Petri Tamminen
kuva Jaakko Lukumaa

Kaikki oli valmiina, tyttö seisoi jo eteisessä laukku pakattuna. Pian ajettaisiin Helsinki-Vantaalle, josta hän lentäisi etelään elämänsä ensimmäiselle leirireissulle.

Paitsi että minä, siis se autokuski, makasin kuoleman kielissä. Pyörrytti ja jomotti ja sattui, päähän ja vatsaan ja joka paikkaan. Ei puhettakaan, että auton rattiin.

Onneksi uusi kyyti järjestyi parilla soitolla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun tyttö oli lähtenyt ja talo hiljentynyt, enkä voinut enää mitenkään estää sitä hirvittävää tosiseikkaa, että lapseni olisi nyt yksin suuressa maailmassa, kipuni katosivat. Siis kokonaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nousin ylös ja tunnustelin vointiani. Olo oli todella fressi. Keittelin kahvit, katselin ulos ja mietin taas kerran, miksi minun pitää aina tavoitella psykosomaattisen oireilun piirinennätystä, kun lapseni lähtevät maailmalle.

Kyllä järki on tyhmä. Esimerkiksi, kun pitäisi vaientaa joku turha pelko, järki yrittää sanoa: "Eihän tässä mitään vaaraa ole, ei huolta ollenkaan."
Yritys on huono. Siitä ei ole minkäänlaista apua. Paremminkin siitä on vahinkoa. Pelkojen sumentama mieli huomaa siitä kuitenkin vain kaksi sanaa: vaaraa ja huolta. Josta mieli päättelee, että tilannehan tosiaan on huolestuttava ja vaarallinen.

Kun sanoilla käydään pelkoja vastaan, tarvitaan paljon ovelampia ajatuksia. Sellaisia kuin se, jonka lennokkeja harrastanut ystäväni aikoinaan lausui:
"Onhan ne lennokit hienoja, mutta ei niistäkään mitään iloa ole, jos niitä pitää vaan hyllyllä pölyttymässä."

Tällä lennokkiajatuksella olen selvinnyt monesta lauantai-illan irtipäästämisen hetkestä, kun nuori tekee kaupungille lähtöä. Vain etelänreissun järkytys oli lennokkiviisaudellekin vielä liikaa.

Sen lisäksi, että pelkään lähimmäisteni lähtemisiä, en lähtisi mielelläni itsekään. Maailmallahan voi olla hankalaa.

Onneksi tähänkin vaivaan löytyy taikasanat. Ne ovat peräisin elokuvasta Elämä on ihanaa. Jack Nicholson näyttelee siinä niin neuroottista ja bakteerikammoista miestä, että hän vie ravintolaan omat kertakäyttöaterimet. Tarjoilija on näkyyn jo tottunut, mutta kysäisee kerran: "Etkö voisi ajatella, että ravintolan ruokailuvälineiden käyttäminen on osa ulkona syömisen iloa?"

Kysymys on viehättävä. Se kääntää huomion vaaroista mahdollisuuksiin hyvin hellävaraisesti. Sovellan kysymystä aina, kun huomaan jossakin ajattelevani, että onpa täällä ikävän meluisaa, kuumaa, kylmää, ahdasta tai - suosikkihuoleni - oudon paljon aivastelevia ihmisiä.
Kyllä se hiukan rentouttaa, kun muistaa silloin kysyä itseltään: "Voisinko ajatella, että tämä on osa ulkona syömisen iloa?"

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija,joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla