja akvarellihommelit, lääkäri sanoi.

Huomasin nyt, että ulkoa tosiaan kantautui metallisten kuulien kilahduksia. Kurkistin kalastajalangasta virkatun verhon läpi. Pihalla pelailtiin ja maalattiin vesiväreillä.

Aamiaisella ruokasalissa odotti iso pino sarjakuvalehtiä. Valitsin repaleisen Busterin. Söin lämmintä leipää ja join kahvia ja luin Busteria.

Aamupalan jälkeen potilaat soittivat juhlasalissa rokkia ja pelasivat koronaa.

Suuresta arkkupakastimesta sai hakea jäätelön.

Pian ruokalevon jälkeen tuli talvi, aurinkoinen pikkupakkanen. Lähdin hiihtämään. Hoitajat laittoivat minulle evääksi kaurapikkuleipiä ja lämmintä mehua. Pikkuleivät olivat uunin jäljiltä taipuisan pehmeitä.

Suksien pito oli erinomainen, samoin luisto.

Tauolla kiipesin istumaan lautatapulin päälle. Aurinko paistoi ja puu tuoksui. Oli ihmeen lämmintä, oikeastaan kevät.

Illan vietimme porukalla rannassa. Levysoittimesta kuului vaimealla volyymilla Agentsia. Kesäillan valoa riitti pitkälle yöhön.

Seuraavan päivän kahvitunnilla lääkäri tuli pöytääni ja kertoi, että olin nyt kunnossa. Olin saanut jälleen yhteyden omiin voimiini, ja tästä lähtien tunnistaisin ne voimat myös arjessani.

Minä nyökkäsin ja vilkaisin ulos. Siellä oli kirkas alkusyksyn päivä.

Lähtiessäni lääkäri tuli portaille toivottamaan minulle hyvää matkaa.

Kävelin jo koivukujalla, kun lääkäri huikkasi vielä perääni, että minun kannattaisi jatkaa kaikkia niitä harrastuksia, joita olin täällä harrastanut, ihan niin kuin ennenkin, ja että jatkossa varmasti huomaisin, kuinka hienoja asioita ne olivat.

Minä heilautin hänelle iloisesti kättäni ja jatkoin reippaasti matkaa.
 

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.