Taija Tuominen

Kirjailija Taija Tuominen katsoo lapsuuttaan kuin näytelmää, josta on päässyt hyppäämään sivuun. Hän katkaisi välit äitiinsä ja rakensi oman elämänsä ilman perhettä. ”Ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse”, kuuluu hänen mottonsa.

Työhuoneensa ovella Taija Tuominen naurahtaa ja sanoo, että huone on normikunnossa. Lattialla ja pöydillä huojuu kirjoittamisoppaita, romaaneja, matkakirjoja, runoutta. Jaloille on pieniä plänttejä. Työpöydällä kasojen keskellä jököttää muisto kotitilalta: lempilehmä Nellan pääkallo.

Hämeenlinnalainen Taija Tuominen, 54, on suosittu ja palkittu kirjoittajakouluttaja. Iloisesti hän ohjaa myös omaa elämäänsä — enää ei ahdista.

– Olen onnellinen monta kertaa päivässä. Lähelläni on hyviä ihmisiä. Rakastan työtäni, ystäviäni, kummilapsiani, kotiani, vapauttani, autoani, oppilaitani... hän luettelee.

Esikoiskirjasta nousi kohu

Esikoisromaani Tiikerihai ilmestyi 2000, kun Taija Tuominen oli 38-vuotias. Kirja herätti kohun, sillä niin naturalistisesti kirjailija kuvaa lapsuutta raivopäisen alkoholistiäidin ja pelokkaan isän ainokaisena. Lukijoita kohahdutti lapsen silmin nähty ja tuntein koettu aikuisten elämäntapa. Kirja myös lohdutti muita lasisen lapsuuden kokeneita.

– En uskaltanut vielä silloin sanoa, että kirja kertoo lapsuuteni perhehelvetistä. Pelkäsin vanhempiani. Minut opetettiin valehtelemaan kotiasioista, jota hämäläinen mentaliteettikin ruokki: ”Hys hys, ei tehdä numeroo, ihmiset puhhuu.” Ja varmasti puhuivatkin. Kaikki sen elämän tiesivät.

Kirjan kirjoittaminen vei yli kymmenen vuotta.

– Sain lapsuuteni pelot ja ahdistukset itsestäni ulos. Rivi riviltä vahvistuin ja selvisin ilman psykoterapiaa.

Taija Tuominen tähdentää, ettei kirjoittanut kostaakseen vanhemmilleen. Hän ajatteli ensi sijassa itseään pienenä lapsena, joka ei saanut suojaa eikä rohkaisua vanhemmiltaan.

Kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Taija Tuominen kertoi julkisesti, että suurin osa kirjan kuvauksista on totta, hänen kokemaansa. Loppu on keksitty: Tytär kannustaa äitiään tekemään itsemurhan. Sillä Taija Tuominen teki pesäeron lapsuuteen.

Välit poikki vanhempiin

Kirjan ilmestyttyä isä lakkasi puhumasta Taijalle eikä ollut tuntevinaan, kun he törmäsivät kahvilassa. Äiti tuskin luki kirjaa mutta jätti silti tyttären puhelinvastaajaan uhkaavan viestin.

Isä kuoli kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Kun Taija tyhjensi isänsä asuntoa, hän huomasi, että isällä oli hänen valokuviaan yöpöydällään ja laatikot pursusivat lehtileikkeitä haastatteluista ja kirjan arvosteluista. Taija yllättyi ja tuli surulliseksi. Oliko vaikenemalla ja kiroilemalla suojautuneessa isässä tällainenkin puoli?

Taija ei ole yli kymmeneen vuoteen tavannut äitiään.

– Lakkasin myös vastaamasta hänen humalaisiin uhkailu- ja sättimispuheluihinsa. Se oli elämäni paras ratkaisu.

Taija sanoo, ettei tunne välien katkaisemisesta syyllisyyttä. Jos jotkut ihmettelevät, niin ihmetelkööt.

Vaikka ketään lasta ei saisi kohdella niin kuin häntä kohdeltiin, Taija ei silti vaihtaisi lapsuuttaan, vaikka nuorempana sitä toivoikin.

– Kaikki kokemani säilyy minussa ja vaikuttaa nykyisyyteeni. Olen kääntänyt voimakseni ja rikkaudekseni kaikki häpeän aiheet, joita lapsuudessani ja nuoruudessani koin.

Humalassa ja heitteillä

Taija Tuominen varttui Hauholla kolmenkymmenen kilometrin päässä Hämeenlinnasta. Pieni maalaistalo oli isän kotitila: lehmiä, muutama sika, lammas ja kanoja. Ennen kouluikää Taija seikkaili metsissä eläimet kavereinaan. Hän helli koiraansa Rikua ja kissaansa Hiskiä. Pikkutytön hupina oli käydä niityllä lypsämässä lehmiä vanhoihin apteekin pulloihin, että sai talon monelle kissalle maitoa.

– Isä sanoi, että jumalaut toi likka lypsää lehmiä päivät pitkät niin että ne menee umpeen. Niin kuin sitten menivätkin.

– Tulin kerran metsästä verinoro otsasta valuen. Sanoin äidille, että Pikku potkas pikkusen.

Taija lohdutti itse itseään ja söi kissojen kanssa samasta kupista.

Sahtia kotona oli aina. Ja sitä joivat kaikki.

– Kuusivuotiaana minut kannettiin heinäpellolta kotiin, kun olin juonut heinämiesten sahtia. Se oli makeaa ja siitä tuli hyvä olo.

Taija nauraa hirtehisesti, että hän raitistui peruskoulun ala-asteella.

– Vakavasti puhuen olin heitteillä.

Kahdeksanvuotiaana Taija kirjoitti runon: Kai luulivat elon olevan pumpulia / ei, ei / se on murheiden maa. Runo syntyi vanhempien väkivaltaisen riidan jälkeen.

Elämä oli toisaalla

Lapsuudestaan lähtien Taija Tuominen haaveili vapaudesta. Hänellä oli tapana istua ulkohuussissa ovi auki. Sieltä hän katseli peltojen ja suon yli metsään ajatellen, että metsän takana on pikitie ja sieltä pääsee maailmalle.

Kun kirjastoauton valot loistivat pimeässä, Taija juoksi sitä vastaan.

– Luin kaiken. Ihailin varsinkin

Jacques Cousteauta ja haaveilin suurista seikkailuista.

Taija Tuomisesta tuli kuin tulikin onnellinen reissunainen, joka huristaa valkoisella Saabillaan pitkin Suomea. Hän tuntee olevansa vapaa, kun on monta rautaa tulessa: opetusta, palautteita kurssilaisille, omaa kirjoitustyötä tai Suomen kulttuurirahaston Hämeen rahaston asiamiehen tehtäviä. Ja aina jokin matka mielessä.

Ujo tyttö metsästä

Koulun aloittaminen jännitti Taijaa kovasti. Isä kannusti tyttöä uuteen elämänvaiheeseen: ”Toi meiän likka on lännen yksinäinen tähti. Se saa molliinsa heti kirkolla.”

Äiti ohjeisti lyömään heti, jos joku kiusaa.

– Metsässä kasvaneena pelkäsin ihmisiä. Ekaluokalla en uskaltanut kysyä, pääsisikö vessaan. Pian tunsin, kun lämmin pissa valui villasukkia pitkin.

Taija kertoo pelänneensä kaikkea niin paljon, että sai ihottuman. Hän piti kuitenkin puolensa kodin malleilla. Kun luokkakaveri vei uuden hienon Jopoa, Taija juoksi pojan perässä ja heitteli kivillä, kunnes sai pyöränsä takaisin.

– Olin kahdeksan, kun äiti sanoi, että koita olla puhumatta, koska sössötät ja käveletkin niin rumasti.

Onneksi oli koulu

Kerran neljännellä luokalla Taija halusi palavasti esiintyä.

– Nousin pulpetin tuolille ja lauloin Hiski Salomaan Lännen lokarin, jonka olin oppinut Metsäradiosta. Kaikki taputtivat hurjasti — varmaan siksi, että lauluni tuli sydämestä.

Koulu koitui Taijan onneksi. Hän sai kavereita ja itsetuntoa muun muassa urheilusaavutuksistaan. Hän liittyi Hauhon Sisuun, alkoi suunnistaa, juoksi keskipitkiä matkoja ja voitti hiihtosuunnistuksen piirimestaruuden. Urheilu-uraa kesti 16-vuotiaaksi.

Vaikka äiti kielsi tuomasta kavereita kotiin, ettei syntyisi puheita, kavereita kuitenkin kävi. 12-vuotiaana Taija muutti kotinsa pihamökkiin, että saisi olla rauhassa.

– Aina kun äiti oli pahalla päällä, hän käänsi sulakkeet irti, etten saanut sähköä. Sähköttömiä kausia oli usein.

Hänelle myös napsahti navettavuoro jouluisin. Jouluaamut Taija vietti otsa lehmän lämmintä kylkeä vasten ja hyräili ”Yö taas palmujen ylle saa...”

Punkkari moottoripyörällä

Äiti osti Taijalle kevytmoottoripyörän, kun hän täytti 16, myöhemmin viisisataakuutioisen ja lopulta 750-kuutioisen kultavanteisen prätkän. Myös Taijan parhaalla kaverilla Kirsillä oli moottoripyörä. 16-vuotiaana Taijan nahkatakissa luki ”punk jyrää” ja korviinsa hän pisti roikkumaan partiopillit.

  Jälkeenpäin ajatellen kotini oli lopulta parempi partioleiri kuin Hauhon Oravatyttöjen leikit.

Punkkariystävykset tunsivat itsensä ulkopuolisiksi hauholaisessa maalaisympäristössä, missä peruna, sahti ja kansanhiihto olivat korkeassa kurssissa ja missä yliopistot, kaupungit, vieraat maat ja kaikki unelmat muusta epäilyttivät.

– Kuuntelimme Kirsin kanssa Hassisen konetta ja mietimme, miten Hauholta pääsee lopullisesti pois. Parhaita hetkiä olivat ne, kun ajelimme kartta taskussa pitkin Suomea.

Taija oli jo täysi-ikäinen, asui vielä kotona ja kävi kirjastossa töissä, kun kirjastonhoitaja Marja Krohnista tuli hänelle tärkeä aikuinen. Taija yöpyi usein hänen luonaan ja kasvatti unelmilleen siipiä.

– Kun muut tytöt uneksivat häistä, minä uneksin itsenäisyydestä, itseni toteuttamisesta ja matkoista.

Minäkin voin pärjätä

Taija jäi kuitenkin äitinsä kanssa kotitilalle kahdestaan eläinten kanssa, kun ensin mummu ja sitten isä muuttivat sieltä pois. Yli 20-vuotiaana hänkin lähti. Pihamökissä alkoi vetää, kun äiti kantoi vihapäissään oven suolle.

– Sen aiemmin en kyennyt jättämään äitiä. Hän ilmoitti, että moottoripyörä jää kotiin, jos lähden. Niinpä roikuin kotona kuin käenpoika.

Taija muutti Hämeenlinnaan, kävi töissä mielisairaalassa ja aloitti iltalukion. Hänellä oli nyt ovi, jonka saattoi sulkea perässään. Silti hän oli vielä kovin kiinni kodissaan. Irrottautumisessa ja itsenäistymisessä auttoivat kirjat ja kirjoittaminen.

Taijan silmät kyyneltyvät kun hän puhuu Hilja Mörssäristä, äidinkielen opettajastaan Kaurialan iltalukiossa.

– Hän on merkittävin ihminen elämässäni.

Taijan kirjoittajan identiteetti alkoi kehkeytyä, kun Hilja luki kiinnostuneena hänen tekstejään ja antoi niistä palautetta. Hilja pyysi Taijaa tekemään iltalukion lehteä, antoi juttuideoita ja lainasi kirjojaan.

– Se kaikki kannusti minua. Sain tunteen, että minäkin voin pärjätä.

– Äiti sen sijaan raivostui, kun lukion jälkeen menin opiskelemaan kirjoittamista Oriveden opistoon. Samoin hän raivostui, kun voitin J. H. Erkon novellikilpailun 1992, 30-vuotiaana.

Maailma kutsuu kulkijaa

Lapsena Taija haaveili, että kävisi vielä kaikissa paikoissa, joista Lännen lokarissa lauletaan. Pikku hiljaa hän on kiertänyt ne Miamia ja Alaskaa myöten, viimeksi hän lennähti Honoluluun. Lempikohteita ovat New York, Lofootit, Atlantic City ja Hongkong.

Himomatkustajalta kysytään usein, mitä hän pakenee.

– En pakene mitään vaan haen uutta. Koen matkoillani samanhenkisyyttä ja seikkailuja. Matkat ovat myös matkoja omaan itseeni. Supersosiaalisena ihmisenä haluan välillä olla yksin.

Taija tekee matkoilla aina töitä: kirjoittaa kolumneja, lukee oppilaittensa tekstejä ja kirjoittaa heille palautteita.

Matkoilta tarttuu mukaan kaikenlaista. Taija vetelee paperikassista esiin uusia huiveja, nostaa pöydälle kenkiä kuin koruja. Ne ovat löytöjä hänen viimeisimmältä TÄH-matkalta Tallinnaan ystävättärien kanssa. TÄH tullee sanoista mitä häh:

– Otetaan hotellihuoneet meren puolelta. Heitetään aivot narikkaan. Nauretaan. Laahustetaan yöpaidoissa. Luetaan toisillemme. Kuunnellaan Mattia ja Teppoa.

Tuska tummelin tuoksusta

Taija sanoo päässeensä ahdistuksesta eroon miltei kokonaan, mutta jos hän tavaratalossa haistaa Tummeli-rasvan, hän humahtaa hetkessä Hauholle navetan karsinaan ja haluaa sieltä pois. Tyhjä karsina oli hänen paikkansa pienenä — poissa jaloista.

Nykyisin turvaton olo tulee lähinnä vain siitä, jos jääkaapissa ei ole vähintään neljää litraa maitoa, jota hän juo janoonsa. Taija ihmettelee ihmisiä, jotka sotkevat ihmissuhteensa ja raha-asiansa alkoholilla.

– En ole absolutisti, mutta humala ei viehätä minua. Tässä mielessä lapsuus opetti minut jämptiksi.

Myös miellyttämisen halu on karissut sitä mukaa, mitä paremmin hän on irtaantunut menneisyydestään.

– Olen nähnyt myös sen, että krooninen ihastuja sotkee elämänsä. Onni, rauha ja turva pitää löytyä itsestä. Turvaton lapsuus pakotti minut hakemaan turvaa itsestäni. Vastaan teoistani enkä ruikuta turhista.

Taija toteaa, että miellyttämisen halu ja auttamisen halu ovat eri asioita. Hän rakastaa lahjoja ja myös antaa niitä. Hän jakelee vaatteita ja kirjoja ilman vastavuoroisuuden odotusta.

– Hyvän tekeminen hyödyttää aina. Kiinalaisen sananlaskun mukaan: ”Kun annat toiselle ruusun, sen tuoksu jää käsiisi.”

Rakkauden jaloin muoto

Taija ei ole koskaan kaivannut sisaruksia. Hän arvelee, että sisarkateudesta olisi tullut hirvittävää.

– Siinä kodissa olisi suosittu, lahjottu ja kiristetty milloin yhtä, milloin toista lasta.

Omia lapsia hän ei ole myöskään halunnut, koska lapsuudesta selviytyminen vei pitkään. Taijan mielestä pyyteetön ystävyys on rakkauden jaloin muoto. Hän onkin karsinut elämästään ne ihmiset, jotka syövät hänen energiaansa.

Taija Tuomiselta kysytään jatkuvasti, milloin Tiikerihai saa jatkoa.

– Alan rakentaa aivan uutta romaania, mutta täyttä fiktiota ei minun kynästäni lähde.

Uuden kirjan inspiraationa on lasimosaiikkikehyksissä sanomalehtileike kotitalon palosta. Koko lapsuutensa Taija pelkäsi, että äiti vielä toteuttaa uhkauksensa ja polttaa kotitalon.

– Kun talo sitten vuonna 2011 paloi epämääräisissä olosuhteissa, se tuntui vapauttavalta. Minun ei tarvitse niitä vinttejä käydä enää pöllyttämässä.

 

Vierailija

Taija Tuominen: "Kirjoittaminen on pelastanut minut"

Vanhemmatkin ovat oman historiansa ja lapsuutensa tuotteita, oman itsetuntonsa varassa. Monet lapset olivat vahinkoja tai tehtiin koska muutkin tekivät tai niitä oli aina tehty. Armo itseä ja myös omia vanhempia kohtaan. Tietenkin se on helpompaa jos kokee että oma vanhempi on siinä tilanteessa tehnyt parhaansa. Tai enemmän. Ja toinenkaan ei ole maailman huonoin. Mutta itseä kummastuttaa ihmisten into tuomita sairauksia (masennus, alkoholi?) kuten tässä tarinassa, mutta tahallinen pahuus...
Lue kommentti
masennus, mielialalääkkeet, lääketoleranssi

Olen 60-vuotias nainen ja kokenut elämän aikana masennusjaksoja, viimeksi heinäkuussa. Masentuneena en näe mitään toivoa ja kaikki tuntuu yhdentekevältä. Kun masennus loppuu, olen energinen, mutta pelkään uutta masennusjaksoa, vaikka tiedän kokemuksesta niiden menevän ohi. Olen ollut psykiatrin hoidossa yli 30 vuotta, ja kaikki lapsuuden traumat on pengottu. Kun psykiatrini kuoli, koin menettäneeni hyvin tärkeän henkilön. Käytän masennuslääkkeitä fluoksetiinia (Seronil) 40 mg aamuisin ja klonatsepaamia (Rivatril) 1 mg illalla. Lisäksi syön krooniseen selkäkipuun amitriptyliinia (Triptyl) 50 mg iltaisin. Äitini eli 92-vuotiaaksi, ja haluaisin edes onnellisen vanhuuden. Mitä voisin vielä tehdä?

Tärkeintä olisi että löytäisit itsellesi uuden psykiatrin, johon voit luottaa ja jota voit tavata säännöllisesti.

Ehkä juuri monivuotisen psykiatrisi kuoleman seurauksena pelkäät aikaisempaa enemmän masennuksen toistumista. Toistuvista masennustiloista kärsivän kannalta vaihtuvat hoitosuhteet eivät kykene antamaan

potilaalle heidän tarvitsemaa turvaa, jonka avulla he voivat kohdata ja päästä uusiutuvan masennusjakson yli.

Olet itsekin kokenut, kuinka vakavan masennusjakson aikana potilas menettää toivonsa, vaikka aikaisemmasta kokemuksesta tietää niiden menevän ohi. Juuri tämän vuoksi säännöllinen hoitosuhde on niin tärkeää.

Tutun auttajan kanssa voit myös pohtia yhdessä mahdollisia muutoksia sinänsä asianmukaiseen lääkehoitoosi.

 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

"Olen nyt muotooni tyytyväinen, kropassa on hyvä fiilis", Mikko sanoo.

Jos työprojekti alkaa mennä päin seiniä, stressi on taattu. Liikunta, hyvä ruoka ja lasi viiniä auttavat rentoutumaan.

Stressistä pitää pyrkiä pois ja sitä pitää yrittää välttää, sanoo näyttelijä Mikko Kivinen, 59. Se on kuitenkin osa elämää. Yleensä Kivinen ei edes huomaa päälle hiipinyttä stressitilaa, ennen kuin se lomalla helpottaa.

– Aina kun on paljon töitä, on myös stressiä. Pahinta siinä on, että väsyttää, mutta ei kuitenkaan saa nukuttua. Se estää luovuuden, joka on omassa duunissa kuitenkin suht tärkeää.

Stressi myös lyhentää pinnaa. Parasta vastapainoa on liikunta ja liikunnan seuraaminen. Myös ruoka ja hyvä lasi viiniä sekä oman ajan ottaminen ja perheen kanssa yhdessä oleminen auttavat rentoutumaan.

Murheet pitää saada raameihinsa

Stressi pääsee pahaksi, jos työprojekti alkaa mennä päin seiniä.

– Mahdollisuuksia on useita: käsikirjoitus voi olla kehno tai kanssanäyttelijöiden kanssa ei löydy yhteistä säveltä. Yleisestikin jos huomaan, että proggis alkaa mennä omasta mielestäni ei-toivottavaan suuntaan, se on aika paha tilanne.

Ikä ja elämänkokemus auttavat onneksi vähentämään stressin määrää ja kestoa, vaikka kierrokset välillä nousisivatkin.

– Tärkeintä on, ettei kanna huolta koko maailman asioista, vaan löytää ne olennaiset polttopisteet.

Ammattitaidon kehittyminen niin näyttelijän kuin ohjaajankin työssä on antanut lisää työkaluja asioiden ratkaisemiseen.

– Se tietysti stressaa, jos asiat menevät väärään suuntaan. Mutta vielä enemmän stressaa se, jos en tiedä, miten tilanne ratkaistaan. Joskus vain aika auttaa.

Miten Mikko huoltaa kehoaan ja mitä hän on mieltä laihduttamisesta?  Lue koko juttu Hyvä terveys 11/17 -lehdestä. Muistathan, että tilaajana voit lukea lehteä maksutta osoitteessa digilehdet.fi/hyva-terveys